II

Kello oli jo melkein kahdeksan. He kiiruhtivat lähtöönsä saapuaksensa

ennen Lushinia molempien neitien luo Bakoljevskin taloon.

-- No, kuka hän oli? kysyi Rasumihin, kun he tulivat kadulle.

-- Hän oli Svidrigailov, talonomistaja, jonka talossa sisartani

solvaistiin hänen ollessaan siellä kotiopettajattarena. Hän yritti

voittaa hänen suosiotansa ja siksi Marfa Petrovna, hänen puolisonsa,

ajoi sisareni pois. Mutta Marfa Petrovna pyysi sittemmin häneltä

anteeksi. Hän kuoli hyvin äkkinäisesti vähän aikaa sitten. Minä en tiedä

miksi, mutta minä pelkään tuota ihmistä. Hän on tullut tänne aivan

vaimonsa hautauksen jälkeen... Tuntui, niinkuin hän olisi tiennyt

jotakin... Me saamme suojella Dunjaa häneltä ... se oli tämä, mitä

sinulle tahdon sanoa.

-- Suojella? Mitä hän sitten tahtoo tehdä Avdotja Romanovnalle?

Kiitoksen sinä ansaitset, Rodja siitä, että puhut minulle tuolla

tavalla. Meidän pitää suojella häntä, niin, sen me teemme! Missä hän

asuu?

-- Sitä minä en tiedä.

-- Mikset sitä kysynyt? Se oli tyhmästi! Mutta minä otan selon siitä.

-- Näitkö sinä hänet? kysyi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.

-- Kyllä, minä panin hänet tarkasti merkille.

-- Näitkö sinä hänet todellakin oikein tarkasti? kysyi Raskolnikov.

-- Kyllä... Minä muistan aivan hyvin hänen piirteensä ja voisin hänet

tuntea tuhansien joukosta. Minulla on hyvä muisti henkilöitten

tuntemisessa.

He vaikenivat taasen.

-- Hm ... juuri sentähden... mumisi Raskolnikov, minä ajattelin

nimittäin ... minusta tuntuu yhäti ... niinkuin se olisi ollut

ainoastaan harhakuva...

-- Mitä sinä puhut? Minä en oikein ymmärrä.

-- Niin te sanotte kaikki, että minä olen hullu. Ja nyt minusta tuntuu

niinkuin todellakin olisin tullut hulluksi ja ainoastaan nähnyt

kummituksen.

-- Mutta, kuinka sinä sitten voit?...

-- Kukas tietää? Ehkä olen hullu ja ehkä kaikki mitä on näinä päivinä

tapahtunut on kuvittelua.

-- Ah, Rodja. Nyt olet sinä taasen liikutettu... Mitä hänellä oli

puhumista ja mitä hän sinulta tahtoi? Raskolnikov ei vastannut.

Rasumihin ajatteli hetken aikaa.

-- Nyt tahdon minä puhua sinulle siitä, mitä minä olen saanut aikaan.

Minä olin luonasi, sinun nukkuissasi. Sitten söimme päivällisen ja sen

jälkeen menin minä Porfyriuksen luo. Sametov jäi vielä istumaan hänen

luoksensa. Minä olisin tahtonut ruveta puhumaan hänen kanssaan, mutta se

ei tahtonut käydä päinsä. En voinut saada mitään sopivaa aihetta. Näytti

siltä niinkuin ei kukaan heistä olisi tahtonut ymmärtää mitään. Mutta he

eivät olleet vähintäkään hämillään. Minä vedin Porfyriuksen ikkunan

ääreen ja aloin puhella hänen kanssaan. Viimeksi näytin hänelle nyrkkiä

ja uhkasin, että minun perheen puolesta pitäisi murskata hänen kallonsa.

Mutta hän ainoastaan katsoi minuun ... minä sylin ja menin tieheni.

Siinä kaikki. Se oli hyvin tuhmasti. Sametovin kanssa en puhunut

sanaakaan. Minä nimittäin alussa luulin tehneeni jonkun tyhmyyden. Mutta

sitten rappusilla sain minä ajatuksen, joka minua ilahutti: miksi me

tosiaankin piinaamme ja vaivaamme itseämme? Jos todellakin olisi joku

vaara olemassa tai jotakin sellaista, niin... Mutta mitä tuo kaikki

sinua liikuttaa? Sinullahan ei ole vähintäkään tekemistä sen kanssa.

