-- Minä en usko sitä, minä en voi uskoa sitä! toisti Rasumihin,- joka
koetti kaikin voiminensa vastustaa Raskolnikovia. He olivat jo
ennättäneet Pulcheria Alexandrovnan asunnon läheisyyteen.
-- Ei sinun tarvitsekaan uskoa sitä. Tapasi mukaan et sinä huomannut
mitään. Mutta minä pidin tarkkaa vaaria joka sanasta.
-- Sinä olet epäluulonen, mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että
siinä äänenpainossa, millä Porfyrius puhutteli sinua, oli jotakin
omituista; ja olipa tuo Sametov lurjuskin sangen omituinen, mutta miksi,
miksi?
-- Hän on yöllä keksinyt jonkun jutun.
-- Ei, päinvastoin. Jos heillä tosiaan olisi tuo mieletön epäilys,
koittaisivat he kaikin voimin salata sitä, eivätkä heti löisi korttejaan
pöytään voidakseen sittemmin helpommin vangita sinut. Sehän olisi liian
julkeata ja varomatonta.
-- Jos heillä olisi tosiasioita perusteenaan, olisivat he jo kauvan
sitten kunnioittaneet minua kotitarkastuksella. Mutta älkäämme enää
puhuko siitä, sillä se on minusta mitä vastenmielisintä.
-- Ja julkeata se on, sangen julkeata. Mutta koska olemme alkaneet
avomielisesti puhua asiasta, tahdon tunnustaa sinulle, että olen jo
pitemmän aikaa huomannut, miten he nuuskivat ympärilläsi. Jospa
tietäisit, miten raivoisena olen ollut heille! Ja mitä pohjaa heillä! Se
vain, että köyhä ylioppilas on ollut tukalissa oloissa ja tullut
luulosairaaksi, että hänellä kaupanpäällisiksi on tauti, joka tekee
hänet tajuttomaksi ja että hän sulkeutunut, ylpeä mies, kuluneeseen
takkiin puettu. Hänet he laahaavat kurjaan poliisikonttoriin, jossa hän
on pakotettu kuulemaan solvauksia kuudenkymmenen asteen lämpimässä ja
missä hän kuulee erään henkilön murhasta, jonka luona hän oli edellisenä
päivänä. Ja eikö ollut vallan luonnollista, että hän, joka ei ollut
syönyt mitään, menisi tainnoksiin? Ja tähän seikkaan perustavat he
syytöksensä. Hyi helvetti! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, olisin
minä nauranut heille kaikille tai vielä paremmin sylkenyt heitä
kasvoihin ja jakanut tiun korvatillikoita oikealle ja vasemmalle oikein
hartiavoimalla. Minä menen itse Porfyriuksen luo häntä torumaan.
-- Mutta odotahan hieman, huusi hän heti sen jälkeen tarttuen
Raskolnikovia olkapäähän. -- Odotahan hieman! Sinä valehtelet! Minä olen
miettinyt asiaa, sinä valehtelet! Miten se voi olla kavala kirje? Sinä
sanot, että hänen työläisiä koskeva kysymyksensä oli viekas loukku,
minkä hän pani eteesi? Mutta ajattelehan: jos sinä olisit tehnyt murhan,
kavaltaisitko silloin itsesi, ilmasisit nähneesi heidät ... työläiset ja
avonaisen huoneuston? Päinvastoin et silloin olisi nähnyt mitään,
vaikkakin olisit nähnyt kaikki! Kuka tahtoo todistaa itseään vastaan?
-- Jos minä olisin tehnyt murhan, olisin vallan varmasti tunnustanut
nähneeni sekä työläiset että huoneuston... sanoi Raskolnikov huomattavan
vastenmielisesti.
-- Mutta miksi todistaisit itseäsi vastaan?
-- Siksi, että ainoastaan sangen kehittymättömät ihmiset tai aivan
kokemattomat vasta-alkajat kuulustelussa muitta mutkitta kieltävät
kaikki. Jotenkin kehittynyt ja järkevä pää tunnustaa kaikki sellaiset
ulkonaiset seikat, joita ei voi salata. Hän antaa niille vain toisia
vaikuttimia, lisää omituisen syrjäseikan, joka antaa asialle toisen
merkityksen ja saattaa sen uuteen valoon. Porfyrius juuri arveli, että
minä vastaisin sillä lailla, sanoisin nähneeni heidät ... ja koettaisin
sitten perästä päin selittää sitä...
