Asia oli se, että hän viimeiseen silmänräpäykseen asti oli pitänyt
sellaista päätöstä mahdottomana. Vielä lopussa oli hän vakuutettu siitä,
eikä voinut vähääkään aavistaa, että kaksi avutonta ja köyhää naista
voisi vetäytyä hänen vallastaan. Tämä vakaumus oli suureksi osaksi
lisännyt hänen turhamielisyyttään ja ääretöntä itsetuntoaan, jota
paraiten olisi voinut kutsua: itsekunnioitukseksi. Pietari Petrovitsh
oli työllään korottanut itsensä alhaisesta asemasta ja oli hänellä
sairaaloinen tapa ihmetellä itseänsä, hän arvasi kykynsä ja
ymmärryksensä hyvin suuriksi ja vieläpä keikaili yksinäisinä tunteina
peilin edessä. Mutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa rakasti ja
kunnioitti hän rahojaan, jotka hän oli koonnut työllä tahi muulla
tavalla. Ne asettivat hänet, ajatteli hän, yhdenarvoseksi kaiken ja
kaikkein kanssa.
Kun hän kerskui Dunjalle aikomuksestaan mennä hänen kanssaan naimisiin
huolimatta Dunjan huonosta maineesta, puhui hän sisäisestä vakaumuksesta
ja tunsi lisäksi syvää kammoa sellaista -- ilkeätä kiittämättömyyttä
kohtaan. Kuitenkin oli hän jo rakastellessaan Dunjaa, täydellisesti
vakuutettu kaiken tuon lorun perättömyydestä, jonka myöskin Marfa
Petrovna avonaisesti oli torjunut ja johon koko kaupunki kauvan aikaa
sitten oli lakannut uskomasta. Niin, eipä hän nytkään olisi voinut
kieltää, että jo silloin kaikki oli hänelle tunnettua. Siitä huolimatta
piti hän päätöstään, korottaa Dunja itsensä arvoiseksi, hyvin suurena ja
katsoi sitä jaloksi tehtäväksi. Mainitessaan tätä Dunjalle oli hän
pukenut erään rakkaimmista, salaisista ajatuksistaan sanoihin, eikä hän
voinut käsittää, mikseivät toiset ihmetelleet yhtä paljon tätä tekoa.
Kun hän tuona päivänä jätti käyntinsä Raskolnikovin luona, astui hän
sisään tuntien olevansa hyväntekijä, joka on valmis korjaamaan hyvien
tekojensa hedelmän ja saamaan kuulla miellyttäviä ylistysrunoja. Siksi
ei ole ihmeteltävää, että hän, mennessään rappusia alas, tunsi itsensä
suuresti loukatuksi ja halvennetuksi.
Mutta Dunja oli hänelle aivan välttämätön; eroa hänestä ei saattanut
ajatellakkaan. Monta vuotta oli hän haaveksinut avioliittoa, mutta hän
keräsi yhä enemmän rahaa ja odotti. Hän oli takertunut tuohon
hurmaukseen, salaperäiseen toivoon, että hyvin kasvatettu, köyhä tyttö
(köyhä pitäisi hänen olla), hyvin nuori, perin kaunis, jalo ja
sivistynyt, erittäin ujo ja monet kärsimykset kestänyt, antautuisi
kokonaan hänelle ja läpi koko elämänsä katsoisi häntä pelastajakseen,
ollen valmis kuolemaan kunnioituksesta häneen, ollen nöyrä ja
ihmettelisi häntä ja ainoastaan häntä. Eikö hän ollut jo montaa kuvaa,
montaa yksityiskohtaa mielikuvituksessaan tuosta lumoavasta ja
rakastetusta aineesta itsellensä muodostanut. Ja nyt oli melkein kaikki
näiden vuosien unet toteutuneet. Avdotja Romanovnan kauneus ja sivistys
olivat hänet kahlehtineet, hänen avuton asemansa oli kiihottanut häntä
liiallisuuteen asti. Tässä oli hänelle enemmän kuin hän oli
uneksinutkaan; ylpeä, lujaluonteinen, siveä morsian, jonka sivistys ja
henkinen kehitys oli suurempi kuin hänen (sen hän tiesi), ja sellainen
olento olisi läpi koko elämänsä hänelle, hänen suosiostansa orjamaisen
kiitollinen ja kunnioituksesta kumartuisi tomuun hänen edessänsä, hänen
ollessaan rajaton ja kaikkivoipa hallitsija! Tapahtui sattumalta niin,
