Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi hiljaa ja nuori tyttö astui sisään
luoden ujon katseen ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja
hämmästyneinä. Raskolnikov tunsi hänet heti.
Hän oli Sofia Semjonovna Marmeladovna.
Raskolnikov ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä kuin eilen ja hän oli
silloin esiintynyt hänelle aivan toisena persoonallisuutena. Hän oli
sangen nuori, näytti melkein lapselta, ja hänen kasvoillaan väikkyi
avonainen hyvän ilmaus. Kun hän odottamatta näki huoneen täynnä ihmisiä,
tuli hän sekä neuvottomaksi että menetti tajunsakin, sopersi kuin pieni
lapsi ja näytti heti tahtovan kääntyä takaisin.
-- Ah, tekö se olette? sanoi Raskolnikov hämmästyen, mutta tuli samalla
sangen neuvottomaksi. Hänen juolahti heti mieleensä, että äiti ja sisar
Lushinin kirjeestä jo olivat saaneet tiedon eräästä tytöstä, joka "oli
tunnettu huonosta elämästään." Aivan äskettäin hän oli sanonut, että hän
ei ollut nähnyt tuota tyttöä enemmän kuin yhden kerran, ja nyt tämä
äkkiä astui ovesta sisään. Hän ajatteli myöskin sitä, ettei ollut tehnyt
vastaväitettä, ilmausta "huonosta elämästään" vastaan. Mutta kun hän
lähemmin katseli tuota olento-raukkaa huomasi hän, että tyttö oli
masennettu ja neuvoton, ja kun tämä teki tuskallisen liikkeen
juostakseen tiehensä, kävi hänen sääliksi.
-- En odottanut teitä, sanoi Raskolnikov hätäisesti ja pidätti hänet
katseellaan. -- Istukaa. Tulette luultavasti Katarina Ivanovnan
käskystä. Istukaa tänne.
Rasumihin, joka istui eräällä oven luona olevista tuoleista, nousi
Sonjan sisään astuessa, antaakseen hänelle tilaa. Raskolnikov aikoi
alussa osottaa hänelle paikan sohvan nurkassa, missä Sosimov oli
istunut, mutta ajatteli että olisi liian tuttavallista pyytää tyttöä
istumaan sohvaan, jota hän käytti vuoteenaan. Hän käski hänet sentähden
istuutumaan Rasumihinin tuolille.
-- Ja istu sinä tänne, sanoi hän Rasumihinille osottaen hänelle sitä
sohvan nurkkaa, missä Sosimov oli istunut.
Sonja istuutui melkein tuskasta vavisten ja katsoi ujosti molempiin
naisiin. Voitiin nähdä, että hänestä tuntui käsittämättömältä se, että
hän oli saattanut istuutua siihen. Kun tämä ajatus pisti hänen päähänsä,
nousi hän heti, kääntyen suuresti hämmentyneen Raskolnikovin puoleen.
-- Minä ... minä ... tahdon ainoastaan silmänräpäyksen vaivata teitä,
alkoi hän änkyttäen. -- Tulen Katarina Ivanovnan luota. Hänellä ei ollut
ketään muuta lähettää. Hän on käskenyt minun pyytää teitä tulemaan
huomisaamuna varhain messuun, sielumessuun ja sitten ... tulemaan
meille ... hautajaisaterialle... Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian.
-- Kiitän, koetan tehdä parhaani. Mutta istukaa. Teillä ei kai ole niin
kiirettä? Viivytän teitä ainoastaan pari minuuttia.
Hän ojensi tuolin lähemmäksi Sonjaa. Hän istuutui luoden katseensa alas.
Raskolnikovin kalpeat kasvot tulivat tulipunaisiksi. Hän oli ikäänkuin
muuttunut ja hänen silmänsä loistivat.
-- Äiti, sanoi hän lujalla äänellä, tämä on Sofia Semjonovna
Marmeladova, onnettoman Semjon Saharovitsh Marmeladovin tytär, saman
miehen jonka yli ajettiin minun läsnäollessani ja josta minä jo olen
kertonut...
