III.

-- Hän on terve, aivan terve! huudahti Sosimov iloisena

sisääntulijoille. Hän oli jo kymmenen minuutin ajan istunut tutussa

sohvannurkassa. Raskolnikov istui täysissä tamineissa sohvan toisessa

päässä. Hän oli huolellisesti pessyt ja kammannut itsensä. Huone oli

täynnä, mutta Nastasja oli kuitenkin tehnyt mahdolliseksi itselleen

tunkeutua sisään kuuntelemaan.

Raskolnikov oli melkein aivan terve, erittäinkin verrattuna hänen

edellisen päivän tilaansa; mutta hän oli kalpea, hajamielinen ja synkkä.

Hän näytti ihmiseltä, joka on ollut ruumiillisen kivun alainen.

Silmäluomet olivat kokoonvetäytyneet, huulet lujasti yhteenpuristetut ja

silmissä loisti synkkä palo. Hän puhui vähän ja hänen liikkeissään

huomattiin hieman levottomuutta. Jos ei käsisidettä olisi puuttunut,

olisi häntä voitu pitää haavoittuneena.

Äidin ja sisaren sisään astuessa kirkastuivat nuo kalpeat ja synkät

kasvot pariksi sekunniksi ikäänkuin auringon säteen valaisemina. Mutta

äskeisen surumielisen hajamielisyyden asemasta näkyi hänen kasvoillaan

tuskan piirre. Valon loiste katosi pian, mutta tuska jäi jälelle, ja

Sosimov, joka huolellisesti hoiti sairastaan, huomasi ihmeekseen, että

rakkaiden tulijoiden saapuminen, sen sijasta että olisi tuonut iloa

mukanaan, vaikutti ainoastaan äänettömän päätöksen kärsiä kidutusta

parin tunnin ajan ... kidutusta, jota ei voitu välttää. Hän huomasi

myöskin, että keskustelu teki sairaaseen saman vaikutuksen kuin jos

haavaa olisi loukattu. Mutta hän ihmetteli sitä, että hän tässä

silmänräpäyksessä saattoi hillitä itsensä silloin kun vähäpätöisimmätkin

sanat muuten voisivat saattaa hänet raivoon.

-- Niin, huomaan itsekin, että olen melkein terve, sanoi Raskolnikov

suudeltuaan äitiään ja sisartaan. Hän kääntyi Rasumihinin puoleen,

puristi ystävällisesti hänen kättään, jolloin Pulcheria Alexandrovnan

kasvot kaikesta huolimatta kirkastuivat.

-- Minä todellakin olen ihmetellyt häntä tänään, alkoi Sosimov, -- sillä

kymmenen minuutin ajan on hän säädyllisesti keskustellut kanssani. Jos

sitä jatkuu samalla tavalla on potilaani terve ja reipas kolmen tai

neljän päivän kuluttua, aivan sellainen kuin hän oli kaksi tai ehkä

kolme kuukautta sitten. Sillä tämä historia menee kauvaksi ajassa

taaksepäin. Tunnustakaa vain, että itse olette syynä tähän, lisäsi hän

hymyillen, ikäänkuin hän vielä olisi peloissaan suututtaa häntä tavalla

tai toisella.

-- Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi.

Sosimov katsoi parhaaksi loistaa ja jatkoi:

-- Puhun ainoastaan siitä syystä, että teidän täydellinen toipumisenne

riippuu tulevaisuudesta, vieläpä teistä itsestänne. Nyt kun vihdoin voin

järjellisesti puhua kanssanne, neuvon teitä välttämään pääsyitä tähän

sairaloiseen tilaanne. Ainoastaan sillä edellytyksellä saatatte

parantua. Näitä pääsyitä en tunne, mutta teidän pitää itse tietää ne.

Minusta tuntuu tämä terveyden hämmennyksenne olevan yhteydessä sen

seikan kanssa, että olette jättänyt yliopiston. Te ette saa olla

toimetta ja sentähden luulen että työskenteleminen määrätyn

tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi teille hyödyllistä.

-- Niin, teillä on aivan oikein. Alan pian kuunnella yliopistoluentoja

ja sitten menee kaikki niinkuin hyvin.

Sosimov oli pääasiallisesti pitänyt pienen puheensa naisten

mielenylennykseksi ja hän ällistyi suuresti huomatessaan potilaansa

kasvoilla ivan ilmauksen. Pulcheria Alexandrovna kiirehti sillävälin

ilmaisemaan kiitollisuutensa Sosimoville yöllisestä käynnistään heidän

luonaan.