että hän vähää ennen pitkän harkintansa loppua oli päättänyt muuttaa
tämän elämänsä tehtävän toiselle uralle ja etsiä itsellensä suurempi
vaikutuspiiri, siten tullakseen korkeammalle yhteiskunnassa, jota hän
kauan ja kaipauksella oli ajatellut. Hän oli muutamin sanoin päättänyt
etsiä onneansa Pietarissa. Hän tiesi, että voitiin saavuttaa paljon,
hyvin paljon naisten muutettua hänen luoksensa. Kauniin, kelvollisen ja
sivistyneen naisen ihastusvoima voisi alati sulostuttaa hänen elämäänsä,
tehdä hänen talonsa miellyttäväksi ja levittää kunniaa hänen
ympärillensä ... ja nyt ... oli kaikki hävinnyt. Tämä äkillinen
hirmuinen ero vaikutti häneen kuten salaman isku. Se oli kylläkin
hirveätä pilaa ... hullutusta. Hänhän oli vain pöyhkeillyt, ei ollut
kertaakaan ollut tilaisuudessa sanomaan ajatustaan; hän oli vain hiukan
laskenut leikkiä, horjahtanut mielialastaan ja se sai niin totisen
lopun. Hän oli vielä lisäksi saanut Dunjan rakastumaan tapoihinsa,
valliten häntä jo mielikuvituksessaan ... ja nyt...! Ei, huomenna,
huomenna on kaikki taasen saatava kuntoon, saatava järjestykseen
uudelleen. Mutta ennen kaikkea täytyy tuo ylpeä poika, tuo poikanulikka,
joka on kaiken syy, tehdä vaarattomaksi. Epämiellyttävällä tunteella
tuli hän vapaaehtoisesti ajatelleeksi Rasumihinia ... mutta sen suhteen
rauhoittui hän pian -- puuttui ainoastaan, että hänkin esiintyisi
samalla tavalla kuin toiset! -- Mutta todellisuudessa pelkäsi hän eniten
Svidrigailovia... Sanalla sanottuna hänen päänsä oli täynnä huolia.
* * * * *
-- Ei, minussa on suurin syy --, sanoi Dunja syleillessään ja
suudellessaan äitiään. -- Hänen rikkautensa kiusasi minua, mutta minä
vannon, veljeni, että en aavistanut hänen olevan niin katalan ihmisen!
Veljeni, älä tuomitse minua!
-- Jumala on meidät pelastanut, kuiskasi Pulcheria Alexandrovna, vaikka
hän vielä töin tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.
He olivat kaikki iloisia, vieläpä viiden minuutin kuluttua nauroivatkin.
Mutta Dunetska rypisti kulmakarvojaan silloin tällöin ja kalpeni
ajatellessaan mitä oli tapahtunut.
Rasumihin oli ihastunut, vaikkakaan ei uskaltanut avonaisesti näyttää
iloansa. Mutta Raskolnikov istui samalla paikalla, tyynenä ja synkkänä.
Dunja luuli hänen vielä olevan suutuksissaan ja Pulcheria Alexandrovna
katsoi häneen pelokkaasti.
-- Mitä Svidrigailov sanoi minulle? kysyi Dunja mennen hänen luoksensa.
-- Ai niin, mitä hän sanoi? virkkoi Pulcheria Alexandrovna.
Raskolnikov kohotti päätänsä.
-- Hän tahtoo lahjoittaa sinulle kymmenentuhatta ruplaa ja toivoo
tapaavansa sinut minun läsnäollessani.
-- Tavata häntä? Ei konsanaan! huudahti Pulcheria Alexandrovna, ja
kuinka hän uskaltaa tarjota hänelle rahaa!
Raskolnikov ilmoitti heille lyhyesti ja selvästi keskustelunsa
Svidrigailovin kanssa.
-- Mitä sinä hänelle vastasit? kysyi Dunja.
-- Alussa kieltäysin esittämästä hänen tervehdystään, mutta silloin
sanoi hän kaikin mahdollisin keinoin koettavansa tavata sinua. Hän
virkkoi rakkautensa sinuun olevan nyt aivan haihtuneen. Minä voin
tunnustaa, että hänen puheensa oli jotakin huumausta. Hän sanoo
tahtovansa matkustaa kauvaksi pois, mutta sanoo heti sen jälkeen
tahtovansa naida ja että hän jo on valinnut itsellensä morsiamen. Hänen
puheensa oli kummastuttava ja Marfa Petrovnan kuolema on varmasti
vaikuttanut häneen syvästi.