Pulcheria Alexandrovna katsoi Sonjaan silmiään räpäyttäen. Vastoin
pelkoansa Rodjan ankaran ja vaativan äänenpainon tähden ei hän voinut
kieltäytyä tästä tyydytyksestä. Dunetshka loi vakavan ja kummallisen
katseen tyttö raukkaan. Sonja ei kohottanut katsettaan, kun Raskolnikov
esitti hänet heille, vaan tuli yhä enemmän hämilleen.
-- Tahdon kysyä teiltä, jatkoi Raskolnikov, -- miten te olette kotonanne
järjestäneet. Eikö teitä ole häirinnyt poliisi esimerkiksi?
-- Ei, kaikki on mennyt hyvin, mutta naapurit ovat pahoja --.
-- Minkätähden?
-- Koska ruumis on ollut siellä niin kauvan. On niin kuuma ilma ...
viemme hänet kirkkomaan hautakappeliin illalla. Katarina Ivanovna pyytää
teitä tekemään meille sen kunnian, että huomenna tulette sielumessuun
kirkkoon ja senjälkeen seuraatte kotiin ja otatte osaa hautausateriaan.
-- Hän tahtoo siis viettää muistojuhlaa?
-- Niin, hän tarjoo ainoastaan kylmää ruokaa. Hän on käskenyt minun
kiittämään teitä avustanne, jonka hän sai eilen. Jos ette olisi
osottanut meille niin suurta hyvyyttä, emme olisi voineet haudata häntä.
Tytön huulet ja leuka vapisivat suonenvedontapaisesti, mutta hän
hillitsi itsensä ja loi silmänsä lattiaan.
Keskustelun aikana katsoi Raskolnikov häneen tarkasti. Ne olivat laihat,
surulliset, kalpeat ja jotenkin säännöttömät kasvot, terävä nenä ja
leuka. Ei voitu häntä edes sanoa kauniiksi, mutta hänen siniset silmänsä
olivat kirkkaat, ja kun ne vilkastuivat, oli ilmaus kasvoilla niin hyvä
ja sydämellinen, että ehdottomasti tunsi mieltymystä häneen. Hänen
kasvoillaan ja koko hänen olennossaan ilmeni luonteenomainen kuva.
Huolimatta kahdeksastatoista ikävuodestaan näytti hän vielä melkein
lapselta.
-- Onko Katarina todellakin siinä tilassa, että hän niillä vähillä
varoilla, jotka ovat hänen käytettävänään voi tarjota vieraspidot? kysyi
Raskolnikov pitentääkseen keskustelua.
-- Ruumisarkku on niin yksinkertainen kuin suinkin ja me olemme jo
arvioineet kulungit. Katarina Ivanovna tahtoo niin mielellään viettää
muistojuhlaa.
-- Niin, sen kyllä uskon. Mutta miksi katselette niin tarkasti
ympärillenne huoneessa? Äitini sanoo myöskin, että se on ruumisarkun
näköinen.
-- Te annoitte eilen meille kaikki rahanne, sanoi Sonetshka äkkiä
vapisevin huulin.
Raskolnikovin kurja asunto oli heti herättänyt hänen huomionsa ja nämä
sanat pääsivät häneltä tahtomattaan. Syntyi hiljaisuus. Dunetshkan
silmät muuttuivat ystävällisemmiksi ja Pulcheria Alexandrovna katsoi
lempeästi Sonjaan.
-- Rodja, sanoi hän nousten, me luonnollisesti syömme päivällisen
toistemme seurassa. Tule, Dunetshka ... mutta sinun pitäisi mennä ulos
vähän kävelylle, Rodja, ja sitten levätä vähän, tule sitten luoksemme.
Olen peloissani, että olemme rasittaneet sinua.
-- Kyllä, kyllä tulen, vastasi hän. Minulla on sitäpaitsi eräs asia
toimitettavana.
-- Et kai sinä aijo syödä yksin? huudahti Rasumihin ja katsoi
hämmästyneenä häneen. Mikä sinun on?
-- En, minä tulen tietystikin; Voit vielä kai hetken viipyä luonani.
Sinä et kai heti tarvitse häntä, äiti tahi...
-- En, en! Te, Dimitri Prokofjitsh, kai myöskin osotatte meille sen
ilon, että syötte päivällistä kanssamme?
Rasumihin kumarsi ilosta loistaen. Silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat
hyvin hämillään.
-- Hyvästi, Rodja. Hyvästi Nastasja!
Pulcheria Alexandrovna tahtoi myöskin nyökäyttää Sonjalle, mutta se ei
tahtonut onnistua, ja hän jätti äkkiä huoneen.
Mutta Avdotja Romanovna odotti kunnes hänen vuoronsa tuli ja hän seurasi
äidin jälessä, tehden ystävällisen ja kohteliaan kumarruksen päällään.
Sonetshka tuli neuvottomaksi ja vastasi surullisesti ja hätäisesti
tervehdykseen ja melkein tuskallinen tunne väikkyi hänen kasvoillaan,
kuin jos Avdotja Romanovnan huomio ja kohteliaisuus olisi tehnyt hänelle
pahaa.
-- Hyvästi, Dunja! huusi Raskolnikov hänen jälkeensä. Ojenna minulle
kätesi.
-- Olenhan jo sen ojentanut. Oletko jo unohtanut sen? vastasi Dunja ja
kääntyi ympäri.
-- No, mitä se tekee, ojenna kätesi vielä kerran.
Ja hän puristi kovasti sisarensa sormia. Dunetshka hymyili, punastui ja
tempasi kätensä pois seuratakseen äitiänsä.
-- No, kiitän teitä! sanoi Raskolnikov Sonjalle ja katsoi ystävällisesti
häneen, -- nyt tahdomme toivottaa vainajalle ikuista autuutta ja
elossaolijat eläkööt! Eikö totta? Onhan se niin?
Sonja tuijotti hämmästyneenä Raskolnikoviin. Hänen kasvonsa muuttuivat
äkkiä iloisiksi. Hän loi vuorostaan läpitunkevan katseen tyttöön ja
ajatteli, mitä tytön manalle mennyt isä oli kertonut hänen kohtalostaan.
* * * * *
-- Jumalani, Dunetshka, tunnen itseni sangen iloseksi, että pääsimme
ulos, sanoi Pulcheria Alexandrovna heti kun olivat ennättäneet kadulle.
--Sitä en koskaan ajatellut vaunussa eilen, että tulisin iloseksi siitä.
-- Olen varma siitä, että hän on vielä hyvin sairas. Hänen terveytensä
ehkä on kärsinyt siitä, että hänellä on ollut huolta meidän tähtemme.
Jos otamme sen huomioon, voimme antaa hänelle paljon anteeksi.
-- Mutta sinähän et juuri ole ollut myöntyväinen, katkasi hänet äiti
tulistuneesta ja vilkkaasti. Katsos, kun istuin ja katselin teitä
molempia, huomasin sinun olevan hänen kaltaisensa, ei niin paljon
ulkonaisesti kuin sisäisesti. Te olette molemmat surumielisiä,
pessimistisiä, kiivaita, ylpeitä ja jaloja. --Eihän ole
ajateltavissakaan, että Rodja olisi itsekäs, uskot kai sen, Dunetshka?
Mutta ajatellessani, mikä meitä illalla odottaa, kauhistun.
-- Älä ole levoton äiti.
-- Mutta ajattele, Dunja, millaisessa asemassa olemme. Ajattele, jos
Pietari Petrovitsh peräyttää sanansa! huudahti Pulcheria
Alexandrovna-raukka varomattomasti.
-- Siinä tapauksessa emme ole mitään hänessä menettäneet, vastasi Dunja
halveksivalla äänellä.
-- Oli parasta, että läksimme tiehemme, jatkoi äiti. -- Hänellä näytti
olevan kiireellistä tehtävää. Hänen huoneessaan oli tavattoman kuuma.
Mutta joka tapauksessa on täällä kadulla yhtä kuumaa. Herra Jumala, mikä
kaupunki tämäkin on! Odota vähän! Etkö voi välttää ihmisiä. He tuuppivat
sinut kumoon ... tuolla kulettavat he pianoa... he aina menevät
tielle... Tuon tytön takia olen myöskin peloissani.
-- Minkä tytön?
-- Sofia Semjonovnan, joka oli siellä.
-- Miksi äiti on peloissaan hänen tähtensä?
-- Minä aavistan, Dunja. Usko minua, jos tahdot, mutta hänen sisään
astuessaan käsitin, että tässä meillä on selitys kaikkeen.
-- Ei, ei suinkaan. Äidillä on usein niin naurettavia aavistuksia. Rodja
ei ole koskaan ennen nähnyt tyttöä kuin eilen ja tuskin tunsi häntä, kun
hän astui huoneeseen tänään.
-- Saat nähdä vielä! Hän saattoi minut sangen levottomaksi. Oikein
pelästyin, kun hän katsoi minuun. Saatoin tuskin istua hiljaa, kun Rodja
sanoi meille hänen nimensä... Pietari Petrovitshhan myöskin kirjoitti
hänestä... Hän piti tyttöä arvossa.
-- Niin, kirjoitetaan niin paljon. Meistä kirjotettiin myöskin
erityistä, äiti on varmaan jo unohtanut sen. Mitä minä käsitän, olen
täydellisesti vakuutettu siitä, että hän on hyvä tyttö. Kaikki muu on
vain juorua.
-- Sitä tahdon minäkin toivoa.
-- Pietari Petrovitsh on takanapuhuja! Nämä sanat pääsivät Dunjalta
vasten tahtoa.
-- Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja veti
Rasumihinin ikkunan luo.
-- Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä
aikoen poistua.
-- Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia
ettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa
kanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. -- Tunnethan
hänet ... mikä hänen nimensä taas onkaan ... Porfyrius Petrovitsh.
-- Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin
vilkkaasti ja uteliaasti.
-- Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?
-- Niin ... sitten vielä... Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.
-- Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa
vanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne
ovat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja
hopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En
millään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi
kelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun
on tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä
poliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan
Porfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin
mahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.
-- Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahti
Rasumihin syvästi liikutettuna. -- Ah, miten se minua ilahduttaa!
Menkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.
-- Menkäämme.
-- Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen
viimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan
vaimon ... sehän oli erittäin hauskaa, ah ... Sofia Ivanovna...
-- Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun
ystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen...
-- Ehkä meidän pitäisi nyt mennä... alkoi Sonja uudestaan katsomatta
Rasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.
Menkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään Sofia
Semjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?
Hän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi
hänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.
-- Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.
-- En koskaan!... En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia
ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.
He pysähtyivät portin luona.
-- Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte
löytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut
aivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita,
rauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.
-- Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.
-- Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan ... on
sisarenne?
-- On. Olen ennen kuullut isäni puhuvan teistä, mutta en ollut kuullut
nimeänne ... isäni sanoi, ettei hän itsekään tiennyt... Sain tietää
tänään ja kun tulin portille kysyin minä: "Asuuko Rodion Romanovitsh
Raskolnikov täällä?" Mutta hyvästi nyt, sanon Katerina Ivanovnalle...
Tyttö oli iloissaan päästessään eroon ja katosi lähimmän nurkan taa. Hän
saattoi nyt ajatella, miten hän oli elänyt, punnita jokaista sanaa,
jonka oli lausunut, ja unohtaa jokaisen sanan muistostaan. Ei koskaan,
ei koskaan hän ollut tuntenut sellaista tunnetta. Uusi maailma oli äkkiä
avautunut hänen sieluunsa. Äkkiä juolahti hänen mieleensä että
Raskolnikov tahtoi itse tulla hänen luoksensa, ehkä hän tulee jo tänään,
ehkä piankin.
-- Ettei vain tulisi tänään, oi, ettei vain tänään, änkytti hän
raskaalla mielellä ikäänkuin lapsi, joka on suruissaan. Jumalani, hän
tulee luokseni ... huoneeseeni... Oi Jumalani.
Siinä silmänräpäyksessä hän luonnollisesti ei voinut huomata erästä
vierasta herraa, joka oli melkein hänen kantapäillään. Hän oli seurannut
häntä aina siitä saakka kun hän astui ulos portista. Samalla kertaa kun
kaikki kolme seisoivat käytävällä, oli tämä herra mennyt ohi ja kun hän
kuuli Sonjan sanovan: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?"
hätkähti hän ja kääntyi katsomaan heitä kaikkia, mutta etenkin
Raskolnikovia, jota Sonja oli sanoillaan tarkottanut. Hän katsoi
tarkasti rakennusta ja painoi sen mieleensä. Sitten jatkoi hän matkaansa
kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta hänen askeleensa olivat
pitkäveteiset ja hänen liikkeissään oli jotakin matelevaista. Hän odotti
Sonjaa huomatessaan, että hän erosi ja otaksuessaan, että hän aikoi
kotiin.
-- Minne hän mennee? Olen kerran ennenkin nähnyt nuo kasvot, ajatteli
hän, siitä tahdon vielä ottaa selvää... Kun hän oli tullut kulmaukseen
kiirehti hän toiselle puolen katua, kääntyi ympäri ja näki Sonjan
tulevan mitään huomaamatta. Hän ei jättänyt Sonjaa näkyvistään, vaan
seurasi häntä koko matkan.
Mies oli noin viisikymmen vuotias, keskikokoinen, vahvarakenteinen ja
leveäharteinen mies. Hänen pukunsa oli soma ja hän näytti varakkaalta
mieheltä. Leveät kasvot eivät olleet epämiellyttävät, ja iho oli
punakka. Tuuhea, vaalea tukka oli vähän harmaantunut, ja parta hieman
enemmän. Hänen silmänsä olivat siniset ja kylmät, mutta viisaan
näköiset. Hän näytti olevan hyvin säilynyt mies, ja näytti nuoremmalta
kuin hän todellisuudessa oli.
Kun Sonja oli tullut kanavan luo, huomasivat he molemmat olevansa yksin
käytävällä. Hän saattoi nyt paremmin tarkata Sonjaa ja näki selvästi,
että hän kävi ajatuksissaan. Kun Sonja oli ehtinyt rakennuksen luo,
valitsi hän rapun oikealla, talon kulmassa.
-- Ha, mutisi tuntematon ja seurasi hänen jälessään. Nyt vasta huomasi
Sonja hänet. Hän nousi neljänteen kerrokseen ja soitti ovea n:o 9, johon
oli kirjoitettu liidulla: "Kapernaumov, räätäli."
Aha! toisti tuntematon hämmästyen kohtauksesta, minkä jälkeen hän soitti
ovea, joka oli merkitty n:o 8. Molemmat ovet olivat noin kuuden askeleen
etäisyydellä toisistaan.
-- Asutteko Kapernaumovin luona, sanoi hän hymyillen Sonjalle. Eilen hän
käänsi liivini. Minä asun tässä Gertrud Karlovna Rösslichin luona ... se
oli kummallinen sattuma. Sonja katsoi tutkien häneen.
-- Olemme niin muodoin naapureja, jatkoi tuntematon. Olen ainoastaan
kolme päivää ollut kaupungissa. Hyvästi!
Sonja ei vastannut. Ovi avattiin ja hän kiirehti huoneeseensa.
* * * * *
Matkalla Porfyriuksen luo näkyi Rasumihinissa voimakasta
mielenliikutusta.
-- Olen sangen ilonen, veljeni, sanoi hän useampia kertoja, -- oli
hauskaa!... olen sangen iloinen.
-- Mistä sinä oikeastaan iloitset? ajatteli Raskolnikov.
-- Minähän en tiennyt, että sinäkin olet pantannut jotakin tuolle
vanhalle akalle. Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olit hänen luonaan?
-- Koska viimeksi kävin siellä! Raskolnikov vaikeni ja oli
ajattelevinaan. -- Niin, nyt tiedän! Luulen että olin kolme päivää ennen
hänen kuolemaansa hänen luonaan. En voi vieläkään lunastaa panttejani,
sillä minulla ei ole kuin rupla rahaa jälellä, saan kiittää kirottua
kuumekohtausta, joka minulla oli eilen!...
Hän mainitsi kuumekohtauksen erityisellä painolla.
-- Se oli siis sentähden, kun sinä sillä kertaa niin ... hämmästyit,
sanoi Rasumihin. Kuumeesi kestäessä sinä haaveksit yhä sormuksista ja
vitjoista. Nyt käsitän kaikki.
-- Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli
Raskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja
kuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.
-- Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.
-- Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. -- Hän on kunnon mies
veikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko,
pitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa
hän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei
jälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.
-- Mistä sen päätät?
-- Se ei ole sentähden ... katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein
puhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli
sinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri
synti sinulle. Minä päätin siitä ... niin, tietystikin kaikki, en
ainoastaan ... eilen on Sametov myös ... voitko ajatella, Rodja, niin
minä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme ... olen nimittäin
peloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.
-- Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä
heillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.
-- Niin ... niin ... lorua! Se on, ei... Oh, katsos, me tappelimme
ollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.
-- Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoi
Raskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.
-- Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On
suuri häpeä sanoa jotakin sellaista...
-- Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!
Molemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov
huomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut
Porfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.
-- Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas ... ja niin
luonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen
poskensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi
ilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki ... ei, se
olisi luonnollista... No, tuli mitä tahansa ... saamme nähdä ... aivan
pian ... ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään
lennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö ... se ei ensinkään kelpaa.
-- Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.
-- Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan
asunnossa ... ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen
sisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten ... saattaisin
olla mennyttä kalua ... otan selvän siitä.
-- Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi
huomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa
mielentilassa.
-- Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti
kysymyksestä.
-- Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit
tuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja
hypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut
suonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja
olit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin
silloin, kun sait päivälliskutsun.
-- Valehtelet!... Mitä sinä oikeastaan tarkotat?
-- No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt
punastut taas!
-- Sitten olet aika aasi!
-- Miksi tulet niin neuvottomaksi, Romeo! Kerron sen jossakin, ha, ha
ha! ja äiti nauraa ... ja...
-- Mutta onko se todellakin vakaumuksesi? Mitä se merkitsee? Rasumihin
tuli aivan hämilleen ja kylmät väreet karmivat kauhusta hänen
selkäpiitään. -- Mitä ajattelet sanoa heille? Minä, veli ... hyi, mitä
sinä juttelet!
-- Olet punanen kuin ruusu. Jospa tietäisit, miten kauniilta näytät!
Romeo in folio! Entä miten soma oletkaan! Oletpa vielä pessyt itsesi
puhtaaksi tänään, puhdistanut kyntesikin, eikö totta! Koska ennen olet
itseäsi niin vaivannut. Kumarruppas, luulen että olet pumadalla
hiuksesikin rasvannut!
-- Sika!
Raskolnikov nauroi ääneensä saapuessaan Porfyrius Petrovitshin asunnon
ovelle. Se oli juuri hänen tarkoituksensa. Huoneen sisällä voitiin
kuulla, että hän nauroi eteisessä.
-- Ei sanaakaan enää -- muuten lyön sinut mäsäksi! kuiskasi Rasumihin
ravistaen häntä kiivaasti.