II

Rasumihin heräsi seuraavana aamuna kello kahdeksan totisena ja

huolestuneena. Monta uutta ennen aavistamatonta kysymystä ahdisti häntä,

avattuaan silmänsä. Hän ei ollut koskaan ennen päiväänsä siten

alottanut. Hän muisti erittäin tarkasti, mitä hänelle oli tapahtunut

edellisenä päivänä; hän käsitti että jotakin aivan tavatonta oli

tapahtunut ja että hän oli saanut vaikutuksen, joka ei ollut yhtään

niiden kaltainen, joita hän ennen oli tuntenut. Mutta samalla hän

käsitti myöskin, ettei ollut vähintäkään toivoa siitä, että tuo

mielikuva, joka oli tarttunut hänen päähänsä, koskaan toteutuisi; toivo

siitä onnesta, jota hän tavoitti, näytti hänestä niin epäilyttävältä,

että hän häpesi paljasta ajatustakin siitä ja koetti kiinnittää

huomiotaan lähempiin huoliin ja tehtäviin, joita tuo kirottu eilispäivä

oli tuonut mukanaan.

Eilispäivän muistoista, ahdisti häntä eniten se, että hän oli ollut niin

"kurja ja ilkeä", tällä hän ei tarkottanut ainoastaan päihtynyttä

tilaansa, vaan erittäinkin sitä, että hän nuoren tytön läsnäollessa oli

tuhmuudesta, äkkipikaisesta mustasukkaisuudesta ja huomioon ottamatta

hänen tunteitaan, hyökännyt hänen sulhoaan vastaan, vaikkei hän tarkoin

tuntenut heidän keskinäisiä suhteitaan ja velvollisuuksiaan eikä itse

miestä. Ja mikä oikeus hänellä sitäpaitsi oli tuomita tätä ihmistä niin

kevytmielisesti ja pikaisesti? Kuka oli käskenyt hänen olemaan

tuomarina? Ja oliko ajateltavissa, että olento sellainen kuin Avdotja

Romanovna saattaisi heittäytyä kelvottomalle miehelle ainoastaan rahojen

tähden. Miehen täytyi omata sisäistä arvoa. Sitä tuskin voidaan lukea

hänen syykseen, että hän oli vuokrannut sellaisen asunnon morsiamelleen.

Kuinka hän olisi voinut tietää, millainen huone oli? Hyi, kaikki oli

niin halpamaista! Ja päihtymys, oliko se ehkä puolustus?... Ainoastaan

tyhmä puolustus, joka yhä enemmän alensi häntä. Viinassa ... on totuus

ja sentähden olikin koko totuus tullut samana päivänä, nimittäin koko

hänen kateellisen sydämensä kurjuus. Sillä saattaisi kai hänen,

Rasumihinin suhteen, olla puhetta niin mielettömästä toivosta? Mitä oli

hän ... verrattuna sellaiseen tyttöön!... Hän, päihtynyt lavertelija ja

rupattaja. Oliko niin kyynillinen ja naurettava yhteys yleensä

ajateltavissa? Rasumihin punastui epätoivosta näitä miettiessään. Ja

vihdoin muisti hän sanoneensa silloin kun he yhdessä eilen illalla

seisoivat rappusilla, että emäntä tulisi mustasukkaiseksi Avdotja

Romanovnalle ... se oli silloin aivan liian tuskastuttavaa. Täynnä

raivoa iski hän nyrkkinsä kyökin lieteen, haavoitti kätensä ja särki

kaakelin.

"Luonnollisesti ei näitä tyhmyyksiä saata tehdä olemattomiksi, enpä edes

voi hyvittää sitä mitä olen rikkonut", jupisi hän itsekseen, "sitä ei

kannata ajatella: nyt on minun ainoastaan näytettävä mykän osaa ja

vaieten tehdä velvollisuuteni ... ei pyytää anteeksi ... eikä sanoa

mitään ... kaikki, kaikki on mennyttä!"

Siitä huolimatta tarkasti hän pukuaan huolellisemmin kuin tavallisesti.