-- Mutta hänhän olisi heti sanonut sinulle, etteivät mainitut työmiehet
olleet siellä kahta päivää aikasemmin ja että sinä luonnollisesti olit
ollut siellä sinä päivänä, jolloin murha tapahtui kahdeksan tienoissa.
Sillä lailla olisi ollut sangen helppoa vangita sinut.
-- Hän juuri ajatteli, etten minä huomaisi kyllin hyvin punnita, että
minä vain kiiruhtaisin vastaamaan niin todenmukaisesti kuin mahdollista
ja samalla unohtaisin, etteivät työläiset olleet siellä kahta päivää
varemmin. Juuri tuollaiset pikkuseikat saattavat viekkaimmatkin päät
satimeen. Porfyrius ei ole niin tyhmä kuin luulet...
Tällä hetkellä olivat talon edustalla, kun uusi ajatus vaivasi
Raskolnikovia.
-- Mene sinä yksin sinne, sanoi hän äkkiä. -- Minä tulen puolen tunnin
päästä.
-- Minne sinä menet?
-- Minulla on eräs asia toimitettavana. Puolen tunnin päästä palaan.
Sano se heille.
-- Kuten tahdot -- mutta minä tulen kanssasi.
-- Sinäkin siis tahdot saattaa minut piinapenkkiin! huudahti hän niin
katkeroituneena ja epätoivoissaan, että Rasumihin jäi seisomaan
paikoilleen ja katselemaan synkästi hänen jälkeensä, joka nyt kiireesti
poistui. Vihdoin puri hän hampaitaan ja vannoi samana päivänä
puristavansa Porfyriusta kuin sitruunaa. Sitten hän läksi portaita ylös
rauhoittaakseen Pulcheria Alexandrovnaa, joka jo oli sangen huolissaan
heidän poissaolonsa vuoksi.
Kun Raskolnikov oli saapunut asuntoonsa, oli hänen hänen tukkansa märkä
ja hän hengitti syvään. Hän juoksi nopeasti portaita ylös, meni
huoneeseensa ja sulki oven. Sitten hän kiiruhti siihen nurkkaan, missä
tavarat olivat olleet kätkössä ja tutki sen huolellisesti, mutta ei
löytänyt mitään. Sitten hän nousi ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
Äsken seisoessaan äitinsä asunnon edustalla oli hän kuvitellut
mielessään, että eräs kätketyistä esineistä oli voinut jäädä jälelle. Se
voitaisiin sitten äkkiä löytää ja esittää odottamattomana ja
kumoamattomana todistuksena häntä vastaan.
Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, samalla kun omituinen, puoleksi
mieletön hymy leikiskeli hänen huulillaan.
Vihdoin otti hän hattunsa ja läksi taas pois.
-- Siinähän hän on itse! huudahti joku ääni. Hän nosti päätään.
Talonmies seisoi kamarinsa ovella ja näytti häntä, samalla kääntyen
erään pienen, huonosti puetun miehen puoleen, joka matkan päästä näytti
naiselta.
Hänellä oli likanen lakki päässä ja vartalo oli etukumarassa. Ryppyset
kasvot todistivat ainakin viidenkymmenen vuoden ikää. Pienissä silmissä
oli ankara ja synkkä ilme.
-- Mitä nyt? sanoi Raskolnikov kääntyen talonmiehen puoleen.
Vanhus katseli häntä kiireestä kantapäähän ja viivähti hyvän aikaa häntä
katsellessaan. Sitten hän kääntyi lähtemään ja astui kadulle.
-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Raskolnikov.
-- Hän kysyi, asuuko ylioppilas Raskolnikov täällä. Te tulitte samassa,
ja kun hän sai tietää teidän olevan sen meni hän tiehensä. Sanottuaan
nämä sanat, läksi talonmies takasin huoneeseensa.
Raskolnikov kiiruhti vanhuksen jälkeen ja ehätti hänet pian. Hän
lähestyi ja katseli häntä suoraan kasvoihin. Toinen tarkkasi myös häntä,
tuijottaen häneen terävästi ja painaen taas katseensa maahan. He
kulkivat minuutin ajan vierekkäin sanaakaan lausumatta.
-- Te olette kysynyt minua talonmieheltä, sanoi Raskolnikov vihdoin
matalalla äänellä.
Mies ei vastannut, ja he vaikenivat molemmat pitkän aikaa.
-- Mitä se merkitsee? Te tulette kysymään minua ja sitte vaikenette,
sanoi Raskolnikov, mutta sanat olivat melkein käsittämättömät.