-- Mitä, onko hän myös ollut teidän luonanne yöllä? kysyi Raskolnikov

kiivaasti. -- Niinmuodoin ette ole saanut nukkua yöllä matkanne jälkeen?

-- Oi, Rodja, ei se kestänyt kauvemmin kuin kello kahteen saakka. Kotona

emme koskaan menneet ennenkuin kahden aikaan levolle.

-- En tiedä, millä tavalla osottaisin kiitollisuuttani hänelle, sanoi

Raskolnikov tuijottaen eteensä synkän näköisenä. -- Koska olette

kieltäytynyt ottamasta rahaa, en todellakaan tiedä, miten olisin

ansainnut sellaista huomiota puoleltanne. En ensinkään käsitä sitä ja

tahdon avoimesti sanoa teille, että se tuntuu minusta mitä

vastenmielisimmältä.

-- Älkää vain kiivastuko, sanoi Sosimov pidättäen nauruaan. --Olettakaa

vain, että olette ensimäinen potilaani ja että minä, joka äskettäin olen

alkanut praktiseerata, olen ihastunut ensimmäiseen potilaaseeni

ikäänkuin hän olisi oma lapseni ... monet rakastuvat potilaisiinsa; ja

sitäpaitsi minulla ei ole niin montaa.

-- Hänestä en ensinkään tahdo puhua. Mutta hän ei olekaan saanut minulta

muuta kuin solvauksia ja huolia, sanoi Raskolnikov osoittaen

Rasumihinia.

-- Niin hän puhui! Tänään olet tunteellisessa mielentilassa, virkkoi

jälkimäinen.

Jos hän olisi ollut selvänäköisempi, olisi hän huomannut, ettei

ystävässä näkynyt jälkeäkään tunteellisuudesta, vaan pikemmin päin

vastaisesta mielentilasta, mutta Avdotja Romanovna ymmärsi veljeään

paremmin ja katsoi tarkkaavana häneen.

-- En tahdo puhua kanssasi, äiti, jatkoi hän toistaen tämän ikäänkuin

ulkoa opitun läksyn. Vasta tänään olen voinut kuvailla, mitä tuskaa

eilen kärsit, odottaessasi minua kotiin.

Sitten hän äkkiä ojensi hymyillen kätensä sisarelle ja tässä hymyilyssä

kuvastui jälkiä totisesta, vilpittömästä tunteesta. Dunja tarttui heti

hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä sydämellisesti. Hän tunsi

itsensä iloiseksi ja kiitolliseksi. Eilisen riidan jälkeen tämä oli

ensimmäinen ystävyyden merkki, jonka hän oli näyttänyt Dunjalle. Äidin

kasvot loistivat ilosta nähdessään äänettömän sovinnon veljen ja sisaren

välillä.

-- Se on juuri tämän tähden kun häntä rakastan, kuiskasi Rasumihin, joka

aina oli taipuisa liiallisuuteen, sellainen mieliala on ainoastaan

hänelle omituista.

-- Kuinka jalo hän on! ajatteli äiti. -- Kuinka hienotunteisesti hän

poisti eilisen väärinkäsityksen! Ja hänellä on niin kauniit silmät.

Kaikki hänen kasvonpiirteensä ovat kauniit. Hän on vielä kauniimpi kuin

Dunetshka. Mutta, Jumalani, miten viheliäiset hänen vaatteensa ovat!

Tahtoisin niin mielelläni sulkea hänet syliini ja kyynelten seasta

suudella häntä, mutta minä pelkään häntä, en tiedä miksi. Mutta miksi

häntä todellakin pelkään?

-- Et voi kuvitellakaan, Rodja, sanoi hän kovasti, -- miten onnettomia

Dunetshka ja minä olimme eilen. Nyt kun kaikesta on päästy, kerron

mielelläni siitä. Ajattele siis, me kiiruhdamme tänne asemalta

syleilläksemme sinua, ja sitten kertoo hoitajattaresi -- ah, nyt hän

onkin täällä, hyvää huomenta, Nastasja! -- kertoo, että sinulla on

hermokuume ja että sinä äsken karkasit lääkärin luota. Et voi kuvitella,

me tulimme niin onnettomiksi! Tulin heti ajatelleeksi luutnantti

Potantshikovin surettavaa loppua. Hän oli eräs isäsi ystäviä, Rodja.

