P. Lushin.
-- Mitä pitää minun nyt tehdä, Dimitri Prokofjitsch, alkoi Pulcheria
Alexandrovna melkein itkien. Kuinka voisin ehdottaa Rodjan jäämistä
kotiin? Eilen vaati hän itsepintaisesti meitä hylkäämään Pietari
Petrovitschin ja tänään hylkäämme hänet itsensä! Hän kyllä kykenee
tulemaan saadessaan tämän tietää, miten käy sitten?
-- Teidän pitää noudattaa kokonaan Avdotja Romanovnan tekemää päätöstä,
vastasi Rasumihin levollisena.
-- Oi Jumalani, hän sanoo ... Jumalan ties, mitä hän sanoo ... hän ei
kertaakaan puhu minulle, mitä hän mielessään hautoo! Olisi parempi,
sanoo hän ... se on, ei juuri parempi, mutta olisi, Jumala ties
minkätähden, välttämätöntä, että Rodja tulisi tänne illalla kello
kahdeksan, jotta saisivat tavata toisensa täällä. Minulla ei ollut
aikomusta näyttää hänelle kirjettä ja aijoin teidän avullanne ja
viekkaudella estää hänen tulonsa ... sillä hän on niin pikainen. En
ensinkään käsitä, mikä se juoppo on, joka on kuollut, ja mitä sillä on
ollut tekemistä tyttären kanssa ja kuinka hän on voinut antaa tyttärelle
nuo rahat, jotka...
-- Joita sinun on ollut niin vaikeata hankkia, lisäsi Avdotja Romanovna.
-- Hän ei ollut täydessä jäljessään eilen, vastasi Rasumihin totisena.
Jospa tietäisitte kuinka kummallisesti hän jutteli eilen eräässä
ravintolassa. Eilen illalla kotiin mennessämme kertoi hän minulle
jostakin kuolleesta miehestä ja nuoresta tytöstä, mutta en ymmärtänyt
sanakaan sitä. Sitäpaitsi olin itse eilen...
-- On parasta, äiti, että menemme hänen luokseen, sitten voimme päättää
mitä meidän on tehtävä. On myöskin jo aika, kello on yli kymmenen!
huudahti hän ja katsoi kaunista emalioitua kultakelloaan, joka riippui
venetsialaisista vitjoista hänen kaulassaan, mikä ei ensinkään ollut
sopusoinnussa hänen vaatetuksensa kanssa.
-- Se on varmaankin sulhon lahja, ajatteli Rasumihin.
-- On aika lähteä, Dunetshka, muuten saattaa hän luulla, että olemme
vihasia hänelle, sanoi Pulcheria Alexandrovna liikutetulla äänellä.
Näin sanoen heitti hän nopeasti kauhtanan ympärilleen ja asetti hatun
päähänsä. Dunetshka veti myöskin päällysvaatteen ylleen. Rasumihin
huomasi, että heidän hansikkaansa eivät olleet ainoastaan likaiset, vaan
vieläpä rikkinäiset, mutta he kantoivat tuota kulunutta pukuaan
erityisellä arvokkuudella, joka on harvinaista huonosti puetuille
naisille. Rasumihin katsoi kunnioittavasti Dunetshkaan ja oli ylpeä
siitä, että sai seurata häntä.
-- Jumalani, huudahti Pulcheria Alexandrovna -- kuinka olisin voinut
koskaan ajatella, että olisin peloissani nähdessäni jälleen poikani,
oman rakkaan, rakkaan Rodjani! Olen todellakin peloissani, Dimitri
Prokofjitsch, kohdatessani hänet, lisäsi hän luoden aran katseen
Rasumihiniin.
-- Älkää olko surullinen, äiti, sanoi Dunja ja suuteli häntä, luottakaa
häneen, minäkin luotan.
-- Oi, Jumalani, luotanhan minäkin, mutta en ole koko yönä nukkunut,
jatkoi vaimo raukka, -- ja kun vihdoin päivän valjetessa vaivuin uneen,
uneksin minä manalle menneestä Marfa Petrovnasta, joka oli kokonaan
valkoisiin puettuna. Hän lähestyi minua, tarttui käteeni ja pudisti
päätään niin ankaran ja totisen näköisenä, ikäänkuin olisi ollut
vihainen jollekin. Oi Jumalani, Dimitri Prokofjitsh, ette tiedä kai
ensinkään, että Marfa Petrovna on kuollut?
-- En, sitä en tiedä. Kuka tuo Marfa Petrovna oli?
-- Hän kuoli aivan äkkiä. Ajatelkaahan...
-- Odota, äiti, keskeytti hänet Dunja, Dimitri Prokofjitsch ei ole
koskaan kuullut puhuttavan Marfa Petrovnasta.
-- Ah, onko se mahdollista! Suokaa anteeksi, Dimitri Prokofjitsch, mutta
viime päivinä olen ollut päästäni aivan sekasin. Pidän teitä ohjeenamme
ja sentähden olin aivan varma siitä, että teillä on tieto kaikesta, mikä
koskee meitä. Pidän teitä jo aivan meihin kuuluvana... Ette kai pahastu
sentähden, että sen sanon? Oi, Jumalani, miten on kätenne laita?
Oletteko loukannut itseänne?
-- Kyllä, olen loukannut itseni, mutisi onneton Rasumihin.
-- Minulla on usein tapana puhua liian avonaisesti ja sydämellisesti
kansalle, niin että Dunja katsoo parhaaksi nyhkäistä minua välistä...
Mutta, Jumalani, miten kurjassa hökkelissä Rodjani asuu! Tahtoisin
ihmeekseni tietää, onko hän jo hereillä? Ja tuo vaimo, hänen emäntänsä
pitää sitä huoneena!... Mutta sanokaa minulle, Dimitri Prokofjitsh,
miten käyttäytyisin tavatessani hänet?
-- Älkää liian paljon kyselkö häneltä, jos huomaatte hänen olevan
ärtyisällä mielellä ja älkää kysykö miten hän voi.
-- Oi, Dimitri Prokofjitsch, kuinka välistä tuntuu vaikealta olla
äitinä!
-- Kas niin, nyt olemme porrasten luona... Oi miten jyrkät nämä portaat
ovat!
-- Äiti, olette niin kalpea. Olkaa levollinen, pikku kyyhkyni, sanoi
Dunja hellästi. -- Hänen täytyy tuntea itsensä onnelliseksi nähdessään
sinut jälleen.
-- Teidän luvallanne katson, onko hän valveilla.
Naiset seurasivat hitaasti Rasumihiniä, joka juoksi edellä. Ehdittyään
viidenteen kerrokseen, huomasivat he emännän oven olevan raollaan ja
jäisen, mustan katseen kohtaavan heitä. Sitten sulettiin ovi niin
voimakkaasti, että Pulcheria Alexandrovna vaivoin pidätti hätähuutonsa.