Tällä kerralla kohotti vanhus silmänsä ja heitti Raskolnikoviin synkän,
onnettomuutta ennustavan katseen.
-- _Murhaaja!_ sanoi hän äkkiä selvällä ja kuuluvalla äänellä.
Raskolnikov tunsi jalkojensa horjuvan ja sydän tykytti niin voimakkaasti
kuin olisi se halkeamaisillaan. Noin sata askelta kulkivat he
äänettöminä vierekkäin.
-- Mitä te tahdotte? Mitä te tarkotatte? Kuka on murhaaja? mutisi
Raskolnikov tuskin kuuluvalla äänellä.
-- _Sinä olet murhaaja!_ sanoi toinen selvästi ja katseli ilkeästi,
riemukkaasti hymyillen Raskolnikovin kalpeita kasvoja.
He olivat ennättäneet eräälle poikkikadulle. Vanhus kääntyi vasemmalle
edes taakseen katsahtamatta. Raskolnikov seisoi paikallaan ja katseli
kauvan hänen jälkeensä. Kun vanhus oli noin viidenkymmenen askeleen
päässä, kääntyi hänkin katsomaan Raskolnikovia. Tästä tuntui siltä kuin
olisi mies katsellut häntä tälläkin kerralla samoin kylmin, ilkein ja
riemuitsevin hymyin.
Raskain, vitkasin askelin, vapisevin polvin ja väristen kylmästä palasi
Raskolnikov huoneeseensa. Siellä seisoi hän liikkumattomana kymmenen
minuuttia. Sitten heittäysi hän väsyneenä ja syvään huoahtaen sohvalle,
jossa hän ojentausi ja jäi makaamaan suljetuin silmin.
Hänen ajatuksensa olivat sotkuset.
Hän näki useitten sellaisten ihmisten kasvot, jotka hän oli nähnyt
nuoruudessaan. Hän näki kirkontornin, erään ravintolan biljardin ja
erään upseerin, joka seisoi biljardin ääressä, ja kaukana kaikuivat
kirkonkellot kehottaen jumalanpalvelukseen. Muutamat näistä näyistä
miellyttivät häntä ja hän koetti pidättää niitä, mutta ne katosivat
heti.
Vihdoin hän kuuli Rasumihinin äänen ja portaista nopeitten askelten
kaiun. Hän oli nukkuvinaan. Rasumihin avasi oven ja seisoi pitkän aikaa
kynnyksellä. Sitten hän läheni varovasti sohvaa. Nastasja kuiskasi:
-- Antakaa hänen vain maata ja nukkua tarpeekseen. Sitten hän voi syödä.
-- Niin, se kai on parasta, vastasi Rasumihin.
He läksivät molemmat. Puolituntinen kului. Raskolnikov avasi silmänsä,
kääntyi selälleen ja pani kädet pään alle.
-- Kuka hän on? Kuka on tämä mies? Missä oli hän tuona hetkenä ja mitä
on hän nähnyt? Hänen on täytynyt nähdä kaikki, se on selvää ja ilmeistä.
Miksi ei hän ole näyttäytynyt aikasemmin? Ja kuinka on hän voinut nähdä
sen?... Hm!
Vavistus karmi hänen selkäpiitään... Mutta, rasia, jonka Mikolai löysi
oven takaa, eikö sekin ole todistus? Janan sadastuhannesosasta voi tulla
niin suuri todistus kuin Egyptin pyramidi! Ohi lentävä kärpänen on
voinut nähdä sen!... Mutta onkohan se mahdollista?
Hän huomasi vastentahtosesti, että voimat äkkiä alkoivat pettää häntä.
"Sitä minun olisi pitänyt ajatella edeltä käsin", kuiskasi hän katkeran
ivallisesti. -- "Miten voin ryhtyä sellaiseen tuntiessani itseni?...
Miten voinkaan ottaa kirveen käteeni ja tahrata itseäni vereen! Minähän
tiesin, minähän voin jo edeltäpäin tietää..." kuiskasi hän
epätoivossaan.
Ajatukset ajoivat sätkytellen takaa toisiaan aivoissa.
"Ei, _ne_ ihmiset eivät ole sitä laatua. _Nykyinen hallitsija_, jolle
kaikki on luvallista, hävittää Toulonin, murhaa Parisissa, _unohtaa_
armeijan Egyptiin, uhraa puoli miljonaa ihmistä sotaretkellään Moskovaan
ja laskee siitä leikkiä Vilnassa. Kuoltuaan hän korotetaan jumaluuteen.