Sinä muistat hänet kyllä. Hän juoksi myös ulos kuumehoureessaan ja

putosi kaivoon. Seuraavana päivänä hän löydettiin. Olimme hirveästi

säikähdyksissämme ja melkein valmiit lähtemään Pietari Petrovitschia

hakemaan, pyytääksemme hänen apuaan. Olimme aivan yksinämme, valitti hän

epäröiden ja vaikeni äkkiä muistaessaan että oli ehkä vaarallista

mainita Pietari Petrovitschista.

-- Niin, tämä kaikki on luonnollisesti sangen ikävää, mutisi

Raskolnikov, mutta niin huvittavan näköisenä, että Dunetschka katsoi

häneen kummastuen. -- Mitä minun taas pitikään sanoa? jatkoi hän ja

koetti koota ajatuksiaan. -- Pyydän teitä molempia ettette pane

pahaksenne, vaikka en tullut aamulla teidän luoksenne, vaan jäin kotiin.

-- Miten se nyt pälkähti päähäsi? ratkesi Pulcheria Alexandrovna

kummeksien sanomaan.

-- Tuntuu aivan siltä kuin hän vastaisi meille vain

velvollisuudentunnosta! ajatteli Dunetshka, hän solmii rauhan ja pyytää

anteeksi aivan samoin kuin hän toimittaisi jotakin asiaa tahi lukisi

läksyä.

-- Herättyäni aijoin heti lähteä ulos, mutta kesti kauvan ennenkuin

ennätin pukeutua. Olin unohtanut sanoa ... Nastasjalle ... että hän

pesisi veren pois. Olen ainoastaan hetken ollut puettuna.

-- Veren! Minkä veren? kysyi Pulcheria Alexandrovna levottomana.

-- Ah, ainoastaan vähän verta, jota sain päälleni, kun eilen

kuumehoureessani kuljin pitkin katuja ja tapasin miehen, jonka yli oli

ajettu, erään virkamiehen.

-- Mutta kuinka saatat kaikki muistaa? keskeytti hänet Rasumihin.

-- Muistan kaikki. Mutta en voi selittää, minkätähden läksin ulos tahi

minkätähden sanoin sitä tahi tätä, jonka selvästi muistan.

-- Se on hyvin tavallinen tapaus, sanoi Sosimov. Teko itsessään voi olla

mestarillisesti tehty ja hyvin monimutkainen, mutta teon kehottava syy,

vaikutuksen lähtökohta, on hämmentynyt ja riippuu erityisistä

sairaloisista vaikutuksista unenhoureessa.

-- On onneksi, että hän luulee minun olevan mielettömän, ajatteli

Raskolnikov.

-- Sellaista kai saattaa tapahtua terveellekin ihmiselle? kysyi Dunja ja

katsoi levottomana Sosimoviin.

-- Aivan oikein huomautettu, vastasi hän. -- Siinä merkityksessä ovat

melkein kaikki ihmiset hourupäisiä, ainoastaan sillä erotuksella, että

"sairaat" ovat enemmän hourupäisiä kuin muut. Täydellisen

sopusointuisesti kehittyneessä ihmisessä sellaista tuskin tapaa.

Mahdollisesti yksi monesta sadasta tuhannesta.

Kuullessaan sanan "hourupäinen", jonka Sosimov oli varomattomasti

lausunut, hätkähtivät kaikki läsnäolijat. Raskolnikov istui syviin

ajatuksiin vaipuneena, samalla kuin omituinen hymy väikkyi hänen

kalpeilla huulillaan. Hän mietti yhtä ja toista.

-- No, miten kävi hänen kanssaan, jonka yli ajettiin? keskeytti

Rasumihin äkkiä.

-- Mitä sinä sanot? sanoi hän ikäänkuin unesta heräten. -- Tulin vereen

auttaissani heitä kantamaan häntä kotiin. Oi, äiti, siinä tilaisuudessa

tein itseni syypääksi johonkin anteeksiantamattomuuteen. Minulla

luultavasti ei ollut järkeäni jälellä. Annoin kaikki rahat, jotka sinä

olit minulle lähettänyt, hänen vaimolleen hautausavuksi. Hän on sairas

leskiparka ja hänellä on kolme vähäistä isätöntä lasta, jotka kaikki

ovat nälkäisiä. Huone on aivan tyhjä... Siellä on vielä tytär. Sinä

olisit ehkä itsekin antanut heille rahat, jos olisit kaiken nähnyt.