Hänellä tosin ei ollut muita vaatteita pukea päälleen, ja jospa hänellä

olisi ollutkin, niin hän ei niitä "innolla" olisi ylleen pannut. Mutta

ei missään tapauksessa käynyt päinsä näyttäytyä hävyttömänä, hänellä ei

ollut mitään oikeutta loukata toisten tunteita sitä vähemmin, kun he

tarvitsivat hänen apuaan ja itse kutsuivat hänet luokseen. Sentähden hän

harjasi vaatteitaan niin huolellisesti kuin mahdollista, hänen

liinavaatteensa olivatkin sitäpaitsi tavallisesti siistit, sillä

kumminkin siinä suhteessa Rasumihinillä oli tapana pitää puhtautta

silmällä.

Tällä kertaa peseytyi hän myöskin huolellisemmin... Nastasja sai tuoda

hänelle vielä vähän suopaakin ... hän pesi tukkansa, kaulansa ja

kätensä. Mutta kun tuli kysymys siitä ajaisiko hän partansa vai eikö,

asettui hän itsepäisesti sitä vastaan: "Antaa sen olla miten se on,

älkööt luulko, että ajaisin partani sen tähden ... ja sitä he aivan

varmasti ajattelisivat. Ei mistään hinnasta!"

Hän, joka oli niin likainen ja kellaritapaan tottunut! Ja kaikesta tästä

huolimatta piti hän itseänsä jotakuinkin kunnollisena ihmisenä ... no,

oliko tässä sitten ylpeilemisen varaa? Jokaisen velvollisuushan oli olla

kunnon ihminen ja vielä paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli ...

sillä hän tiesi, että oli saattanut itselleen rasitusta ... joskaan ei

juuri häpeällistä! ... ja eikö hän jo usein ollut tuntenut halua,

joka ... hm! Ja kaikki tämä olisi nyt saatava yhteen ajatuksen kanssa

Avdotja Romanovnasta! "Helvetin tuuttiin kaikki! Nyt näytän vielä

likaisemmalta, masentuneemmalta ja kärsivämmältä kuin muuten."

Hänen näin itsekseen puhuessa, tuli Sosimov, joka oli nukkunut Praskovja

Pavlovnan vierashuoneessa, hänen luokseen.

Hän aikoi nyt lähteä kotiin, mutta tahtoi nähdä ensin sairasta.

Rasumihin kertoi hänen nukkuvan kuin tukin. Sosimov antoi käskyn, ettei

häntä häirittäisi ennenkuin itse heräisi. Hän lupasi tulla taas kello

yksitoista. -- Mahtaneeko hän olla kotona kun palaan? lisäsi hän. Hitto

vieköön kuinka saattaisi parantaa, kun ei ole valtaa sairaan yli.

Tiedätkö sinä, aikooko hän lähteä heidän luokseen tahi aikovatko he

tulla tänne?

-- Luulen heidän tulevan tänne, vastasi Rasumihin, arvaten kysymyksen

tarkoituksen, he luonnollisesti keskustelevat perheasioista. Minä lähden

tieheni, mutta sinulla lääkärinä on luonnollisesti suurempi oikeus.

-- En ole heidän rippi-isänsä, lähden heti tieheni, sitäpaitsi on

minulla muutakin tehtävää.

-- On seikka joka minua huolestuttaa, sanoi Rasumihin tuskallisesti --

nimittäin, että minä liian paljon puhuin hänelle, kerroin hänelle

hölynpölyä ... muun muassa, että sinä ... olit peloissasi siitä että hän

tulisi hourupäiseksi.

-- Sitähän sinä lörpöttelit myöskin naisille...

-- Tiedän, että olin niin tuhma, lyö sentähden minua! Mutta sano

minulle, uskoitko sinä itse niin myöskin?

-- Tyhmyyksiä, sanon sinulle, sinähän itse olit kuvaillut häntä

monomaniksi viedessäsi minut hänen luokseen... No, ja eilen annoimme

vielä enemmän ravintoa hänen aatteilleen keskustellessamme ...

maalarista. Se oli muuten hauska aine, kun muistetaan, että se juuri oli

yhteydessä hänen hullujen aatteittensa kanssa. Jospa olisin tietänyt,

mitä oli tapahtunut sillä kertaa poliisikonttorissa, ja että ...

sellainen lurjus oli uskaltanut solvata häntä epäluuloillaan! Hm ... en

luonnollisesti olisi ryhtynyt hänen kanssaan keskusteluun. Näillä

monomaneilla on omituinen kyky tehdä hyttysestä ... norsu,

mielettöminkin asia tuntuu heistä mitä luotettavimmalta totuudelta...