_Hänelle on kaikki luvallista!_ Sellaiset ihmiset eivät voi olla lihaa
ja verta, heidän täytyy olla rautaa!"
Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan ja hän melkeinpä hymyili.
"Napoleon, pyramidit, Waterloo -- ja pieni, inhottava reistratorin
leski, ilkeä akka, koronkiskuri, jolla on punanen matka-arkku vuoteensa
alla! Kuka voinee sulattaa sen! Eipä edes Porfyrius Petrovitsh!
Tahtoisiko ehkä Napoleon ryömiä vanhan akan vuoteen alle? Hyi helvetti!"
Oli hetkiä, jolloin hän huomasi hourailevansa. "Tuo vanha akka on
syrjäseikka", jatkoi hän ajatusjuoksuaan kiihkeästi ja nykimättä; "...
siinä tapahtui erehdys, kun asiaa oikein ajattelee ... mutta tuo akka ei
tule kysymykseen ollenkaan! Tuon akan tappaminen oli vain sairautta ...
minä en murhannut ihmistä, vaan periaatteen! Periaatteen olen murhannut,
mutta se ei ole vienyt minua minnekään, minä olen yhä vielä samassa
paikassa... Minä olen vain osannut iskeä hengiltä, enkä sitäkään oikein
kunnollisesti, kuten nyt osottautuu ... periaate?... Miksi taisteli tuo
narri Rasumihin sosialisteja vastaan! He ovat työteliästä ja toimeliasta
väkeä, jonka hommien päämääränä on 'yleinen paras'... Ei, elämä on
annettu minulle vain _kerraksi_, se ei palaja _koskaan_. Minulla ei ole
halua odottaa 'yleistä parasta'; minä tahdon joko elää itseni vuoksi tai
olla tykkänään elämättä. Minä en tahdo kulkea nälkää kärsivän äitini ohi
pitäen ruplaa taskussani ... odottaessani 'yleistä onnea'... Sanotaan,
että jokaisen täytyy olla mukana laahaamassa kiveä 'yleisen onnen'
rakennukseen ja saada siitä palkaksi sisänen tyydytys. Hah, hah, haa!
Minähän elän vain yhden kerran ja tahdon kuolla myös ... äh, lorua,
estetinen täi minä olen, en mitään muuta", lisäsi hän nauraen, aivan
kuin hullu. "Niin, minä olen todellakin täi", jatkoi hän syöpyen tähän
ajatukseen, pyöritteli itseään siinä ja leikki sen kanssa, "vain siitä
syystä, että ensiksi harkitsen sellaista että olen täi, toiseksi siitä
syystä että olen kokonaisen kuukauden maannut kaikille hyvän
kaitselmuksen taakkana, syystä että otin sen todistamaan, etten tehnyt
tekoani, niin sanoakseni, tyydyttääkseni syntisiä halujani ja lihallisia
himojani, vaan siksi, että minulla oli suuri päämäärä silmieni
edessä ... hah, haa! Ja kolmanneksi syystä että koetin menetellä
oikeudenmukaisesti sekä tekoa tehdessäni että ryövätessäni. Minä etsin
kaikkein hyödyttömimmän täin ja päätin sen murhatessani ottaa siltä vain
niin paljon kuin tarvitsin voidakseni ottaa ensi askeleen, en enempää
enkä vähempää (kaikki muu lienee siis testamentin mukaan langennut
luostarille ... hah, haa!)... Siitä syystä, pelkästään siitä syystä olen
minä täi", lisäsi hän hammasta purren, "siitä syystä, että minä itse
olen vielä inhottavampi ja vastenmielisempi kuin se täi, jonka tapoin,
ja siitä syystä että aavistin sanovani itselleni juuri tämän sen
tapettuani! Ah, miten katalaa, miten roistomaista se on!... Niin, nyt
vasta ymmärrän 'profettaa', joka istui miekka kädessä korkealla hevosen
selässä: 'Allah käskee ja sinä, vapiseva mato, tottele häntä!' Hän on
oikeassa, hän on vallan oikeassa antaessaan tuoda voimallisen patterin
suoraan kadun poikki ja antaessaan tulta sekä syyttömille että
syyllisille pitäen arvolleen alentavana minkään selityksen antamista
heille! Tottele, sinä vapiseva mato ... eläkä toivo, syystä että ... se
ei ole sinun asiasi!... Oi, minä en anna koskaan, koskaan anteeksi
tuolle vanhalle akalle!"