Syle kaikelle sille!

-- Se on selvää! vastasi Raskolnikov. "Mitä sinä sanonet huomenna?"

ajatteli hän itseksensä. Ihmeellistä kyllä, ei tämä ajatus ollut

kertaakaan juolahtanut hänen mieleensä: mitähän Rasumihin sanoo

saadessaan tietää tämän? Tässä katsoi hän jonkun silmänräpäyksen aikaa

Rasumihiniin. Tämän kertomus käynnistä Porfyriuksen luona oli vähän

herättänyt hänen mielenkiintoansa.

Käytävässä tapasivat he Lushinin. Kaikki kolme astuivat sisään samalla

kertaa, mutta näkemättä tai tervehtimättä toisiaan. Nuoret miehet

menivät ensin, Pietari Petrovitsh viipyi vähän eteisessä riisuakseen

päällysnuttunsa. Pulcheria Alexandrovna tuli ulos ottaakseen hänet

vastaan kynnyksellä. Dunja sanoi hyvän päivän veljelleen.

Samalla näyttäytyi Pietari Petrovitsh ja tervehti hyvin kohteliaasti

mutta perin totisena naisia. Muuten näytti hän vähän hämmästyneeltä.

Pulcheria Alexandrovna pyysi herroja istumaan pyöreän pöydän ääreen,

millä samovaari jo kiehui. Dunja ja Lushin seisoivat vastakkain,

Rasumihin ja Raskolnikov vastapäätä Pulcheria Alexandrovnaa. Rasumihin

Lushinin vieressä ja Raskolnikov sisarensa sivulla.

Pietari Petrovitsh otti esiin hienon, koruompeluilla kaunistetun

nenäliinan ja puhdisti nenänsä siveellisellä ilmaisulla niinkuin

ihminen, joka tuntee arvokkaisuutensa loukatuksi ja vaatii selitystä.

-- Toivon, että teillä oli hauska matka? -- sanoi hän karskilla äänellä

ja kääntyi Pulcheria Alexandrovnan puoleen.

-- Niin, Jumalalle kiitos, Pietari Petrovitsh.

-- Se ilahuttaa minua suuresti. Ettekö tunne itseänne väsyneeksi,

Avdotja Romanovna?

-- Olen nuori ja vahva, enkä väsy niin helposti. Mutta äitini oli aivan

uupunut, vastasi Dunja.

-- Niin meidän venäläiset maantiemme ovat hyvin tukaloita. Vastoin

sisäistä toivomustani oli minun mahdotonta ottaa teitä vastaan eilen.

Mutta toivon, ettei teillä ollut suurta pulaa.

-- Jollei Herramme olisi lähettänyt luoksemme Dmitri Prokofjitshia,

olisi se meille ollut hyvinkin epämieluista, sanoi Pulcheria

Alexandrovna ja lisäsi: -- Saan samalla esittää hänet teille.

-- Minulle sattui huvi tavata hänet eilen, mumisi Lushin ja katsoi

vihamielisesti Rasumihiniin. Sitten rypisti hän otsansa ja vaikeni.

Pietari Petrovitsh kuului ihmisiin, jotka seuraelämässä voivat olla

hyvinkin rakastettavia, mutta jotka, niin pian kuin joku heitä ei

miellytä, heti kadottavat hyvän tuulensa ja näyttävät enemmän

jauhosäkeiltä kuin miellyttäviltä ja hauskoilta kavaljeereilta.

Raskolnikov vaikeni. Avdotja Romanovna ei myöskään tahtonut katkaista

hiljaisuutta, ennenkuin tulisi hänen vuoronsa. Rasumihinilla ei ollut

mitään sanomista, ja siksi Pulcheria Alexandrovna sai taasen panna

keskustelun käymään.

-- Oletteko kuulleet, että Marfa Petrovna on kuollut?