Kuitenkin tein väärin. Voidakseen toista auttaa, pitää olla siihen

oikeus. Ja sitä ei ole, niin crevez chiens, si vous n'êtes pas contents.

Hän nauroi ääneen. -- Eikö se ole totta, Dunja?

-- Ei, se ei ole totta, vastasi Dunja vakavalla äänellä.

-- Pyh, esiinnytkö sinäkin omilla periaatteillasi, mutisi hän melkein

pilkallisesti ja katsoi vastenmielisesti häneen. Sinä menet määrättyyn

rajaan asti ja jos sinä et mene yli sen rajan, tulet onnettomaksi, ja

jos sen yli menet -- tulet ehkä vielä onnettomammaksi. Hän puhui

kärsimättömällä äänellä ja kääntyi sitten äidin puoleen lausuen

lyhyesti:

-- Tahdon vain sanoa, että pyydän sinulta anteeksi, äiti.

-- Olen varma siitä, Rodja, että kaikki mitä teet, on hyvin tehty, sanoi

äiti sydämellisesti.

-- Älä ole varma siitä, väitti Raskolnikov ja veti suunsa hymyyn.

Kaikki vaikenivat. Heistä tuntui painostavalta tämän keskustelun

aikana, myöskin silloin kun vaikenivat, sekä sovinnossa että

anteeksiantamisessa, ja he tunsivat sen kaikki.

Tuntuu aivan siltä kuin he minua pelkäisivät, ajatteli Raskolnikov ja

loi salaisen katseen äitiin ja sisareen. Pulcheria Alexandrovna näytti

todellakin yhä enemmän huolestuvan, mitä kauvemmin hän oli vaiti.

-- Kuinka suuresti heitä rakastin, niin kauvan kuin he olivat poissa,

ajatteli hän.

-- Tiedätkö, Rodja, että Marfa Petrovna on kuollut? sanoi Pulcheria

Alexandrovna äkkiä?

-- Kuka on Marfa Petrovna?

-- Marfa Petrovna Svidrigailovna. Kirjoitinhan hänestä sinulle niin

paljon.

-- Nyt muistan jo. Vai niin, hän on kuollut! Kuinka se tapahtui!

-- Hän kuoli aivan äkkiä, sanoi Pulcheria Alexandrovna, iloissaan siitä

osanotosta, jota Rodja näytti.

-- Hän kuoli juuri samana päivänä, jolloin sinulle kirjotin. Tuo kauhea

ihminen on luultavasti syynä hänen kuolemaansa. Kerrotaan että hän löi

häntä kauheasti.

-- Elivätkö he niin huonosti, että voidaan edellyttää jotakin sellaista?

kysyi hän kääntyen sisarensa puoleen.

-- Ei, päinvastoin. Mies oli aina ystävällinen ja kohtelias häntä

kohtaan kokonaista seitsemän vuotta -- mutta sitten menetti hän äkkiä

kärsivällisyytensä.

-- Sinä koetat häntä puolustaa, Dunja.

-- Ei, ei, minun silmissäni hän on kauhea ihminen! En voi kuvitella

mitään, hirveämpää, vastasi Dunja väristen, rypistäen silmäluomiaan ja

vaipuen ajatuksiin.

-- Kohtaus heidän välillään tapahtui aamupäivällä, jatkoi Pulcheria

Alexandrovna. -- Heti tämän jälkeen käski Marfa Petrovna ajaa vaunut

esille, koska hän iltapäivällä tahtoi matkustaa kaupunkiin --sellaisten

tapausten sattuessa oli hänellä tapana matkustaa kaupunkiin. Sanotaan

hänen syöneen päivällisensä hyvällä ruokahalulla.

-- Sittenkuin hän oli saanut selkäänsä?

-- Hän käytti aina tätä ... tapaa ja heti syötyään otti hän kylvyn ...

nimittäin jonkunlaista parannuskylpyä. Heillä on lähde siellä ja siinä

hän kylpi säännöllisesti joka päivä. Tuskin oli hän laskeutunut lähteen

kylmään veteen, kun hän sai halvauskohtauksen.

-- Se ei ollut ihmeellistä. Löikö miehensä häntä kovasti! kysyi Sosimov.

-- Mutta äiti, sinulla on erinomainen halu kertoa tällaisia

kielittelyjuttuja, sanoi Raskolnikov.

-- Rakas lapsi, en tiedä, mistä puhuisin.

-- Mitä on tapahtunut? Pelkäätkö minua? kysyi hän väkinäisesti

hymyillen.