Hänen tukkansa oli märkä hiestä ja huulensa kuivat. Hänen tuijottavat
katseensa olivat kiinnitetyt kattoon.
"Äiti, sisar ... miten suuresti heitä rakastinkaan ... miksi vihaan
heitä nyt? Niin, minä vihaan heitä, vihaan heitä todellakin. Minä en voi
kestää heidän näkemistään... Ennen menin äidin luo ja suutelin häntä ...
syleilin häntä ... ja ajatellapa nyt, että hän vain tahtoisi... Ehkä
sanonen sen hänelle?... Hm! Ehkä hän joutuisi samaan mielentilaan, missä
minä olen nyt?" lisäsi hän koettaen järjestää ajatuksiaan ja taistellen
niitä mielikuvia vastaan, jotka uhkasivat ottaa hänet valtaansa.
"Ah, miten vihaan tuota kurjaa vanhaa akkaa! Uskon voivani tappaa hänet
vieläkin kerran, jos hän nousisi ylös kuolleista. Mutta Lisavjeta
raukka! Miksi tuli hän juuri silloin! Se on omituista, että minä tuskin
koskaan ajattelen häntä! Lisavjeta, Sonja... Te lempeäsilmäset
tyttöparat!... Te rakastetut! Miksi ette huokaa? Te annatte pois
kaikki ... lempein ... kirkkain, silmin... Sonja, Sonja ... sinä lempeä
Sonja?..."
Hän meni tainnoksiin.
Se oli omituista, ettei hän voinut muistaa, miten oli tullut takaisin
kadulle. Nyt oli jo ilta myöhänen. Pimeä lisääntyi lakkaamatta, täysikuu
paistoi yhä kirkkaammin, mutta ilma oli tukahuttavan kuumaa.
Ihmiset virtailivat suurin joukoin kaduilla. Käsityöläisiä ja työmiehiä
kulki kotejaan kohti, toiset kävelivät huvikseen. Kaikkialla löyhkäsi
kalkki, tomu ja paikoillaan seisova vesi. Raskolnikov harhaili
surumielisenä sinne ja tänne. Hän saattoi muistaa jättäneensä huoneensa
jossakin määrätyssä tarkotuksessa, että oli jotakin, mitä hänen piti
tehdä ja että hänen oli kiiruhdettava, mutta sen hän oli jo unohtanut,
mitä se tosiaan oli.
Äkkiä hän pysähtyi nähdessään, että eräs mies, joka seisoi toisella
puolella katua, viittasi hänelle. Hän lähestyi miestä, mutta tämä
kääntyi ja poistui pää painuksissa.
"Viittasiko hän tosiaan minulle?" ajatteli Raskolnikov kiiruhtaen hänen
jälkeensä. Tultuaan lähemmäksi tunsi hän hänet ja pelästyi. Hän oli tuo
salaperäinen vanhus. Raskolnikov seurasi jonkin välimatkan etäisyydellä
pamppailevin sydämin. He kääntyivät eräälle syrjäkadulle ... toinen ei
ollut vielä edes kääntynytkään. "Mahtaneekohan hän tietää, että minä
seuraan häntä?" ajatteli Raskolnikov. Mies meni erään suuren talon
portista sisään, kääntyi ja viittasi uudelleen.
Raskolnikovin astuessa pihalle oli ukko kadonnut. Hän oli siis mennyt
ensimäisiä portaita ylös. Raskolnikov juoksi sinne. Päästyään kaksi
porrastoa ylöspäin kuuli hän aivan oikein säännöllisiä askeleita.
Kummallista kyllä tuntuivat portaat hänestä niin tutuilta:
Tuossa on ikkuna toisen kerroksen etehisessä. Salaperäisesti ja
välinpitämättömästi lankee kuun paiste ruuduista sisään. Siinä on kolmas
kerros. Siellähän maalarit maalasivat! Mistä se johtui, ettei hän heti
tuntenut taloa? Ukon askeleita ei enää saattanut kuulla.
"Hän on pysähtynyt ja kätkeytynyt johonkin. Siinä on neljäs kerros!
Menenkö edemmäs? Jumalani, miten täällä on pimeätä! Täällä on ukko
varmasti kätkeytynyt johonkin nurkkaan. Ah, näenpä, että huoneusto on
avoinna!"
