Raskolnikovin myöhemmin muistellessa tätä tapausta tuntui hänestä siltä
kuin olisi se tapahtunut seuraavalla tavalla.
Se kolina, joka oli kuulunut oven takaa, kävi yhä äänekkäämmäksi ja ovea
raotettiin hieman.
-- Mitä on tekeillä? huudahti Porfyrius Petrovitsh suuttuneena.
--Minähän olen määrännyt, että...
Mitään vastausta ei seurannut, mutta hyvin saattoi kuulla, että oven
takana oli useita ihmisiä, jotka koettivat pidättää jotakin.
-- No, mitä nyt? kysyi Porfyrius Petrovitsh uudelleen tulisesti.
-- Se on vanki Mikolai, joka on tuotu tänne, vastasi eräs ääni.
-- Ei tarvita! Viekää pois! Hän saa odottaa... Miksi olette sulkeneet
hänet tänne? Mitä epäjärjestystä se on! huudahti Porfyrius kiiruhtaen
oven luo.
-- Hän on... alkoi sama ääni, mutta vaikeni äkkiä.
Kaksi sekuntia ... niille main ... kesti taistelua ulkona. Sitten tuntui
siltä kuin toinen olisi työntänyt toistaan luotaan ... heti sen jälkeen
astui huoneeseen eräs sangen kalpea mies. Tämä ihminen oli sangen
omituinen näöltään. Hän tuijotti eteensä, kuten näytti, näkemättä
eteensä. Hänen silmistään loisti vakava päätös, kasvot olivat kuolon
kalpeat, aivan kuin hän olisi ollut matkalla mestauspaikalle. Hänen
verettömät huulensa värisivät.
Hän oli sangen nuori, puettu käsityöläisen tapaan, keskisuuri, laiha;
tukka oli leikattu ja kasvonpiirteet olivat hienot, mutta terävät.
Se henkilö, josta hän oli vapautunut, kiiruhti huoneeseen hänen
jälkeensä ja onnistui tarttumaan hänen toiseen olkapäähänsä. Se oli eräs
poliisieskorti. Mutta Mikolai vapausi jälleen. Muutamia uteliaita näkyi
ovessa. Jokuset koettivat tulla sisään. Kaikkea tätä kesti vain minuutin
ajan.
-- Viekää pois, tämä on liian aikaista! Odota siksi, kunnes kutsun
sinua... Miksi olette tuonut hänet tänne? jyrisi Porfyrius sangen
suuttuneena, aivan kuin suunnitelmansa olisi nyt särkynyt. Mutta Mikolai
lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.
-- Mitä tahdot? lausui Porfyrius kummastuneena.
-- Minä sen olen tehnyt. Minussa on syy! Minä olen murhaaja! kajahti
äkkiä Mikolain suusta, mutta melkein hengettömällä, vaikka jotenkin
korkealla äänellä.
Hiljaisuutta kesti noin kymmenen sekuntia. Tuntui siltä kuin kaikki
äkkiä olisivat kivettyneet, jopa eskorteraan polisikonstaapelikin
peräytyi eikä enää uskaltanut lähetä Mikolaita. Hän meni pois oven
ääreen ja jäi siihen seisomaan.
-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Porfyrius Petrovitsh heti hieman
päästyään tajuihinsa.
-- Minä olen ... murhaaja! toisti Mikolai hetken vaitiolon jälkeen.
-- Mitä?... Sinäkö?... Miten?... Kenet olet murhannut?
Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi kadottanut kaavansa. Hetken kuluttua
sanoi Mikolai:
-- Aljona Ivanovnan ja hänen sisarensa Lisavjetan ... olen minä ...
surmannut ... kirveellä. Minä olin pois tajuistani... lisäsi hän ja
vaikeni taas. Hän oli yhä vieläkin polvillaan.
Porfyrius Petrovitsh seisoi muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena,
sitten tointui hän ja viittasi asiaan kuulumattomat katsojat pois. He
katosivat silmänräpäyksessä ja ovi sulkeutui. Sitten katseli hän
Raskolnikovia, joka seisoi eräässä nurkassa tuijottaen Mikolaihin.
Porfyrius aikoi juuri lähetä häntä, mutta luopui aikeestaan, katseli
häntä uudelleen, käänsi sitten katseensa Raskolnikoviin, sitten taas
Mikolaihin ja hyökkäsi sitten äkkiä päättäväisesti jälkimäisen kimppuun.
-- Mitä sinä aattelet? Miksi tulet sinä tielleni hulluuksinesi? huusi
hän raivoisena. -- Enhän ole sitä kysynyt sinulta ollenkaan!... Puhu,
oletko tosiaan surmannut heidät?
-- Minä olen murhaaja ... minä tunnustan... sanoi Mikolai.
-- Pötyä! _Millä_ surmasit heidät?
-- Kirveellä, jota talletin siltä varalta.
-- Ei kiirettä kirkkoon! Olitko yksin?
Mikolai ei ymmärtänyt kysymystä.
-- Tapoitko heidät yksin?
-- Aivan yksin. Mitka on viaton, eikä hänellä ole yhtään osuutta siinä.
-- No niin, no niin, ei Mitkan kanssa ole niin kiirettä... No, mistä se
johtuu, että silloin yhdessä juoksitte portaita alas? Portinvartijahan
kohtasi teidät molemmat.
-- Se tapahtui vain epäluulojen karkottamiseksi ... jotka minä ...
juoksin sieltä Mitkan kanssa... vastasi Mikolai aivan suoraan kuin
valmistuneena jo vastaamaan.
-- No, siinä se nyt on? huudahti Porfyrius suuttuneena. -- Hän toistaa
läksyä, pauhasi hän katsahtaen äkkiä Raskolnikoviin. Hänet oli Mikolai
nähtävästi niin vallannut, että hän hetkeksi unohti Raskolnikovin. Vasta
nyt hän tointui ja näytti alakuloselta.
-- Rodion Romanovitsh, kuoma kulta, suokaa anteeksi ... se ei sovi;
tulkaa ... tämä ei ole Teitä varten ... minä itse ... tässä voitte
nähdä, millaisten yllätysten alaisena saattaa olla, tulkaa, minä pyydän
Teitä.
Hän otti häntä kädestä ja osotti ovea kohti.
-- Vai niin! Tätä ette nähtävästi ollut odottanut? sanoi Raskolnikov,
joka luonnollisesti itsekään ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tapahtui, mutta
jolla kuitenkin oli ollut aikaa rauhottua.
-- Ette kai Tekään odottanut tätä, kuomaseni? Miten kätenne
vapisevatkaan! Hi, hi!
-- Tehän vapisette myös, Porfyrius Petrovitsh?
-- Vapisenko? Sitä en voisi uskoa!...
He olivat jo ovella. Porfyrius odotti kärsimättömästi, että Raskolnikov
läksisi tiehensä.
-- Mutta minne yllätys jäi? Ettekö tahdo näyttää sitä minulle? sanoi
Raskolnikov pilkaten.
-- Hampaanne vieläkin tärisevät ja kuitenkin alatte uudelleen, hi, hi!
Miten Te sentään olettekaan myrkyllinen ihminen! Me näemme toisemme
jälleen.
-- Hyvästi ainaiseksi, toivon ma.
-- Jumalan tähden, Jumalan tähden! pauhasi Porfyrius happaman imelä hymy
suupielissään.
Raskolnikovin kulkiessa konttorin läpi huomasi hän, että hänen jälkeensä
katsottiin. Etehisessä huomasi hän ihmisjoukossa molemmat
portinvartijat, joita hän kerran oli kehottanut seuraamaan mukanaan
polisivartiokonttoriin. He seisoivat siellä odottamassa. Tuskin oli hän
portaitten alapäähän päässyt, kun hän kuuli Porfyrius Petrovitshin äänen
takanaan. Kääntyessään näki hän, että Porfyrius kiiruhti juosten hänen
jälkeensä henki kurkussa.
-- Vain yksi sana, Rodion Romanovitsh ... mitä tuohon asiaan koskee --
Jumalan tahto tapahtukoon! Mutta käydäksemme muodollisesti asiaan,
menetelläksemme oikeudenmukasesti, täytyy minun vaivata Teitä vielä
kerran ... me siis kohtaamme taas ... eikö totta?
Ja Porfyrius jäi hymyillen seisomaan hänen eteensä. -- Eikö totta!
toisti hän. Tuntui siltä kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin
enemmän ... mutta hän ei tehnyt sitä.
-- Ja minä, Porfyrius Petrovitsh, pyydän anteeksi ... että sillä lailla
tulistuin... sanoi Raskolnikov, joka taas oli päässyt itsensä herraksi
ja tunsi vastustamatonta halua tekeytyä ylpeäksi.
-- Ei merkitse mitään, ei mitään! lausui Porfyrius melkein ilosesti...
-- Minähän olin itsekin ... minullahan on tuollanen helposti kuohahtava
luonne, se vaivaa tosiaan minua! No, me siis kohtaamme vielä ... niin,
jos Jumala tahtoo, kohtaamme pian, sangen pian taas!
-- Ja silloin koetamme vihdoinkin oppia tuntemaan toisemme, keskeytti
Raskolnikov.
-- Niin, silloin opimme oikein tuntemaan toisemme, vahvisti Porfyrius
Petrovitsh katsellen häntä silmäänsä räpäyttäen, mutta silti sangen
vakavana.
-- Nyt siis menette syntymäpäiväkemuihin?
-- Hautajaisiin.
-- Ah niin ... hautajaisiin. Hoitakaa nyt hyvin itseänne ... kaikin
muodoin, pitäkää hyvää huolta itsestänne!
-- Mitäpä minä puolestani toivoisin Teille? Sitä en tosiaankaan tiedä,
sanoi Raskolnikov alkaen astua portaita alas. Vielä kerran hän kääntyi
ja sanoi: -- Minulla on halu toivottaa hyvää onnea, mutta Teilläpä on
liian koomillinen tehtävä!
-- Mitä tarkotatte, koomillinen? Porfyrius heristi korviaan.
-- Niin, aivan! Katsokaa tuota Mikolai parkaa, jota luultavasti olette
kiusannut ja piinannut, Teidän psykologisen järjestelmänne mukasesti
siksi kunnes hän vihdoin on antautunut ja tunnustanut. Päivin, öin
olette todistanut hänelle: sinä olet murhaaja, sinä olet murhaaja! Ja
nyt, kun hän on tunnustanut, aiotte taas saman leikin hänen kanssaan.
Nyt se on taas: sinä valehtelet, sinä et ole murhaaja, et voi olla sitä,
sinä vain luet ulkoläksyä. Sanokaa itse, eikö se ole koomillista?
-- Hi, hi, hi! Te siis kuulitte minun huomauttavan, että hän luki
oppimaansa läksyä?
-- Niin, miksikä en sitä olisi kuullut?
-- Hi, hi! Nerokasta, sangen nerokasta! Mikään ei jää Teiltä
huomaamatta. Teillä on hieno, terävä järki! Ja juuri sen koomillisen
puolen Te käsitätte ... hi, hi, hi! Gogolilla on myös tuota Jumalan
lahjaa mitä suurimmassa määrässä, eikö totta?
-- Niin, juuri Gogolilla!
-- Aivan niin, Gogolilla... Mieluista jälleennäkemistä siis vain!
-- Samaten!
Raskolnikov läksi kotiin. Hän oli vihdoinkin tullut niin hajamieliseksi
ja sekavaksi, että hän melkein tarvitsi neljännestunnin levätäkseen ja
kootakseen ajatuksiaan siinä istuessaan sohvalla huoneessaan. Vielä ei
hän uskaltanut ajatella, mitä äsken oli tapahtunut, kun Mikolai esiintyi
näyttämöllä. Hän tunsi olevansa suuresti liikutettu sekä että Mikolain
tilassa oli jotakin selittämätöntä, omituista, jota hän nyt ei voinut
käsittää. Mutta tunnustuksensahan oli todellinen todiste. Mutta se oli
myös selvää, miten tulisi käymään: Totuus pujahtaisi ennen pitkää
päivänvaloon ja silloin olisi taas hänen vuoronsa. Mutta niin kauvan oli
hän kuitenkin vapaa ja voi käyttää aikaa hyväkseen, sillä vaaraa ei hän
voinut välttää. Mutta miten suuri oli vaara? Asema alkoi selvetä. Kun
hän vielä kerran antoi tapahtumien ynnä Porfyriuksen kiitää ohitsensa,
ei hän voinut pidättää kauhun ja pelon tunnetta. Vielä ei hän tuntenut
kaikkia Porfyriuksen tarkotuksia, eikä myöskään voinut selvittää hänen
laskelmiaan. Osa pelistä oli selvänä ja avonaisena hänen edessään, eikä
kukaan luonnollisestikaan voinut paremmin päättää, miten vaaralliseksi
Porfyriuksen shakinsiirto olisi voinut käydä hänelle. Paljoa ei olisi
puuttunut siitä, että hän olisi ilmaissut itsensä. Porfyrius tunsi
vastustajansa luonteen ja sairaloisen tilan sekä käsitti hyvin käyttää
hyödykseen tätä tietoaan. Hän oli käyttäytynyt julkeasti määrätty
päämäärä mielessään. Sitä ei voi kieltää, että Raskolnikov oli joutunut
kylliksi huonoon valoon, mutta mitään todellisia todisteita ei
kuitenkaan ollut; kaikki, mitä tähän asti oli tapahtunut, oli vain
relatiivista merkitykseltään. Mutta nyt oli kysymys: oliko hänen
käsityksensä oikea, ehkä hän erehtyi? Oliko todellakin jotakin
tapahtuneesta jo edeltäpäin valmistettua? Ja myöntävässä tapauksessa,
mikä? Millä lailla he olisivat eronneet toisistaan, ellei tuota
odottamatonta Mikolain aikaan saamaa katastroofia olisi tapahtunut?
Porfyrius oli pelannut melkein liian julkisesti; se oli uskallettua,
mutta hän oli tehnyt sen ja jos hänellä olisi ollut useampia valtteja
kädessään, olisi hän kyllä pannut ne peliin. Siltä ainakin tuntui
Raskolnikovista. Mikä yllätys se mahtoi olla? Olikohan se ehkä vain
vale? Oliko sillä mitään merkitystä? Sisälsikö se jotakin, joka oli
tosiasiain tapaista, positivisen syytöksen kaltaista? Ehkä eilispäivän
mies? Minne hän oli joutunut? Missä hän oli? Jos Porfyrius tosiaan tiesi
jotakin varmasti, oli se yhteydessä tähän ihmiseen.
Hän istuutui sohvalle ja laski pään painuksiin. Koko hänen hermostonsa
värisi. Vihdoin hän nousi, otti lakkinsa ja kääntyi miettiväisenä ovea
kohti.
Hänellä oli epämääräinen aavistus siitä, ettei hänen ainakaan tänään
tarvinnut pelätä mitään. Ilontunne valtasi hänet. Hänen teki mielensä
kiiruhtaa Katerina Ivanovnan luo. Hautajaisiin hän tuli liian myöhään,
kenties, muistojuhlaan hän kuitenkin ennättäisi ... siellä hän saattoi
tavata Sonjan. Hän jäi seisomaan liikkumattomana, ajatuksiinsa
vaipuneena, ja hänen huulensa puristautuivat tuskalliseen hymyyn.
"Tänään, tänään!" toisti hän itsekseen. "Niin, juuri tänään... Niin on
asian laita..."
Hän aikoi juuri avata oven, kun se samalla aukeni itsestään. Hän vavahti
pelästyneenä ja peräytyi. Ovi avattiin hiljaa ja varovasti ja sisään
astui -- eilispäivän salaperäinen mies.
Mies pysähtyi kynnykselle, katseli Raskolnikovia hiljaisuuden vallitessa
ja astui sitten askelta lähemmä. Hän oli vallan kaltasensa, sama haamu,
sama puku, kuin päivää aikasemmin ... vain hänen kasvoissaan oli
tapahtunut suuri muutos. Hän näytti sangen huolestuneelta ja huokasi
syvään. Paljoa ei puuttunut, ettei häntä olisi käsittänyt naiseksi.
-- Mitä tahdotte? kysyi Raskolnikov kuolonkalpeana.
-- Suokaa anteeksi minulle ... minä olen rikkonut Teitä vastaan! sanoi
hän hiljaa.
-- Mitenkä?
-- Ilkeällä viittauksella.
He katselivat toisiaan.
-- Minä niin suutuin. Kun Te silloin ... ehkette ollut aivan selvä ...
ja pyysitte portinvartijoita viemään Teidät poliisivartiokonttoriin,
kysyessänne verta. Se suututti minua niin, että Teidän annettiin mennä
ja että Teitä pidettiin juopuneena. Se suututti minua niin, etten voinut
nukkua. Muistaessani Teidän osotteenne, tulin tänne eilen kysymään...
-- Kuka tuli tänne? keskeytti hänet Raskolnikov. Eräs valonsäde alkoi
pilkottaa hänelle.
-- Minä!... Minä olen tehnyt väärin Teitä kohtaan.
-- Te siis asutte siinä talossa!
-- Niin, minä olin yhdessä toverini kera portilla, Te olette kai
unohtanut sen? Me olemme asuneet siinä kauvan ... me olemme turkkureja
ja otamme kotityötä ... ja silloin suutuin minä niin...
Yhtäkkiä kävi toispäivän tapahtuma selväksi Raskolnikoville. Hän muisti,
että portinvartijoita lukuun ottamatta porttikäytävässä oli seissyt
useita muita ihmisiä, muun muassa joitakin naisia. Hän muisti, että eräs
ääni ehdotti hänet vietäväksi polisikonttoriin. Tämän henkilön kasvoja
ei hän voinut muistaa, mutta muisteli silloin kääntyneensä hänen
puoleensa ja vastanneensa hänelle.
Tämä oli siis syynä eilispäivän kauhuun. Hänen oli melkein mahdotonta
kestää ajatusta, että hän niin vähäpätöisen syyn takia oli ilmaista
itsensä. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tarkastellut huoneustoa ja
kysellyt verta, ei tämä ihminen ihminen tiennyt kerrassaan mitään.
Senpä vuoksi ei Porfyriuskaan saattanut tietää enempää; hänellä ei siis
ollut muuta tukea kuin tuo kuumehourailu, ei ainoatakaan todellista
todistusta ... vain tuo psykologinen, jolla oli kaksi puolta ...
positivisesti siis ... ei mitään... Koska siis ei mitään ratkasevaa
todistusta ilmennyt (ja sellastahan ei voinut tapahtua) ... mitä he
silloin osaisivat tehdä hänelle? Miten voisivat he todistaa hänet
syylliseksi, vaikkakin he vangitsisivat hänet? Tuon tiedon huoneustosta
oli Porfyrius siis saanut tietää vasta hetki sitten, ennen ei hän ollut
siitä tietänyt mitään.