-- Pelkäämme, vastasi Dunja, luoden ankaran katseen veljeen. -- Kun

äidin piti käydä tänne sisälle, teki hän ristinmerkin.

Raskolnikovin kasvot vääristyivät suonenvedon tapaisesti.

-- Ah, mitä sinä juttelet, Dunja! Minä pyydän: älä sure, Rodja. Kuinka

sinä voit puhua niin, Dunja! Mutta katso, koko tuon pitkän matkan aikana

tänne, uneksin minä tapaamisestamme, kuinka puhuisimme toisillemme

kaikesta, ja olin niin onnellinen, etten huomannut miten aika kului.

Mutta, mitä sanon ... olen onnellinen nytkin! Sinä olet väärässä, Dunja,

sillä olen onnellinen, Rodja, vaan siitä, että saan nähdä sinut.

-- Se ilahduttaa minua, äiti. Meillä on tarpeeksi aikaa keskustella,

mutisi hän ja puristi hänen kättään.

Tämän lausuttuaan kalpeni hän jälleen ja oli levoton. Uudestaan valtasi

tämä kauhea tunne kuin kuoleman varjo hänen mielensä, uudestaan hänelle

selvisi, että hän oli sanonut pelottavan valheen, ettei hän nyt eikä

koskaan voisi puhua kenenkään kanssa mitään. Vaikutus, jonka tämä

kiduttava ajatus teki häneen, oli niin voimakas, että hän pariksi

sekunniksi menetti tuntonsa. Hän nousi ja oli valmiina lähtemään

huoneesta katsomatta kehenkään.

-- Mikä sinua vaivaa? huudahti Rasumihin ja tarttui hänen käteensä.

Hän istuutui jälleen. He katselivat häntä kummeksien.

-- Niin, miksi olette kaikki niin ikävännäköisiä, sanoi hän

voimakkaasti. -- Jutelkaa keskenänne. En voi mitään kuulla.

-- Jumalan kiitos, ettei ollut pahempaa! Luulin että hän pyörtyisi kuten

eilen, sanoi Pulcheria Alexandrovna ristien itsensä.

-- Mikä sinua vaivaa, Rodja? sanoi sisar.

-- Ei mikään. Sain vain päähänpiston, vastasi hän naurahtaen.

-- Jos vain oli päähänpisto, on se hyvin, sanoi Sosimov. -- Nyt pitää

minun lähteä, mutta ehkä taas palaan pian.

Hän kumarsi ja lähti.

-- Kuinka sävyisä mies hän on, sanoi Pulcheria Alexandrovna.

-- Sävyisä, taitava, pulska ja viisas mies, sanoi Raskolnikov

vilkkaasti.

-- En mitenkään voi muistaa, missä hänet olin nähnyt ennenkuin

sairastuin. Hän, tuolla, myöskin on hyvä ihminen. Hän nyökäytti

Rasumihiniin päin. -- Pidätkö sinä hänestä, Dunja? kysyi hän nauraen.

-- Minä pidän hänestä hyvin paljon, vastasi Dunja.

-- Ah, millainen irvihammas sinä olet! huudahti Rasumihin punastuen ja

masentuen minkä jälkeen hän nousi.

Pulcheria Alexandrovna hymyili ja Raskolnikov nauroi ääneensä.

-- Minne sinä menet?

-- Minun täytyy poistua. Minun täytyy välttämättömästi...

-- Ei mikään ole välttämätöntä. Jää tänne. Sinä tahdot kai lähteä, koska

Sosimov on lähtenyt? Ei sinun tarvitse. Mitä kello on? Jo kaksitoista?

Kuinka kaunis tuo kello on, Dunja. Miksi nyt olet niin hiljaa? Pitääkö

minun aina puhua yksin?

-- Kello on lahja Marfa Petrovnalta, vastasi Dunja.

-- Se on hyvin kallisarvoinen, lisäsi Pulcheria Alexandrovna.

-- Todellakin! Mutta se on niin suuri, melkein liian suuri naiselle.

-- Minä pidän myöskin sitä suurena, vastasi Dunja.

-- Luulin sen olevan lahjan Lushinilta, sanoi Raskolnikov.

-- Ei, hän ei ole vielä lahjoittanut mitään Dunetshkalle.

-- Todellakin! Äiti, muistatko kun olin _häneen_ rakastunut ja tahdoin

mennä naimisiin _hänen_ kanssaan? sanoi Raskolnikov katsoen äitiinsä,

joka tuli levottomaksi odottamattomasta kysymyksestä.

-- Kyllä, rakas poikani, muistan kyllä.

-- Mitä sanon minä siitä asiasta? En muista pitemmältä yhtenäisyyttä.

Hän oli kivuloinen raukka, jatkoi Raskolnikov surullisella äänellä.

-- Hän oli sangen hyväntekeväinen ja ihaili luostarielämää. Kerran

hyrähti hän itkuun puhuessaan siitä kanssani. Niin, nyt muistan

selvästi... Hän oli pieni ja ruma. En tiedä miksi häneen niin kiinnyin,

mutta se oli arvattavasti hänen sairaloisuutensa tähden. Jos hän olisi

ollut rampa ja kyttyräselkäinen, olisin häneen ehkä vielä enemmän

rakastunut. Hän hymyili ajattelevasti ja jatkoi: -- Se oli

kevättunnelma --.

Raskolnikov katsoi jäykästi ja tarkkaavasti sisareen, mutta ei näyttänyt

kuulleen eikä ymmärtäneen hänen sanojaan. Sitten hän nousi ja suuteli

äitiä, minkä jälkeen hän asettui paikalleen.

-- Sinä pidät hänestä vielä, sanoi äiti liikutettuna.

-- Kenestä? Sinä puhut hänestä. Ei, minusta tuntuu, niinkuin se olisi

tapahtunut toisessa maailmassa. Ja kaikki, mitä tapahtuu ympärilläni,

tuntuu siltä kuin ei se tapahtuisi täällä...

Hän katsoi tarkasti läsnäolijoihin.

-- Tuntuu siltä kuin näkisin teidät kaikki tuhannen virstan

etäisyydellä... Mutta miksi puhumme tästä ja minkätähden kysytte minulta

niin paljon? lisäsi hän harmistuneena.

-- Sinulla on kurja huone, Rodja. Se on ruumisarkun näköinen, sanoi

Pulcheria Alexandrovna katkaistakseen kiduttavan hiljaisuuden. --

Olen varma siitä, että huone on suureksi osaksi syynä sinun

surumielisyyteesi.

-- Huone, niin, sitä olen myös itse ajatellut, vastasi hän

hajamielisenä.

-- Jos tietäisit, äiti, minkä erinomaisen ajatuksen sinä lausuit...

lisäsi hän ja hymyili.

Ei paljoakaan puuttunut, että tämä olisi ollut hänelle vastenmielistä,

huolimatta kolmevuotisesta erossa olostaan tämän seuran, näiden

läheisten sukulaisten kanssa, mahdollisuuden seurauksena keskustella

viattomasti heidän kanssansa. Mutta oli vielä seikka, jota ei voinut

lykätä, vaan joka tavalla tai toisella vielä tänään oli ratkaistava ...

sen hän oli varmasti päättänyt herätessään. Nyt hän iloitsi tästä

asiasta kuin jostakin neuvosta.

-- ... apropos, Dunja, alkoi hän jälleen vakavasti ja kuivasti, minun

pitää ... tahdon luonnollisesti pyytää sinulta anteeksi mitä sinusta

eilen lausuin; mutta katson velvollisuudekseni muistuttaa sinulle että

en pääasiassa poikkea ajatuksestani. Jos joku meistä tekee väärin, niin

et ainakaan sinä tee. Jos menet naimisiin Lushinin kanssa, en tunnusta

sinua enää sisarekseni. Saat valita minun ja hänen välillään.

-- Rodja, Rodja, se on aivan samaa kuin eilen! huudahti Pulcheria

Alexandrovna. -- Et kai aikonut sanoa itse tekeväsi jotakin, mikä on

väärin?

-- Rodja, sinä luultavasti edellytät, että minä syystä tai toisesta

uhraan itseni jonkun edestä. Se ei ole oikein. Menen naimisiin

yksinkertaisesti itseni tähden, koska se elämä, jota elän, on kuorma.

Toiselta puolen olisin luonnollisesti sangen iloinen, jos voisin olla

hyödyksi sukulaisilleni. Mutta tällä kannustuksella ei ole mitään

vaikutusta päätökseeni...

-- Hän valehtelee, ajatteli Raskolnikov. -- Hän on jalomielinen, eikä

tahdo tunnustaa, että hän aikoo tehdä minulle hyvän työn. Oi, niin

katalaa ... hänen rakkautensa ei ole parempi kuin hänen vihansa. Miten

minä -- halveksin heitä kaikkia!...

-- Lyhyesti ja selvästi, menen naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa,

jatkoi Dunetshka, -- koska kahdesta pahasta asiasta valitsen helpomman.

Aijon kunniallisesti täyttää velvollisuuteni, enkä tahdo ketään pettää.

Minkä tähden sinä naurat? Dunetshka nousi äkkiä ja hänen silmänsä

säkenöivät vihasta.

-- Sinä tahdot siten -- täyttää velvollisuutesi, sanoi hän.

-- Niin, jossakin määrin. Pietari Petrovitsh on selvästi näyttänyt

tavoissaan, mitä hän odottaa minulta. Hänellä on korkeat ajatukset

itsestään, mutta toivon, että hän myöskin pitää minua arvossa. Miksi

sinä taas naurat?

-- Ja miksi sinä punastut? Sinä valehtelet, sisar, sinä tahallasi

valehtelet. Sinä et voi kunnioittaa Lushinia. Minä olen hänet nähnyt ja

puhunut hänen kanssaan. Sinä myyt itsesi rahasta ja teet siten

häpeällisen teon. Se ilahduttaa minua, että vielä voit punastua

häpeästä.

-- Se ei ole totta, minä en valehtele, huusi Dunetshka menettäen

kokonaan kylmäverisyytensä. -- En tahtoisi mennä naimisiin hänen

kanssaan, jos en olisi vakuutettu hänen kunnioituksestaan minua kohtaan

ja myöskin vakuutettu siitä, että minä voin häntä pitää arvossa. Onneksi

voin saada siitä varmuuden jo tänään. Mutta jos sinulla olisi oikein,

jos minä todellakin olen päättänyt tehdä häpeällisen teon eikö silloin

olisi kovasydämistä puhua siten minulle? Miksi vaadit minulta urheutta,

jota ei itselläsikään ole? Se on tyranniutta! Jos joku siinä

epäonnistuu, olen se ainoastaan minä. En vielä ole tehnyt mitään

murhaa!... Miksi katselet minua sillä tavalla? Miksi kalpenet? Rodja,

mikä sinun on, rakas Rodja?

-- Herra Jumala, hän on saattanut hänet sairaaksi, huudahti Pulcheria

Alexandrovna.

-- Ei, ei, minua vain alkoi pyörryttää. Hm, mitä se olikaan, jota minun

piti sanoa?... Nyt tiedän sen... Miten sinä tänään jo voit olla

vakuutettu siitä, että hän kunnioittaa ja pitää arvossa sinua? Eikö se

ollut niinkuin sanoit? Tahi olenko väärin kuullut?

-- Äiti, näytä hänelle Pietari Petrovitshin kirje, pyysi Dunja.

Vapisevin käsin ojensi Pulcheria Alexandrovna Rodjalle kirjeen. Hän otti

sen uteliaana, mutta ennenkuin hän luki sen katsoi hän Dunetschkaan ja

virkkoi:

-- Se on kuitenkin ihmeellistä, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin uusi

ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, -- että olen niin kiivas.

Jumalan nimessä mene naimisiin kenen kanssa tahdot! Tuntui siltä kuin

hän olisi itsekseen puhunut, mutta hän puhui kovasti ja katsoi hämillään

sisareensa.

Vihdoin hän avasi kirjeen ja luki sen kahdesti hitaasti ja tarkasti.

Pulcheria Alexandrovna oli hyvin levoton.

-- On kuitenkin hyvin naurettavaa, sanoi Raskolnikov miettivänä, samassa

antaen kirjeen takaisin ja kenenkään puoleen suoraan kääntymättä. -- Hän

on lakimies, asianajaja ja kuitenkin kirjoittaa niin huonosti.

He hengittivät helpommin. He olivat odottaneet kuulevansa jotakin

toista.

-- He kirjoittavat kaikki sillä tavalla, sanoi Rasumihin.

-- Oletko lukenut kirjeen?

-- Olen.

-- Olemme näyttäneet sen hänelle, Rodja, alkoi Pulcheria Alexandrovna

hieman neuvottomana.

-- Se on erästä lajia kansliatyyliä, keskeytti hänet Rasumihin ... he

kirjottavat oikeusasiakirjojaan sillä tavalla.

-- Oikeusasiakirjojaan. Niin, aivan oikein, oikeusasiakirjansa ja

liikekirjeensä... Se ei ole niinkään hullusti kirjoitettu, mutta se ei

myöskään selitä, että mies olisi mikään stilisti, se on liian

liikemiesmäistä.

-- Pietari Petrovitsh ei ensinkään salaa sitä, että on saanut ainoastaan

vähän opetusta. Hän kehuu sitä, että on itse itselleen raivannut tien,

sanoi Avdotja Romanovna painolla tehden veljen äänen kuulumattomaksi.

-- Noh, entäpä sitten? Jos hän itseään kehuu, on hänellä ehkä syytä

siihen ... siitähän en sanokaan mitään. Mutta älä luule, sisar hyvä,

että millään tavalla tahtoisin loukata sinua sentähden että esitän näin

vähäpätöisen huomautuksen. Mutta on vielä eräs kohta kirjeessä, josta

tahtoisin huomauttaa ja joka ei ole niinkään vähäarvoinen. Siinä on:

"Saatte silloin itse vastata seurauksista"; se on selvä ja tärkeä;

sitäpaitsi juttelee hän heti lähtevänsä tiehensä, jos minä olisin

saapuvilla. Tämä puhe, lähteä tiehensä, merkitsee samaa kuin tahtoa

hylätä teidät molemmat, jos ette tottele häntä, ja vielä päälle

päätteeksi hylätä teidät nyt, kun on saattanut teidät tulemaan

Pietariin. No, mitä luulet, voiko sanoa itsensä yhtä loukkaantuneeksi

Lushiniin sellaisista, kuin jos esimerkiksi hän tuolla (hän osoitti

Rasumihinia) tai Sosimov tahi joku muu meistä olisi jotenkin samalla

tavalla kirjottanut?

-- Ei, ei, vastasi Dunja vilkkaasti, -- tiedän kyllä, että hän ilmaisee

itsensä naivisti, mutta se ehkä riippuu siitä, että hänellä ei ole

niinkään helppo kirjottaa...

-- Se on kansliatyyliä ja kun siihen tottuu, ei ole helppo kirjottaa

toisin, se on ehkä sen takia tullut enemmän tahdittomaksi kuin on ollut

tarkoitus. Mutta kirjeessä on vielä eräs kohta, josta tahdon huomauttaa.

Annoin leskelle eilen rahaa, tuolle raukalle, sairaalle, onnettomalle

leskelle, en "tekosyyllä että ne olisivat käytettävät hautausta varten,"

vaan juuri hautaukseen, enkä antanut niitä tyttären käteen, tytön, joka

on tunnettu huonosta elämästään, kuten hän kirjoittaa (ja jonka eilen

näin ensimäisen kerran elämässäni), vaan lesken. Tästä kaikesta näkyy

selvästi, että hän tahtoo vaan mustata minua teidän silmissänne ja

saattaa meidät epäsopuisiksi; sen lisäksi osottaa tämä miehen arvoa, ja

luulenpa ettei hän suinkaan varsin korkealle asetu. Sanon tämän vaan

sentähden, että sinä ajattelisit sitä ja sentähden että sydämestäni

tahdon sinulle hyvää...

Dunetshka ei vastannut. Hän oli jo edeltäkäsin tehnyt päätöksensä. Hän

odotti ainoastaan iltaa.

-- Minkä päätöksen olet tehnyt, Rodja? kysyi Pulcheria Alexandrovna,

joka enemmän kuin koskaan ennen tunsi itsensä onnettomaksi poikansa

kylmän äänenpainon johdosta.

-- Mitä sinä tuumaat, äiti?

-- Pietari Petrovitsh kirjoittaa, että jos hän tapaa sinut luonamme,

lähtee hän tiehensä. Mitä aijot tehdä?

-- Sinä, äiti ja Dunja ratkaisette nyt asian. Minä teen, miten parhaaksi

näette, lisäsi hän kuivasti.

-- Dunetshka on jo tehnyt päätöksensä ja minä hyväksyn sen

täydellisesti, kiirehti Pulcheria Alexandrovna sanomaan.

-- Olen päättänyt Rodja, sydämellisesti pyytää sinua tulemaan luoksemme

illalla. Tahdotko tulla? sanoi Dunja.

-- Kyllä tahdon.

-- Pyydän myös teitä olemaan niin hyvän ja tulemaan luoksemme kello

kahdeksan, sanoi hän Rasumihinille. -- Äiti, minä kutsun myöskin herra

Rasumihinin.

-- Se on oikein, Dunetschka. Suuttukoon Pietari Petrovitsh, jos tahtoo,

sanoi Pulcheria Alexandrovna päättävästi.