Hän meni sisään. Etehinen oli pimeä ja tyhjä. Hiljaa hiipi hän
varpaillaan toiseen huoneeseen, jonka kuu selvästi valaisi. Kaikki oli
ennallaan, kaappi, peili ja taulut puitteissaan. Tavattoman suuri,
pyöreä, vaskenpunanen kuu loisti suoraan huoneeseen. "Tämä hiljaisuus
johtuu varmaankin kuusta..." Hän pysähtyi ja odotti -- odotti kauvan.
Tässä hiljaisessa kuun paisteessa sykki hänen sydämensä niin kiivaasti,
että se tuotti kipua. Kaikki oli yhä edelleen hiljaista. Heräävä
kärpänen lensi suoraan ruutua vastaan. Samassa hän huomasi naisen
viitan, joka riippui kaapin ja ikkunan välisessä komerossa.
"Miksi on viitta tuossa?" ajatteli hän. "Ennen ei se ollut siinä."
Hän kulki hiljaa lähemmäs ja arvasi, että joku oli kätkössä viitan alla.
Varovasti käänsi hän sen syrjään, näki, että siinä oli tuoli ja tuolilla
nurkassa istui eräs vanha nainen kyyristyneenä ja pää painuksissa. Hän
ei voinut nähdä hänen kasvojaan mutta kyllä se oli tuo murhattu vanhus.
Raskolnikov seisoi hänen edessään.
"Hän pelkää", ajatteli hän vetäen esiin kirveen ja lyöden sillä vanhusta
pääkoppaan kerran ... kaksi kertaa. Mutta omituista kyllä ei vanhus
liikahtanut paikaltaan.
Hän tuli surulliseksi, kumartui vanhuksen puoleen ja tahtoi katsella
häntä. Mutta tämä kumarsi päätään vielä enemmän. Hän kumartui lopuksi
lattiaan saakka, katsahti toisen kasvoihin ja kalpeni. Akka nauroi,
hörötti, vaikka hänen huuliltaan ei lähtenyt ääntäkään.
Sitten tuntui hänestä äkkiä siltä kuin olisi makuuhuoneen ovi avattu
raolleen ja hän kuuli naurua ja kuiskauksia. Hänet valtasi raivo. Hän
löi akkaa kaikin voimin, yhäti vain päähän, mutta joka kerralla yltyi
nauru ja kuiskaukset makuuhuoneessa äänekkäämmäksi ja selvemmäksi ja
akka oli melkein haljeta naurusta. Raskolnikov tahtoi paeta, mutta
etehinen oli täynnä väkeä, portaille johtava ovi sepposen selällään, ja
kaikkialla näkyi päitä päitten vieressä, jotka tuijottivat häneen...
Hänen sydäntään kouristi. Hän ei voinut liikuttaa jalkojaan, ne olivat
kuin lattiaan kiinni kasvettuneet. Hän tahtoi huutaa -- ja heräsi.
Hän hengitti syvään... Mutta miten omituista! Unta tuntui jatkuvan. Ovi
oli avoinna ja kynnyksellä seisoi eräs vieras mies, joka katseli häntä
tarkkaavasti.
Heti kun Raskolnikov oli avannut silmänsä, sulki hän ne uudelleen. Hän
makasi selällään eikä liikahtanutkaan. "Onko tämä jatkoa vai eikö?"
ajatteli hän kohottaen silmäluomiaan katsoakseen uudelleen. Tuntematon
seisoi samalla paikalla ja tuijotti häneen. Sitten hän astui kynnyksen
yli, sulki oven, lähestyi pöytää ja istuutui vaijeten sohvan ääreen.
Hatun asetti hän viereensä lattialle, tuki käsiään kävelykeppiinsä ja
laski leukansa käsilleen. Saattoi huomata hänen valmistautuneen
odottamaan kauvan.
Hän oli tavallisen mittanen, nuori, mutta voimakas mies, jonka parta oli
vaalea, tuuhea, melkeinpä valkea.
Kymmenen minuuttia kului. Vaikka nyt jo oli iltapuhde, oli silti vielä
valosaa. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, eikä portaistakaan kuulunut
mitään ääntä. Ikkunaruudulla surisi vain suuri kärpänen.
Tämä tila tuntui Raskolnikovista lopulta sietämättömältä, hän nousi ja
istuutui sohvalle.
-- No, puhukaa nyt sitten! Mitä tahdotte?
-- Enkö tiennyt, ettette te nukkunut, vaan ainoastaan olitte
nukkuvinanne! sanoi tuntematon levollisesti hymyillen! -- Sallikaa minun
esittää itseni. Nimeni on Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov.