V.

Sisään astuessaan näytti Raskolnikov henkilöltä, joka suurella vaivalla

pidättää aika naurua. Hänen taakseen ilmestyi pitkä Rasumihin, joka oli

aivan punanen vihasta ja häpeästä. Sekä hänen kasvonsa että hänen

käytöksensä olivat tällä hetkellä nauruhermoja kutkuttavat ja

synnyttivät Raskolnikovissa ilosuutta.

Huoneen omistaja seisoi keskellä permantoa ja katseli heitä kysyvästi.

Raskolnikov ojensi hänelle kätensä samalla ilmeisesti ponnistellen

naurua vastaan. Mutta tuskin oli hän sanonut paria sanaa, ennenkuin hän

tahtomattaan tuli katsoneeksi Rasumihiniin ja silloin alkoi hän nauraa

uudelleen. Se kiihkeä suuttumus, mikä Rasumihinissa syntyi tämän

sydämellisen naurun johdosta, vaikutti sen, että kohtaus näytti vallan

luonnolliselta. Rasumihin näytti vallan auttavan Raskolnikovia hänen

suunnitelmissaan.

-- Piru vieköön! huusi Rasumihin lyöden nyrkkinsä pieneen pyöreeseen

pöytään, jolla oli äsken tyhjennetty teelasi. Pöytä särkyi ja pirstaleet

lensivät ympäri huonetta.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka maksaa minulle särjetyt esineeni?

huudahti Porfyrius Petrovitsh ilosella äänellä.

Rasumihin, joka oli vallan nolostunut lyötyään säpäleiksi pöydän ja

lasin, käänsi selkänsä hänelle, sylki kiihtyneenä ja katseli synkästi

ikkunasta. Sametov, joka oli istunut eräässä nurkassa vierasten sisään

tullessa, nousi ja odotti jotakin enempää. Hän väänsi suunsa hymyyn,

mutta katseli epäilevästi koko kohtausta ja näytti hieman alakuloselta

Raskolnikovin nähdessään. Sametovin odottamaton läsnäolo teki

Raskolnikoviin epämielusan vaikutuksen.

-- Pyydän anteeksi, sanoi hän hieman alakulosena; -- nimeni on

Raskolnikov.

-- Minua huvittaa tutustua teihin. Mikä hänen on? Eihän hän edes aijo

tervehtiäkään meitä, sanoi Porfyrius Petrovitsh osottaen Rasumihia.

-- Minä en käsitä, miksi hän on niin raivostunut minulle. Minä vain

sanoin hänelle tiellä, että hän oli Romeon kaltanen ja todistin sen

myös. Muuta se ei ollut.

-- Sinä olet aasi! huudahti Rasumihin silti kääntymättä.

-- Hänellä on mahtanut olla oikeutettu syy suuttua niin yhdestä ainoasta

sanasta, sanoi Porfyrius nauraen.

-- Alatko sinäkin nyt? Menkää helvettiin kaikki! keskeytti Rasumihin

itsensä, nauroi toisten mukana ja meni niin ilosena, kuin ei mitään

olisi tapahtunut, Porfyriuksen luo. -- Nyt voinee tuo juttu loppua.

Tässä on ystäväni, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, joka on kuullut

paljon puhuttavan sinusta ja joka haluaa tutustua sinuun. Hän tahtoo

pyytää neuvoa sinulta. Ah, Sametov, oletko sinä täällä? Koska te olette

tutustuneet?

-- Mitähän tämä merkinnee? ajatteli Raskolnikov levottomasti.

-- Eilen ollessamme sinun luonasi, vastasi Sametov avomielisesti.

Porfyrius oli vielä aamupuvussaan, yönutussaan ja tohveleissa. Hän oli

viidenneljättä vuotias, pieni, tanakka ja parraton. Hänen pyöreää

päätänsä peitti lyhyeksi leikattu tukka, ja kasvoissa oli kellertävä

väri. Silmiä peitti puoleksi melkein valkoset, räpäyttävät silmäluomet,

jotka antoivat niille sen ilmeen kuin hän alituisesti olisi iskenyt

silmää jollekin.

Hänen silmiensä katse oli huomattava vastakohta hänen koko ruumiillensa,

jossa oli vivahdus naisellisuutta.

Kun Porfyrius Petrovitsh kuuli, että vieraalla oli asiaa, pyysi hän tätä

heti istuutumaan sohvalle, istuutui itse toiseen nurkkaan ja kiinnitti

häneen katseen, jossa ilmeni tuo vakava, keskitetty tarkkaavaisuus, joka

helposti voi saattaa toisen hämilleen.

Raskolnikov esitti asiansa lyhyeen ja selvästi, ja sai silloin

tilaisuuden tarkastella Porfyriusta tarkemmin. Porfyrius Petrovitsh ei

siirtänyt katsettaan hänestä koko aikana hänen puhuessaan. Rasumihin oli

istuutunut heitä vastapäätä saman pöydän ääreen ja seurasi suurella

mielenkiinnolla keskustelun kulkua. Vihdoin sanoi Porfyrius:

-- Teidän tulee jättää poliisikonttoriin siten kuuluva kirjelmä, että

olette kuullut puhuttavan murhasta ja siis pyydätte, että se

tutkintotuomari, joka käsittelee asiaa, ottaisi tiedon niistä esineistä,

jotka kuuluvat teille ja että haluatte saada ne takasin.

Raskolnikov koetti tulla alakuloseksi ja lausui:

-- Mutta surullisinta koko asiassa on se, ettei minulla tällä hetkellä

ole rahaa. Aijoin nimittäin vain antaa tiedoksi, että nuo esineet ovat

minun ja että minä toisen kerran saadessani rahaa...

-- Se on vallan samantekevää. Voitte myös kirjottaa siten minulle.

-- Tavalliselle vaiko leimapaperille? kiiruhti Raskolnikov kysymään; hän

näytti kiinnittävän erikoista huomiota rahakysymykseen.

-- Ah, voitte kirjottaa sen karkealle paperille, jos niin haluatte.

Porfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan

aivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä

kuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.

-- Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.

-- Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi

hän. -- Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset,

mutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa

tulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää...

-- Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville,

että Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi

Rasumihin.

Raskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin

itsensä ja sanoi hänelle:

-- Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian

suurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta

sinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät

nämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken,

että tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut

tänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän

kääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään

-- että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.

-- Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausui

Rasumihin loukkaantuneena.

"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?... Oliko se aivan luonnollista?...

Enkö mennyt liiallisuuksiin?" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen.

"Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton."

-- Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.

-- Eilen illalla.

-- Teidän kapineenne eivät mitenkään joudu hukkaan. Minä olen jo kauvan

odottanut teidän tuloanne.

Aivan kuin ei olisi sanonut mitään huomattavampaa, työnsi hän tuhkakupin

Rasumihinille, joka sydämettömästi tahrasi maton paperossistaan

pudottamallaan tuhalla. Raskolnikov vavahti, mutta Porfyrius ei

näyttänyt huomanneen sitä. Hän puuhasi ainoastaan Rasumihinin paperossin

kanssa.

-- Odotitko sinä häntä? Tiesitkö sinä, että hän oli pantannut jotakin

tuolle vanhukselle? lausui Rasumihin.

Porfyrius katsoi Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi:

-- Molemmat teidän kapineenne, sormuksen ja kellon oli vanhus käärinyt

paperipalaseen ja paperissa oli teidän nimenne, lyijykynällä

kirjotettuna, sekä päivänmäärä, jolloin nämä esineet oli jätetty

hänelle.

-- Miten te kiinnitätte huomionne kaikkeen! sanoi Raskolnikov

alakulosesti hymyillen, samalla koettaen katsoa häntä rohkeasti silmiin.

-- Minä huomautan tämän vain siksi, koska siellä luultavasti oli paljon

moisia esineitä ja te vaivoin olette muistanut kaikki nimet ... ja ...

(se oli tyhmää, miksi lisäsin sitä).

-- Kaikki ne, joilla on ollut pantteja, ovat ilmottautuneet. Te olitte

ainoa, joka puuttui, vastasi Porfyrius tuskin huomattava ivan värähdys

äänessään.

-- Minä en ole ollut terve.

-- Sen tiedän. Olenpa myös kuullut, että olette ollut sangen liikutettu.

Te olette vieläkin sangen kalpea.

-- Minä en ole ollenkaan kalpea, päinvastoin olen aivan reipas, sanoi

Raskolnikov muuttuneella äänellä. Viha kiehui hänessä, eikä hän voinut

kauvemmin hillitä itseään. "Ja vihassa kavallan itseni," pälkähti hänen

päähänsä; "miksi he minua kiusaavat?"

-- Sinä et ole vallan terve, sanoi Rasumihin. -- Eilen sinä hourailitkin

toisinaan... Ajattelehan Porfyrius, hän tuskin voi seistä jaloillaan ja

hiipi kuitenkin ulos heti kun minä ja Sosimov käänsimme hänelle

selkämme. Ja sitä paitsi oli hän syyntakeettomassa tilassa.

-- Siis mitä täydellisimmässä houretilassa? Onko moista kuultu ennen! ja

Porfyrius puisti päätään.

-- Ah, pötyä! Älkää uskoko häntä ... ei, älkää uskoko häntä ollenkaan!

huudahti Raskolnikov raivoissaan. Tuntui siltä kuin Porfyrius Petrovitsh

ei olisi kuullut noita omituisia sanoja.

-- Miten voit sinä lähteä ulos, ellet ollut houreissa? huusi Rasumihin

kiivastuneena. -- Miksi läksit? Mitä varten?... Ja miksi niin salasesti?

Oliko se terveen ajatusta? Nyt, kun kaikki vaara on ohi; puhun sinulle

jo vallan suoraan!

-- He vaivasivat minua molemmat sangen suuresti, sanoi Raskolnikov

pilkallisella äänellä Porfyriukselle, -- ja minä juoksin tieheni

vuokratakseni itselleni uuden asunnon, niin etteivät he tietäisi

olinpaikastani. Otinpa mukaani jokusen määrän rahaakin. Herra Sametov

näki ne. No, herra Sametov, olinko eilen järjissäni vai puhuinko

houreissa? Nythän te voitte ratkasta taistelun.

Hänen teki mielensä kuolettaa Sametov tällä hetkellä, sillä tämän katse

ja vaikeneminen olivat hänestä yhtä vastenmieliset.

-- Minun mielipiteeni mukaan te eilen puhuitte sekä viisaasti että

viekkaasti. Te olitte vain sangen kiihtynyt, vastasi Sametov kuivasti.

-- Ja tänään kertoi Nikodin Fomitsh, että hän tapasi teidät sangen

myöhään eilen illalla erään virkamiehen luona, jonka yli oli ajettu...

-- No, siinä sen näet, sanoi Rasumihin. -- Olitko sinä täydessä

tajussasi, antaessasi leskelle viimeset roposi hautausta varten.

-- Olen ehkä löytänyt aarteen, josta et sinä tiedä mitään, ja siksi olin

eilen niin antelias... Minä pyydän anteeksi, sanoi hän värisevin huulin

Porfyriukselle, -- että olemme vaivanneet teitä näin kauvan tällä

lorupuheellamme.

-- Ette tietystikään, päinvastoin ... ette ollenkaan! Jospa vain

tietäisitte, miten paljon te kiinnitätte mieltäni! Minua ilostuttaa,

että te vihdoinkin olitte niin ystävällinen ja tulitte tänne.

-- Juokaamme edes hieman teetä! Johan kurkku kuivuu! huudahti Rasumihin.

-- Sepä oiva tuuma! Me juomme kai kaikki yhdessä. Mutta etkö sinä ehkä

ensin tahtoisi ... jotakin suuhunpantavaa?

-- Mene tiehesi!

Porfyrius Petrovitsh läksi tilaamaan teetä.

Ajatukset risteilivät kuin tuulispäät Raskolnikovin päässä. Hän oli

tavattoman liikutettu.

"Tätä julkeutta voin tuskin kestää kauvempaa. He eivät edes yritäkään

salata epäilyksiään. Ei kai sellasen, joka ei tunne minua, tarvinne

puhua kanssani Nikodin Fomitshista. Se ei siis enää ole mikään

salaisuus, että he seuraavat minua. Jospa he edes tekisivät hyökkäyksen

sen sijaan että leikkivät kanssani kuin kissa rotan kanssa. Se ei sovi

sinulle, Porfyrius Petrovitsh. Voisi tapahtua, että minä äkkiä nousisin

ja paljastaisin koko totuuden. Silloin he saisivat tietää, miten minä

halveksin heitä!" Hän hengitti syvään. "Mutta jos minä vain kuvittelen

mielessäni! Heidän sanoissaan en tuntenut olevan mitään salattua

ajatusta. Mutta ehkä sentään?... Miksi sanoi hän juuri 'vanhuksen

luona?' Miksi sanoi Sametov, että minä puhuin 'viekkaasti?' Miksi juuri

tämä sävy? Niin, sävy, siinäpä se asia... Rasumihinhan kuuli myös sen,

miksi ei hän sitä huomaa? Niin, eihän tuo viaton tyhmyri koskaan mitään

huomaa! Jokohan kuume taas palautuu?... Iskikö Porfyrius todella silmää

minulle, vai eikö? Tyhmyyksiä! Miksi hän iskisi minulle silmää?

Tahtovatko he saada minut suuttumaan, vai tietävätkö he kaikki?...

"Sametovkin on julkea! ... vai onko hän todella sitä? Sametov on

ajatellut sitä kaiken yötä; sen minä aavistin! Hän on täällä jo kuin

kotonaan ja kuitenkin on hän ensi kertaa täällä. Porfyrius ei kohtele

häntä ollenkaan vieraana, hän kääntää hänelle selkänsä vallan

ujostelematta. He ymmärtävät toisiaan jo sangen hyvin, erittäinkin

kaikissa minua koskevissa seikoissa; he olivat varmasti keskustelleet

minusta juuri ennen tuloani!... Ihmettelenpä, tietävätkö he mitään

asunnosta? Sanoessani juosseeni eilen tieheni etsiäkseni uutta asuntoa

ei hän sitä kuunnellut, ei tuntunut ollenkaan kiinnittävän huomiotakaan

siihen... Tuo asuntojuttu oli muuten viisaasti keksitty ... siitä voi

ehkä myöhemmin koitua hyötyä! Sehän tapahtui kuumeen houreissa ... hah,

hah, haa! Hän tietää jo kaikki, mitä tapahtui eilen illalla? Mutta hän

ei kuitenkaan tiennyt sitä, että äiti on tullut! Päivämääränkin hän oli

kirjottanut, tuo vanha noita!... Odotahan vain hetkinen, vielä en minä

antaudu! Kaikki nämä eivät vielä ole tosiseikkoja, ainoastaan

mielihoureita! Tuokaa ensin tosiseikkoja!... Ihmettelenpä, tietänevätkö

he mitään huoneustosta? Minä en lähde täältä, ennenkuin olen saanut

selvän siitä! Mutta miksi tulinkaan tänne!..."

Kaikki tämä kulki salaman lailla hänen päässään.

Porfyrius Petrovitsh palasi pian.

-- Päätäni pyörryttää vielä eilisen johdosta, sanoi hän kääntyen

hymyillen Rasumihinin puoleen.

-- No, miten se tapahtui? kuka voitti?

-- Luonnollisestikaan ei kukaan, kuten aina tapahtuu. Me puhuimme

lopuksi ikuisuudesta ja leijailimme korkealle yli-ilmoihin.

-- Ajattelehan Rodja, mistä he eilen puhuivat? He kiistelivät siitä,

onko rikoksia vai eikö.

-- Sehän on vallan tavallinen yhteiskuntakysymys, vastasi Raskolnikov

hajamielisesti.

-- Kuule nyt, Rodja, mitä minä sanon, ja kuulkaamme sitten sinun

ajatuksesi. Taistelu alkoi sosialistien mielipiteillä. Kuten tunnettu,

on heidän käsityksensä sellainen, että "rikos on vastalause

yhteiskuntalaitoksissa olevaa säännöttömyyttä vastaan." Nykyinen

yhteiskunta on syypää kaikkeen -- ja sillä hyvä. Siitä seuraa myös, että

jos yhteiskunta olisi normalisti järjestetty, katoisivat kaikki rikokset

äkkiä, kun ei enää olisi mitään syytä vastalauseeseen. Kaikista tulisi

siinä tuokiossa "oikeuden ihmisiä." Ihmisluontoa ei oteta vähimmälläkään

tavalla laskuun.