-- Kyllä ja minä voin lisätä tiedon, että Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov

heti hautauksen jälkeen matkusti Pietariin.

-- Matkustiko hän tänne? kysyi Dunetshka levottomasti ja vaihtoi katseen

äitinsä kanssa.

-- Herra Jumala, hän kai ei voi antaa Dunjan olla rauhassa? puhkesi

Pulcheria Alexandrovna sanomaan.

-- Te ette tarvitse olla levoton ... niinkauvan kuin teillä ei ole

mielessä mennä yhteyteen hänen kanssaan. Minä kyllä pidän huolen

hänestä.

-- Oi, Pietari Petrovitsh, te ette voi uskoa, kuinka te peljätitte

minut, jatkoi äiti.

-- Minä olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ja hän näytti minusta

hyvin häijyltä. Minä olen varma, että hän on ollut syynä Marfa Petrovnan

kuolemaan.

-- On mahdotonta tuomita sitä asiaa. Minä olen kuitenkin täydellisesti

ja varmasti vakuutettu siitä, että tämä mies tulee lopettamaan päivänsä

velkavankeudessa. Rakkaudesta lapsiinsa ei Marfa Petrovna varmaankaan

ole muistanut häntä testamentissaan. Jos hän on hänelle jotakin antanut,

on se aivan varmasti perin mitätön summa.

-- Älkäämme puhuko kauvemmin Svidrigailovista, sillä tämä aine on

minulle perin epämiellyttävä, sanoi Dunja.

-- Hän on aivan juuri ollut minun luonani, sanoi Raskolnikov, joka

ensimmäisen kerran sekautui keskusteluun.

Kaikki kääntyivät hänen puoleensa ja eritoten Lushin näytti olevan

asiaan kiintynyt.

-- Puolitoista tuntia sitten tuli hän luokseni, minun nukkuissani. Hän

oli jotenkin ilonen ja sanoi, että hän toivoi tulevansa lähemmäksi

tuttavaksi kanssani. Muun muassa pyysi hän, että minä hankkisin hänelle

kohtauksen sinun kanssasi, Dunja. Hän tahtoisi tehdä sinulle ehdotuksen,

jonka hän lähemmin selvitteli minulle. Sitäpaitsi vakuutti hän, että

Marfa Petrovna viikkoa ennen kuolemaansa testamenttasi sinulle, Dunja,

kolmetuhatta ruplaa ja että sinä pian voit saada tämän summan.

-- Jumalalle olkoon kiitos! huudahti Pulcheria Alexandrovna ja teki

ristinmerkin. -- Rukoile hänen edestään, Dunja, rukoile!

-- Onko se todellakin totta? huomautti Lushin.

-- Mitä hän muuta sanoi? keskeytti Dunja.

-- Hän sanoi, ettei hän itse ole rikas ja että koko omaisuus tulisi

lankeamaan lapsille ja että hän on asettunut asumaan taloon, joka ei ole

kaukana tästä; missä, en tiedä; minä en kysynyt häneltä sitä.

-- Mutta mikä ehdotus se on jonka hän tahtoo tehdä Dunjalle? kysyi

Pulcheria Alexandrovna levottomasti. -- Sanoiko hän sen sinulle?

-- Kyllä, sen hän teki.

-- No, miksi?

-- Sen sanon teille sittemmin... -- Raskolnikov vaikeni ja jatkoi teen

juontiaan.

Pietari Petrovitsh katsoi kelloansa ja huomautti olevansa pakoitettu

lähtemään.

-- Jääkää luoksemme, Pietari Petrovitsh. Tehän kirjotitte, että te

tahtoisitte pyytää äidiltäni selitystä, sanoi Dunja.

-- Aivan oikein, se oli todellakin tarkotukseni, mutta minua ei

miellytä, että minua huomautetaan siitä toisten läsnäollessa. Sitäpaitsi

ei ole rukoustani täytetty...

-- Rukouksenne, ettei veljeni olisi saapuvilla meidän kohtauksessamme ei

täyttynyt minun pyyntöni vuoksi, sanoi Dunja. -- Te kirjotitte, että

veljeni on loukannut teitä. Minä vaadin nyt selityksen ja toivon, että

sovitte keskenänne. Jos Rodja todellakin on teitä loukannut, täytyy ja

on hän pyytävä teiltä anteeksi.

-- On olemassa sellasia loukkauksia, Avdotja Romanovna, joita ei voida

unhottaa.

-- Ettekö käsitä, keskeytti Dunja kärsimättömästi, että koko tulevaisuus

riippuu tuon ikävän seikan selvittämisestä. Minä toistan, että jos

veljeni on teitä loukannut, pitää hänen pyytää teiltä anteeksi.

-- Joskin minä kunnioitan teitä, Avdotja Romanovna, sanoi Lushin, joka

kiihtyi enemmän ja enemmän, -- niin ei se estä minua paheksumasta, jos

joku teidän sukulaisistanne käyttäytyy sopimattomasti. Vaikkakin te

teette minut onnelliseksi antamalla kätenne, en minä kuitenkaan ole

velvollinen sitoutumaan...

-- Pietari Petrovitsh, sanoi Dunja ystävällisesti, -- näyttäkää nyt

minulle olevanne niin jalo ja ymmärtäväinen, kuin miksi minä olen teidät

aina otaksunut. Olen antanut teille totisen lupauksen, olen teidän

morsiamenne, siksi uskokaa minua tässä asiassa ja olkaa varma siitä,

että voin tuomita puolueettomasti. Tuomarin osan ottaminen on yhtä

hämmästyttävä veljelleni kuin teillekin. Teidän pitäisi ymmärtää, että

jollette te sovi keskenänne, olen minä pakoitettu valitsemaan joko

teidät tahi hänet. Jos minä valitsen teidät, täytyy minun jättää

veljeni, jos valitsen hänet, täytyy minun jättää teidät.

-- Avdotja Romanovna, sanoi Lushin näyttäen loukkaantuneelta, -- te

lausutte sanoja, jotka ovat minusta mitä loukkaavimpia katsoen

suhteeseeni teihin. Nämä sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että te

voisitte katua minulle antamaanne lupausta. Te sanotte joko te tahi hän

-- ja osotatte sillä miten vähä-arvoinen minä olen teille ... siihen en

voi taipua ajatellessani suhdetta ... joka vallitsee välillämme.

-- Mitä? huudahti Dunja, -- minä asetan teidät hänen vertaisekseen, joka

tähän asti on ollut minulle kallein koko maailmassa, ja te tunnette

itsenne loukatuksi sen johdosta että pidän teitä liian vähäsessä

arvossa.

Raskolnikov nauroi ivallisesti. Rasumihin oli vihoissaan. Mutta Pietari

Petrovitsh ei kiinnittänyt huomiotansa hänen vastaväitteisiinsä, vaan

vihastui yhä enemmän.

-- Rakkauden tulevaan puolisoonne täytyy olla suuremman kuin rakkauden

veljeenne, sanoi hän painavasti, -- enkä halua minkään asianhaaran

vuoksi asettua yhdenarvoiseksi... Nyt tahdon kääntyä arvoisan äitinne

puoleen pyytääkseni häneltä selitystä. Hyvä rouva, poikanne loukkasi

minua eilen tämän herran läsnäollessa pahasti selittäessään muutamia

sanoja, jotka minä olin lausunut ollessani kerran teidän luonanne

kahvilla. Minä lausuin, että minun mielipiteeni mukaan ei ole ainoastaan

avioliiton onnen turvaamiseksi, vaan myöskin siveellisessä

tarkoituksessa parempi mennä naimisiin köyhän tytön kanssa, joka jo on

tullut tuntemaan elämän suruja, kuin mennä naimisiin tytön kanssa, joka

on tottunut ylellisyyteen. Teidän poikanne on tahallisesti pannut lisää

puheeseeni. Sentähden pyydän teitä ilmaisemaan minulle, missä valossa

esititte sanani kirjeessänne Rodion Romanovitshille.

-- Sitä minä en muista. Enkä myöskään tiedä mitä ilmaisumuotoa Rodja on

käyttänyt. Hän on ehkä pannut lisää; mutta todistuksena siitä, että

Dunja ja minä emme ole paheksuneet sanojanne on saapumisenne tänne.

-- Se on oikein, äiti, sanoi Dunja myöntäen.

-- Niin ollen on syy minussa, sanoi Lushin loukkaantuneena.

-- Pietari Petrovitsh, te syytätte yhä Rodjaa, mutta miksi te olette

valehdellut hänestä kirjeessänne? sanoi Pulcheria Alexandrovna

rohkeasti.

-- Minä en voi muistaa sanoneeni mitään valetta.

-- Te kirjotitte, sanoi Raskolnikov ankaralla äänellä, että minä en ole

antanut rahoja leskelle vaan tyttärelle, jonka minä vasta eilen näin. Te

kirjotitte tämän herättääksenne eripuraisuutta minun ja rakkaitteni

välillä ja te olette sentähden kelvottomassa tarkotuksessa puhuneet

tämän nuoren tytön käytöksestä, vaikkette häntä tunnekkaan. Tämä on

katalaa ja kurjaa.

-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi Lushin vihasta vavisten, -- kirjeessäni

puhuin minä ainoastaan teidän ominaisuuksistanne ja käytöksestänne siitä

syystä, että äitinne ja sisarenne olivat pyytäneet minua ilmottamaan

millaisen vaikutuksen kohtaukseni teidän kanssanne teki minuun. Mitä

kirjeeseeni tulee, pyydän teitä näyttämään edes yhdenkin rivin mikä ei

olisi totuuden kanssa yhtäpitävää, se on, todistaa, ettette ole antanut

rahoja pois ja ettei tässä onnettomassa perheessä ole kelvottomia

henkilöitä.

-- Mielipiteeni mukaan, ette te kaikkine etuinennekaan ole niin arvokas

kuin tämän tyttöraukan pikkusormi.

-- Olisi siis niinmuodoin johtunut mieleenne viedä hänet äitinne ja

sisarenne seuraan?

-- Olen sen jo tehnyt, jos todellakin tahdotte tietää sen. Minä annoin

hänen tänään istua äitini ja Dunjan viereen.

-- Rodja! huusi Pulcheria Alexandrovna.

Dunja punastui. Rasumihin rypisti kulmakarvojaan. Lushin hymyili

pilkallisesti ja ylpeästi.

-- Te näette itse, Avdotja Romanovna, ettei tässä minkäänlainen

sovittelu ole mahdollinen. Tahdon nyt poistua enempää häiritsemättä

jälleennäkemisen iloa. Tulevaisuuden vuoksi pyydän päästä useammista

tuollaisista kohtauksista.

Pulcheria Alexandrovna tunsi itsensä loukatuksi.

-- Tuntuu siltä, kuin te jo tahtoisitte alistaa meidät valtanne ja

mahtavuutenne alle, Pietari Petrovitsh. Dunjahan on sanonut teille,

miksei pyyntöänne voitu täyttää, sanoi Pulcheria Alexandrovna. Hänen

aikeensa oli hyvä. Sanokaa meille, tuleeko meidän pitää teidän

toivomuksianne käskyinä? Minä päinvastoin voin huomauttaa että teidän

velvollisuutenne on olla hyvin kohtelias ja hienotunteinen meitä

kohtaan. Sillä me olemme teidän tähtenne jättäneet kaikki oman onnensa

nojaan ja matkustaneet tänne siinä hyvässä luulossa, että olimme melkein

teidän vallassanne.

-- Se ei ole laisinkaan niin, Pulcheria Alexandrovna, erittäinkin sinä

hetkenä, kun te saitte tiedon Marfa Petrovnan jälkeen jättämästä

perinnöstä.

-- Tuomiten tämän huomautuksen perustalla voi todellakin otaksua, että

te olitte tehnyt laskun meidän avuttomuudestamme, vastasi Dunja

katkerasti.

-- Nyt en minä, lukuun ottaen kaikki seikat, voi tehdä tiliä siitä...

Sillä en tahdo estää veljeänne ilmottamasta teille Svidrigailovin

toivomuksia, jotka ehkä voivat tehdä teidät onnelliseksi.

-- Oi, Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna. Raskolnikov ei voinut

kauvemmin pysyä tyynenä.

-- No, sisar, etkö sinä nyt kehtaa? sanoi hän.

-- Niin minä kehtaan, vastasi Dunja. -- Pietari Petrovitsh, menkää

tiehenne! sanoi Dunja hänelle kalveten vihasta.

Näytti siltä, kuin Pietari Petrovitsh ei olisi odottanut sellaista

päätöstä. Hän oli ollut liiaksi varma vallastaan ja uhrinsa

avuttomuudesta; hän ei luottanut nyt korviinsa. Hän kalpeni ja hänen

huulensa vapisivat.

-- Avdotja Romanovna, jos minä nyt menen ulos tästä ovesta ja pidän

hyvänäni sellasen erohyvästin, niin, huomatkaa ... en minä koskaan tule

takasin. Ajatelkaa sentähden sitä ... minä pidän sanani.

-- Niin häpeämätöntä! huusi Dunja nousten -- minä en toivo mistään

hinnasta teidän takasintuloanne.

-- Mitä? Onko se niin? huusi Lushin, joka ei viimeiseen silmänräpäykseen

asti ollut voinut uskoa asian saavan sellaista käännettä ja siksi nyt

perinpohjin kadotti ymmärryksensä. -- Onko se niin? Mutta te tiedätte

kai hyvin, Avdotja Romanovna, että minä ollen oikeutettu panemaan sitä

vastaan?

-- Millä oikeudella? huudahti Pulcheria Alexandrovna, kuinka te voitte

sitä vastustaa? Pitäisikö minun antaa Dunjani sellaselle kuin te? Menkää

tiehenne, jättäkää meidät kerta kaikkiaan! Jos minä olisin tiennyt...

-- Mutta Pulcheria Alexandrovna, jatkoi Lushin raivostuneena, --

te olette antaneet sananne, jonka te nyt otatte takasin ... ja

sitäpaitsi ... sitäpaitsi olen minä ... olen minä ... saanut suorittaa

menoja...

Tämä viimeinen todistuskeino oli sellasessa suhteessa Lushinin

luonteeseen että Raskolnikov, joka oli vihasta kalpea, alkoi nauraa

ääneen.

-- Pietari Petrovitsh, menkää tiehenne! sanoi Avdotja Romanovna.

-- Minä menen, mutta sitä ennen tahdon minä vielä sanoa sanan. Te ja

äitinne olette luultavasti unohtaneet, että minä tahdoin naida teidät,

huolimatta huhusta, joka kierteli kaupungissa ja koski teidän

käytöstänne. Koska minä teidän tähtenne uhmasin yleistä mielipidettä ja

koska te minun kosintani kautta saitte takasin kadotetun maineenne,

olisin minä luullut voivani vaatia teidän kiitollisuuttanne. Nyt minä

käsitän, miten hätäisesti menettelin...

-- Minä ihmettelen, onko tuolla miehellä useampaa kuin yhtä päätä

kadotettavana! huudahti Rasumihin hypäten paikaltaan.

-- Te olette ilkeämielinen ihminen, sanoi Dunja.

-- Ei sanaakaan enempää! Ei ainoatakaan liikettä! huudahti Raskolnikov

ja työnsi takasin Rasumihin. Tämän jälkeen meni hän aivan Lushinin eteen

ja sanoi hiljaa, mutta samalla lausui hän jokaisen sanan hitaasti ja

selvästi:

-- Olkaa hyvä ja menkää tiehenne! Eikä sanaakaan enempää tahi minä...

Pietari Petrovitsh katsoi häneen jonkun hetken. Hänen kasvonsa olivat

kalpeat ja vihan vääristämät. Sitten teki hän täyskäännöksen ja läksi.

Harvoin on ihminen kantanut sydämessään niin ankarata vihaa kuin Lushin

Raskolnikovia kohtaan. Hänen syyksensä pani hän kaiken. Ihmeellistä

kyllä kuvitteli hän vielä portaita alas mennessään, ettei ehkä hänen

asiansa vielä ollut aivan menetetty, niin että asia naisten suhteen oli

helposti korjattavissa.