-- Oletteko vasta tänään puhunut Porfyriukselle ... että minä olin
siellä? kysyi hän äkillisen mielijohteen vaikutuksesta.
-- Kenelle Porfyriukselle?
-- Tutkintotuomarille.
-- Kyllä, minä sanoin sen hänelle. Portinvartijat eivät tahtoneet tehdä
sitä ja silloin tein minä sen.
-- Tänään?
-- Vain hetkeä aikaisemmin kuin Te tulitte hänen luokseen. Minä olen
kuullut kaikki, miten hän kiusasi Teitä.
-- Miksi? Mitä? Miten?
-- Siellä hänen luonaan, lautaseinän takana. Minä olin siellä kaiken
aikaa.
-- Mitä! Te siis olitte yllätys! Miten se on mahdollista? Kertokaa se
minulle.
-- Huomatessani, etteivät portinvartijat välittäneet siitä, mitä sanoin,
tehden tekosyyksi, että nyt oli jo liian myöhäistä sekä että he
pelkäsivät myöhemmin joutuvansa edesvastuuseen siitä, etteivät he
tulleet, suututti se minua suuresti. Minä en voinut nukkua, vaan aloin
hankkia selityksiä. Kun siis eilen olin saanut tietää asian laidan,
menin sinne tänään. Ensi kerralla ... ei hän vielä ollut tullut. Tuntia
myöhemmin ... ei minua otettu vastaan. Kolmannella kerralla ... otti hän
vihdoin vastaan minut. Minä aloin kertaa hänelle, miten kaikki oli
tapahtunut. Silloin alkoi hän juosta edes ja takasin huoneessa ja lyödä
rintoihinsa. "Te ryövärit", sanoi hän, "mitä olette tehneet? Jospa minä
vain olisin tiennyt sen, olisin heti tuonut vartijan kera!" Sitten hän
juoksi tiehensä, huuteli yhtä ja toista ja puhui heidän kanssaan
salaperäsesti eräässä nurkassa. Sitten hän taas kääntyi minun puoleeni.
Minä kerroin hänelle kaikki, kerroin myös sen hänelle, ettette Te ollut
uskaltanut vastata minulle sekä ettette Te ollut tuntenut minua.
Silloin alkoi hän taas juoksennella ja löydä rintoihinsa. Kun Teidät
ilmotettiin ... sanoi hän: Marssi tuonne lautaseinän taa; istu aivan
hiljaa, äläkä liiku, vaikka kuulisit mitä tahansa. Ehkä tahdon kysellä
sinulta vielä jotakin. Hän antoi itse minulle tuolin ja lukitsi oven.
Mutta kun Mikolka astui sisään, vei hän minut pois, heti sen jälkeen kun
Te olitte lähtenyt ja sanoi, että hän kutsuttaisi minut vielä kerran
kuulustettavaksi.
-- Kuulusteliko hän Mikolaita sinun läsnä ollessasi?
-- Heti Teidän mentyänne vei hän minut pois ja alkoi vasta sitten
kuulustella Mikolaita.
Mies kumarsi taas ja kosketti lattiaa sormenkärjillään.
-- Suokaa anteeksi paha tekoni ja panetteluni!
-- Jumala suokoon sen sinulle! vastasi Raskolnikov ja kun hän oli tämän
sanonut, kumarsi mies vielä kerran, muttei niin syvään kuin ennen, vain
vyötäisiin saakka, kääntyi hitaasti ja läksi.
-- Kaikella on kaksi puolta ... nyt on kaikella kaksi puolta, toisti
Raskolnikov ja läksi rohkeampana kuin koskaan ennen huoneestaan.
-- Nyt vasta taistelemme keskenämme! sanoi hän pilkallisesti nauraen ja
mennen portaita alas. Mutta pelkoaan ajatteli hän ylenkatseella ja
inholla.