Heidän mielipiteensä mukaan ei ihmiskunta kehity historiallisella,

elävällä tavalla, lopullisesti kerran päämääränä saavuttaakseen

normaliyhteiskunnan, vaan juuri päinvastoin: sosialismi on, kuten jokin

matematikapää on laskenut, kerrallaan saattava koko ihmiskunnan

sopusointuun, tekevä sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi, ilman että

siihen tarvitaan mitään elintoimintaa, vaan ainoastaan historiallista

eli luonnollista kehitystä. Siksipä he ovatkin tykkänään vaistomaisesti

historian oppilauselmia vastaan. Se on vain tyhmyyttä ja liiottelua ...

ja tyhmyys on se syntipukki, jonka niskoille he sysäävät syyn! Siksipä

he eivät voikaan sietää henkistä elintoimintaa: "Me emme tarvitse mitään

elävää sielua". Elävä sielu tarvitsee elämää, elävä sielu ei seuraa

konemaista kaavaa, elävä sielu on epäilevä ja katselee taakseen! Siksi

poistettakoon se! Mutta joskin tämä haiskahtaa hieman mädältä, vaikka

sen yhtä hyvin voisi tehdä kimmoavasta kumista ... ei se siksi myöskään

ole elävä vaan tahdoton, orjallinen eikä muutu kapinalliseksi... Ja

tulos on ... etteivät he ole saattaneet sitä pitemmälle kuin muurien

rakentamiseen ja käytävien ja huoneitten järjestämiseen falansterissaan;

Falansteri on valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis falansteria

vasten, se tahtoo elää, se ei ole vielä päättänyt elintoimintaansa,

siitä on vielä liian aikasta antaa haudata itsensä kirkkomaahan. Pelkän

logikan avulla ei kukaan voi juosta luonnon rajain yli. Logika

tarkastelee ainoastaan kolmea mahdollisuutta ... mutta niitä on

kokonainen miljona! No, silloinhan tarvitsee vaan leikata pois miljona

ja asettaa kysymys elämän miellyttäväisyydestä ja loistosta etunenään.

Sehän on tehtävän helpoin ratkasu. Sehän on niin viettelevän selvää ja

silmäänpistävää, ettei siinä tarvitse ajatella ollenkaan enempää. Ja

pääasiahan onkin --kaiken ajattelemisen hävittäminen! Koko ihmiselämän

salaisuus voidaan koota kahteen painettuun sivuun.

-- Kas niin, nyt on sulku murtunut ja vesiputous syöksyy eteenpäin!

naurahti Porfyrius. -- Ajatelkaa, kääntyi hän Raskolnikovin puoleen, --

samallainen oli hän eilen ... ei, veikkoseni, se ei ole totta, mitä sinä

sanot, "yhteiskuntalaitoksilla" on suuri merkitys rikoksia

arvostellessa, sen voin vakuuttaa sinulle.

-- Minä tiedän kyllä, että niillä on suuri merkitys, mutta sano minulle

esimerkiksi: jos nelikymmenvuotias mies väärinkäyttää tyttöä kymmenen

vuotta, ovatko "yhteiskuntalaitoksesi" silloin pakottaneet häntä siihen?

-- Kyllä, miksei? Tarkasti ajatellessa on yhteiskuntalaitoksilla myös

osansa siinä. Moisen rikoksen voi sangen helposti selittää

yhteiskuntalaitosten avulla.

Rasumihin melkein raivostui.

-- Ei, tiedätkö mitä, huudahti hän, -- silloin tahdon myös heti

todistaa, että sinulla on valkeat silmäripset, siksi että Iivana Suuren

torni Moskovassa on viisineljättä syltä korkea, todistaa sen selvästi,

tyydyttävästi ja johtuvasti sekottaen joukkoon hiukkasen

vapaamielisyyttäkin. Tahdotko? Lyötkö vetoa?

-- Olkoon menneeksi ... lyön vetoa! Annahan kuulua, miten sen todistat.

-- Äh, hän vain luulottelee, tuo pentele! huusi Rasumihin hylkivästi. --

Sinun kanssasi ei kannata puhua!

-- Nyt hän on oikein elementissään, sanoi Porfyrius Raskolnikoville.

Mutta puhuessamme yhteiskuntalaitoksista tulin ajatelleeksi

tutkimustanne "rikoksista" -- tai mikä sen nimi oli -- ja tämä tutkielma

on jo kauvan kiinnittänyt mieltäni. Kaksi kuukautta sitten olin

tilaisuudessa lukemaan sen "Aikakauslehdestä".

-- Minunko tutkielmani? Oliko se "Aikakauslehdessä?" kysyi Raskolnikov

hämmästyneenä. -- Minä tosiaan kirjotin sellaisen tutkielman puoli

vuotta sitten, juuri silloin kun jätin yliopiston. Mutta minä lähetin

sen "Viikkolehteen" enkä "Aikakauslehteen".