-- Jumala antakoon hänelle ikuisen rauhan! virkkoi Pulcheria
Alexandrovna. -- Minä tahdon ijäisesti, ijäisesti rukoilla hänen
puolestaan! Herra Jumala, Dunja, mitä meistä nyt olisi tullut, jollei
hän olisi muistanut sinua testamentissaan!
Dunja oli perin hämmästynyt Svidrigailovin ehdotuksesta. Hän seisoi
vielä ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Hänellä on varmasti jotakin kauheata mielessä, kuiskasi hän
kauhistuen itseksensä. Raskolnikov otti huomioon tämän tavattoman
levottomuuden.
-- Minun on vartioittava häntä, sanoi Rasumihin. -- Rodja on pyytänyt
minun varjelemaan sisartansa. Suvaitsetteko Te myöskin sen, Avdotja
Romanovna?
Dunja hymyili ja ojensi hänelle kätensä, mutta huolestuttava ilme hänen
kasvoistaan ei kadonnut.
Pian olivat he kaikki syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. Vieläpä
Raskolnikovkin kuunteli huomaavaisesti, vaikkeikaan hän itse puhunut.
Rasumihin kuitenkin puhui eniten.
-- Miksi tahdotte te matkustaa täältä? kysyi hän vilkkaasti. -- Pääasia
on kuitenkin, että te kaikki kolme jäätte tänne, koska teillä on hyötyä
toisistanne. Minut täytyy teidän ottaa kuten ystävän, kuten liiketoverin
liittoonne ja minä vakuutan, että me alamme kelpo yrityksen. Minulla on
setä, kunniallinen vanha mies, joka omistaa tuhannen ruplan pääoman,
jota hän on tarjonnut minulle lainaksi. Sitten jätätte te yhden tuhannen
niistä kolmesta, jotka Marfa Petrovna on teille testamentannut ja me
ryhdymme liikeyhteyteen keskenämme.
Tämän jälkeen selitti Rasumihin aikomustaan heille. Hän tahtoi ruveta
kustantajaksi ja kääntäjäksi, eritoten koska hän taisi kolmea
europpalaista kieltä. Pari päivää sitten sanoi hän kumminkin, ettei
aivan hyvin kykenisi käyttämään saksaa, tehden sen ainoastaan saadakseen
Raskolnikovin ottamaan käännöksen huostaansa. Hän oli sillä kertaa
valhetellut ja Raskolnikov tiesi myöskin, ettei hän puhunut totta.
-- Se tulee varmasti vaatimaan paljon työtä, mutta me voimme
työskennellä, Avdotja Romanovna ja Rodion. Me voisimme molemmat olla
kääntäjinä ja kustantajina. Minusta voi olla teille suurta hyötyä, sillä
omaan kokemusta. Kahtena viimeisenä vuonna olen alati toiminut
kustantajien kanssa ja tunnen kaikki heidän kiertotiensä. Kaikissa
olosuhteissa voimme me ansaita elatuksemme.
Dunjan silmät säteilivät.
-- Mitä te nyt sanotte, Dmitri Prokofjitsh, miellyttää minua suuresti,
sanoi hän.
-- Minä en sitä ymmärrä, huomautti hänen äitinsä, mutta jos on
tarpeellista, voimme jäädä tänne joksikin ajaksi.
-- Mikä on sinun ajatuksesi, Rodja, kysyi Dunja.
-- Se on perin hyvä ajatus. Minä myöskin tiedän toimen, joka aivan
varmaan tuo onnea. Mutta meillä on kylliksi aikaa järjestää se asia
toisella kertaa.
-- Hyvä! huudahti Rasumihin. -- Mutta odottakaa vähän! Tässä talossa on
kolme huonetta käsittävä huoneusto, joka ei ole yhteydessä näiden
chambres garnies'in kanssa. Se on kalustettu ja vuokra on jotenkin
halpa. Tämä huoneusto teidän on heti vuokrattava, jotta Rodja voisi asua
teidän kanssanne... Mutta minne sinä aijot, Rodja?
Dunja katseli kummastuneena veljeään, joka piti hattua kädessään ollen
aikeissa poistua.
-- Tehän olette sen näköinen kuin jos aikositte haudata minut tahi kuin
jos me ikuisiksi ajoiksi sanoisimme toisillemme hyvästit, sanoi hän
pakottavasti hymyillen.
-- Mutta sehän on mahdollista, ettemme koskaan enää näe toisiamme,
lisäsi hän. Hän uskoi ajatelleensa ainoastaan näitä sanoja, he olivat
välttäneet häntä pakollisesti.
-- Mikä sinun on, Rodja? kysäsi sisar.
-- Tullessani tänne aijoin sanoa teille, että meidän pitäisi erota
lähimmässä tulevaisuudessa. Minä en ole terve ja voin kyllä tulla
taasen, kun voin... Minä en teitä unhoita... Mitä saattaneekin tapahtua,
täytyy minun nyt olla yksinäni... Unhottaa minut on parasta...
Mahdollisesti voi kaikki taasen tulla hyväksi... Jollette anna minun
mennä, voin minä vihata teitä -- sen minä tunnen... Hyvästi!
Äiti ja sisar katsoivat häneen kauhistuneina. Vieläpä Rasumihinkin oli
peloissaan.
-- Rodja, Rodja, sovi kanssamme ja anna kaiken olla kuten ennenkin!
huudahti äiti raukka.
Hän kääntyi ja meni hitaasti ulos huoneesta. Dunja riensi hänen
jälkeensä.
-- Veli, mitä sinä teet? kuiskasi hän kauhistuneena. Rodja katsoi
surullisesti häneen.
-- Ei se ole mitään ... minähän tulen takaisin, mumisi hän puoliääneen
ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, mitä sanoisi.
-- Tunnoton omanvoiton pyytäjä! huusi Dunja.
-- Hän on hullu, vaan ei tunteeton! kuiskasi Rasumihin ja pusersi
kovasti hänen kättänsä.
-- Minä tulen heti takaisin, sanoi hän puoleksi tunnottomalle Pulcheria
Alexandrovnalle, jonka jälkeen hän juoksi Raskolnikovin perään, joka
odotti häntä käytävän perällä.
-- Minä uskoin kyllä, että sinä tulisit jälestä, sanoi hän. -- Pysy
heidän luonansa ... pysy heidän luonansa huomenna ja aina... Jos on
mahdollista, tulen minä ehkä takaisin. Hyvästi!
Hän läksi ojentamatta hänelle kättänsä.
-- Mutta mikä sinun on? Kuinka sinä voit käyttäytyä tuolla tavalla?
sanoi Rasumihin.
Raskolnikov pysähtyi.
-- Älä koskaan kysy minulta mitään! Minä en voi antaa sinulle
vastausta... Älä myöskään tule luokseni, ehkä minä tulen sinun
luoksesi... Jätä minut nyt, mutta heitä älä jätä, jotka ovat tuolla
sisällä. Ymmärrätkö minua?
He seisoivat erään lampun ääressä ja katsoivat minuutin ajan ääneti
toisiaan. Tämän hetken muisti Raskolnikov koko elämänsä ajan.
Raskolnikovin hehkuva ja jäykkä katse näytti joka hetki tulevan yhä
kirkkaammaksi tunkeutuen Rasumihinin sielun sisimpään. Oli niinkuin joku
käsittämätön olisi liidellyt hänen ohitsensa. Ajatus, käsky, jotakin
kauheata, hirmuista, jonka he molemmat käsittivät, tunkeusi heidän
välillensä. Rasumihin kävi valkeaksi kuin ruumis.
-- Ymmärrätkö sinä minua nyt? sanoi Raskolnikov viimein surun
vääristämine kasvoineen. -- Käänny takaisin, mene sisään heidän
luoksensa! lisäsi hän, poistuen tämän jälkeen nopeasti.
En tahdo kertoa, mitä tapahtui samana iltana Pulcheria Alexandrovnan
luona, Rasumihinin palattua heidän luokseen takaisin, kuinka hän yritti
lohduttaa heitä, pyytäen heitä jättämään Rodjan rauhaan niinkauvaksi
kuin hän on sairas ja sanoi, ettei hänen ruumiinsa eikä sielunsa olleet
normaalitilassa sekä ettei häntä saisi häiritä. Hän, Rasumihin, pitää
hänestä huolta, hankkii hänelle taitavan lääkärin, kaikkein paraimman,
niin, koko tiedekunnasta.
Sanalla sanottuna, tänä iltana tuli Rasumihista heille poika ja veli.