-- Mutta se julaistiin "Aikakauslehdessä".

-- "Viikkolehti" lakkasi siihen aikaan ja siksi ei sitä julaistu.

-- Se on totta, mutta sanottu lehti yhdistettiin sittemmin

"Aikakauslehteen" ja siitä johtuu se, että teidän tutkielmanne kaksi

kuukautta sitten oli mainitussa lehdessä. Ettekö tietänyt sitä?

Raskolnikov puisti päätään.

-- Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen

ihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes

selvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.

-- Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä

jo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.

-- Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?

-- Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen

henkilökohtasesti... Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.

-- Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen

tehdessään tekoaan.

-- Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa

sairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen

mainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän.

Te sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on

oikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.

Raskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.

-- Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.

-- Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset

tavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä

ole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus

tehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä

syystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän

esittäneen asian.

Raskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska

hän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.

-- Minä en ole esittänyt asiaa aivan sillä lailla, sanoi hän

vaatimattomasti. -- Minä en ollenkaan hyväksy sitä, että ei-tavalliset

ihmiset kaikissa olosuhteissa uhmailevat lakia vastaan. Minä olen aivan

yksinkertaisesti sanonut, että ei-tavallisella ihmisellä on oikeus, ei

yleinen, vaan henkilökohtainen, sallia omatuntonsa mennä joittenkin

rajojen poikki, mutta pelkästään sellaisissa tapauksissa, jolloin hänen

ajatuksensa (joka kenties tarkottaa kanssaihmisten onnea) toteuttaminen

vaatii sitä. Minä koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos miehet

sellaiset kuin Kepler ja Newton eivät olisi epäsuotuisten olosuhteitten

vuoksi voineet millään lailla tehdä keksintöjään ilman ihmishenkien

uhrausta, jotka olisivat vaikeuttaneet ja estäneet heidän keksinnöitään,

olisi heillä ollut oikeus, niin, jopa velvollisuuskin ... toimittaa nämä

ihmiset tieltään voidakseen hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitä ei seuraa,

että Newtonilla olisi ollut oikeus tappaa kaikki oman mielensä mukaan

tai joka päivä ryövätä ihmisiä yleisellä maantiellä. Sitten osotin

tutkielmassani, jos oikein muistan, että kaikki ihmiskunnan lainlaatijat

ja uudistajat vanhimmasta aina Lykurgokseen, Soloniin, Muhametiin ja

Napoleoniin saakka ovat olleet rikollisia jo siitä syystä, että he

julaistessaan uuden lain kumosivat vanhan, jota yhteiskunta piti pyhänä,

ja syystä etteivät he kammonneet vuodattaa verta silloin kun

verenvuodatuksesta saattoi olla hyötyä. Täytyy tarkoin muistaa, että

useimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja lainlaatijoista

vuodattivat verta sangen runsaissa määrin. Sanalla sanoen, minä

todistin, etteivät yksistään maailman "suuret", vaan myös kaikki, jotka

hiemankin kohoavat tavallisten ihmisten yläpuolelle, pakotetaan

lainrikkojiksi -- luonnollisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä.

Mutta tämä on ollut painettuna ja luettiin tuhansia kertoja, eikä ole

mitään uutta. Jakaessani ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin on

minulla kuitenkin paljon ehtoja. Minä pysyn vaan esitykseni pääkohdissa.

Noudattamalla luonnonlakeja voidaan ihmiset jakaa kahteen ryhmään,

alempaan, joka on olemassa yksistään suvun jatkamista varten, ja

korkeampaan, jolla on lahja lausua piirissään uusi sana ja raivata uusia

teitä. Luonnollisesti on olemassa useita alaosastoja, mutta molempien

ryhmien välinen raja on sangen selvä. Ensimäiseen ryhmään kuuluu

ihmisiä, jotka luonnostaan ovat vanhoillisia ja alamaisia. Ne, jotka

lasketaan kuuluviksi toiseen ryhmään, ovat särkijöitä ja he rikkovat

lakia. Enimmin pyrkivät he hyvän nimessä kaatamaan nykyistä. Jos joku

heistä aatteensa vaikutuksesta rohkenee raivata tiensä ruumiin yli voi

hän sen tehdä aatteensa tarkotusperän vuoksi. Se on minun vakaumukseni

ja ainoastaan siinä mielessä puhun minä tutkielmassani valittujen

oikeudesta tehdä rikoksia. Enemmistö harvoin tunnustaa näitten ihmisten

oikeutta, se mestaa lainrikkojat ja täyttää siten tehtävänsä. Mutta

seuraavat sukupolvet asettavat sitten nämä mestatut jalustalle ja

osottavat kunnioitustaan. Ensimäinen ryhmä on nykyajan valtias, toinen

on tulevaisuuden herra. Edellinen pitää maailmaa pystyssä ja lisää sitä

suuruuteen nähden, toinen johtaa maailman päämääräänsä. Niillä on

molemmilla sama oikeus olemassaoloon. Sanalla sanoen, minä annan samat

oikeudet kaikille ja -- vive la querre éternelle, -- uuden Jerusalemin

tuloon asti!

-- Uskotteko todellakin uuteen Jerusalemiin?

-- Uskon, kyllä minä uskon siihen, vastasi Raskolnikov varmalla äänellä.

Koko pitkän esityksensä aikana olivat hänen silmänsä suunnatut lattiaan.

-- Ja ... uskotteko ... Jumalaan! Suokaa anteeksi, että olen kyllin

utelias tekemään moista kysymystä.

-- Uskon, minä uskon Jumalaan, vastasi Raskolnikov katsoen

Porfyriukseen.

-- Ja Latsaruksen herättämiseen?

-- Kyllä, minä uskon sen myös todeksi. Mutta miksi teette kaikki nämä

kysymykset?

-- Uskotteko sen kirjaimellisesti?

-- Uskon.

-- Todellako! Minä kysyin vain uteliaisuudesta suokaa anteeksi.

Suostumuksellanne tahdon palata siihen, josta puhuimme. Näitä ihmisiä ei

saa mestata. Muutamat...

-- Voittavat elinaikanaan. Niin, muutamat saavuttavat päämääränsä jo

eläessään ja silloin...

-- Alkavat he itse mestata.

-- Jos välttämättömyys vaatii, kuten on tavallista. Teidän

huomautuksenne oli sangen terävä.

-- Kiitos. Mutta sanokaa nyt minulle, miten voi erottaa ei-tavalliset

yksilöt tavallisista? Minut valtaa käytännöllisen ihmisen luonnollinen

levottomuus. Eikö voisi ottaa käytäntöön erikoista pukua, leimaa tai

jotakin muuta merkkiä? Teidän täytyy tunnustaa, että jos tapahtuisi

mellakka, jos toiseen luokkaan kuuluva yksilö kuvittelisi kuuluvansa

toiseen ja alkaisi hävittää kaikkia esteitä, silloin...

-- Niin sellaista esiintyy sangen usein, mutta sellainen erehdys on vain

mahdollinen sille, joka kuuluu tavalliseen ihmisluokkaan. Teidän ei

tarvitse olla levoton, sillä ne eivät koskaan pääse pitkälle.

-- Minun on, ikävä kyllä, vielä tehtävä eräs kysymys. Sanokaa minulle,

miten monella näistä ei-tavallisista on oikeus murhata toisia? Teidän

laillanne tahdon luonnollisesti kallistua heidän puolelleen, mutta

olisipa kuitenkin mitä vastenmielisintä, jos olisi useita samaa lajia.

-- Älkää olko levoton sen suhteen, jatkoi Raskolnikov samalla äänellä;

uusiaatteisia ihmisiähän syntyy tavattoman harvoin. Kuitenkin on

etsittävä tarkka luonnonlaki voidaksemme ymmärtää sen järjestyksen,

missä nämä ihmislajit ja syrjälajit esiintyvät. Tämä laki on

luonnollisesti vielä tuntematon, mutta minä uskon, että sellainen on

olemassa ja että tulevaisuudessa keksitään.

-- Mutta lasketteko te leikkiä keskenänne? huudahti Rasumihin. Et kai

puhu totuudessa, Rodja?

Raskolnikov vaikeni kohottaen kalpeita, kärsiviä kasvojaan. Näitten

vakavien, huolestuneitten kasvojen ohessa tuntui Porfyriuksen

kasvojenilme pilkalliselta ja erittäin julkealta.

-- Niin, veliseni, jos sinä todella puhut tosissasi, olet luonnollisesti

oikeassa sanoessasi, ettei mikään ole uutta ja että me olemme lukeneet

ja kuulleet kaikki ne tuhansia kertoja. Mutta mikä todella on

alkuperästä ja sinun oma henkinen omaisuutesi, on teoriasi ihmisten

oikeudesta vuodattaa verta puhtain omintunnoin. Sinä puolustat

yltiöpäisestä tätä teoriaasi ja se se herättää minussa kummastusta.

Minäpä tahdon lukea sinun tutkielmasi.

-- Siinä et tapaa sitä, mitä etsit.

-- Suokaa anteeksi, että minä seuraan ainetta loppuun, sanoi Porfyrius.

Otaksukaamme, että joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa

Lykurgos tai Muhamet ja sanoo itsekseen: Minun täytyy tehdä suuri

sotaretki, mutta sotaretkeen tarvitaan rahaa -- ja hän sitten alkaa

hankkia niitä, te kaiketi ymmärrätte minut?

Sametov, joka vielä istui nurkassaan, alkoi nauraa. Raskolnikov ei

kohottanut päätään.

-- Sellaisia esimerkkejä voi tosiaankin esiintyä. Tyhmät ja

kunnianhimoset henkilöt tosiaan tarttuvat tähän syöttiin -- ennen

kaikkea nuoret.

-- No, jatkakaa!

-- Niin, siten on asianlaita. Minä en voi sitä auttaa. Hän (Raskolnikov

osotti Rasumihia) sanoi äskettäin, että minä tunnustin ihmisille

oikeuden vuodattaa verta. Mitä se vaikuttaa asiaan? Yhteiskuntaahan

suojaa maanpako, vankilat, tutkintatuomarit ja kuritushuoneet.

Voidaanhan ryöväri ottaa vangiksi.

-- Entä kun olemme vanginneet hänet?

-- Ei hän ansaitse parempaa.

-- Se on sangen logillista. Mutta miten on hänen omantuntonsa laita?

-- Sen, jolla on omatunto, täytyy kärsiä -- tunnustaessaan rikoksensa.

Se on myös rangaistus.

-- Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa

rypistäen. -- Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli

etuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?

-- Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka

tuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten

ihmisten täytyy -- minun ajatukseni mukaan -- kantaa täällä maan päällä

suurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.

Hän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa.

Verrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan,

oli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.

-- Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius.

--Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih,

että te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, "ei-tavallisiin"

ihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän

laillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?

-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.

Rasumihin vavahti.

-- Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta

mennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?

Hän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja

nauravan hiljaa.

-- Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan

sanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.

-- Ei, sitä en minäkään tarkota.

-- Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina

enkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää

selitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.

-- Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi

Porfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä

kertaa joku erikoinen merkitys.

-- Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski

Aljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui

nurkastaan.

Raskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin

rypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä

salainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.

-- Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle

kätensä. -- Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla

huoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut.

Tai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä,

jos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja

koska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen

viime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän

hyväntahtonen ilme kasvoillaan.

-- Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien

sääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.

-- Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin.

Minä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo

kuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie,

satuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että

hän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona

päivänä menitte vanhuksen luo -- eikö se ollut kahdeksan tienoissa?

-- Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti

sanojaan.

-- Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt

kolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä

vain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä

merkitsee nimittäin sangen paljon...

-- Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov

vitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa

ponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta

huomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. -- Ei, minä en nähnyt

ketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna ...

mutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja

riemuitsi) teki joku virkamies muuttoa ... nyt muistan selvästi, että

hän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri

pois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen ... mutta

mitään maalareita en huomannut ... sen enempää kuin sitä että mikään

huoneusto olisi ollut avoinna.

-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. -- Maalarithan työskentelivät

talossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä

kolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?

-- Hyi, pentele, miten yksinkertanen minä olen! huudahti Porfyrius

otsaansa lyöden. -- Menköön hiiteen koko juttu, se saattaa minut

hulluksi! Hän kääntyi Raskolnikovin puoleen ja sanoi anteeksi pyytävällä

äänellä:

-- Meistä olisi ollut suuriarvosta tietää, onko kukaan nähnyt maalareja

kahdeksan tienoissa, ja siksi minä kuvittelin mielessäni, että te

voisitte sanoa siitä jotakin.

-- Sinun täytyy enemmän ajatella, mitä sanot, sanoi Rasumihin

suuttuneella äänellä.

Viimeset sanat lausuttiin etehisessä. Porfyrius Petrovitsh saattoi heitä

kohteliaasti ovelle. He läksivät vaijeten tiehensä. Raskolnikov veti

syvään henkeä...