Mikäli minä käsitän, alkaa asia käydä minulle jotenkin selväksi, sen

mukaan mitä Sametov on minulle kertonut. Muistelen erästä tapausta

raskain mielin ... mies oli neljäkymmentä vuotta ... joka ei voinut

sietää kahdeksan vuotiaan pojan ilkkumista pöydän ääressä ... vaan pisti

hänet kuoliaaksi! Ja nyt täällä, tämä kohtaus ... hän ryysyissä, hävytön

poliisiupseeri, tauti tulossa ... ja sellainen epäluulo! On ilmeistä,

että tämän täytyi tehdä voimakkaan vaikutuksen paatuneeseen,

rajattomasti kunniantuntoiseen luulosairaaseen. Täältä meidän on ehkä

etsittävä taudin lähtökohta! Helvettiin sellaiset... Mutta apropos, tuo

Sametov on todellakin miellyttävä poika; kaiken sen lorun, minkä hän

eilen kertoi, olisi hän saanut jättää kertomatta ... sellainen

lavertelija. -- Kenelle hän siitä puhui? Minulle ja sinulle?

-- Ja Porfyriukselle.

-- No, jos Porfyriuskin on kuullut sen, mitähän se tekee?

-- Mutta sano minulle, onko sinulla mitään vaikutusvaltaa heihin ...

hänen äitiinsä ja sisareensa?

-- He saavat olla sangen varovaisia hänen kanssaan tänään...

-- He kyllä ymmärtävät toisensa, sanoi Rasumihin välinpitämättömästi.

-- Mikähän se on, joka hänet on yllyttänyt Lushinia vastaan. Hän on

varakas mies, eikä näytä olevan vastaan ... itsellään heillä tosin ei

ole mitään, mitä?

-- Kuinka pälkähtää päähäsi kysyä minulta sitä? huusi Rasumihin hänelle

harmistuneena. -- Kuinka saattaisin tietää, onko heillä mitään vai ei?

Kysy heiltä itseltään, ehkä sen silloin sanovat?...

-- Hyi, olet välistä niin hullunkurinen! Tahi onko se vielä eilistä

humalaa!... No, hyvästi, me tapaamme! Kiitä puolestani Praskovja

Pavlovnaa yösijasta. Hän oli itseensä sulkeutunut ja minun "hyvään

huomeneeseeni," jonka hänelle oven kautta huusin, ei tullut mitään

vastausta. Kello seitsemän hän nousi ja antoi tuoda samovarin kyökistä

käytävän kautta. Minulla ei ollut onnea nähdä hänen kasvojaan...

Lyönnilleen kello yhdeksän astui Rasumihin naisten luo. He olivat jo

kauvan kärsimättöminä odottaneet häntä ja olleet jalkeilla ennen kello

seitsemää. Synkkänä kuin yö astui hän sisään, tervehti heitä

moukkamaisesti ... ja suuttui luonnollisesti siitä. Mutta hän oli tehnyt

laskunsa arvioimatta. Pulcheria Aleksandrovna ryntäsi häntä vastaan,

tarttui hänen molempiin käsiinsä ja oli vähällä suudella niitä.

Rasumihin katsoi neuvotonna Avdotja Romanovnaan, mutta myöskin hänen

kasvoillaan väikkyi sellainen ystävyyden ilmaus, niin vilpitön ja

hänelle odottamaton kunnioitus ... (ilkkuvien katseiden ja salatun

halveksimisen asemasta, joita hän oli kuvitellut), että hän melkein

olisi pitänyt siitä, jos hänet olisi otettu vastaan haukkumasanoin ...

tämä saattoi hänet liian araksi. Olihan onneksi keskustelun aihe tietty

ja hän kiiruhti käyttämään puheenvuoroa. Kuultuaan, ettei Rodja vielä

ollut herännyt ja että kaikki oli kunnossa, selitti Pulcheria

Aleksandrovna, että tämä oli hänelle sangen mieliksi, sillä hänellä oli

vielä sangen paljon Rodjan kanssa keskusteltavaa. Odottaessaan

Rasumihinia, eivät he vielä olleet juoneet teetänsä ja pyysivät häntä

sentähden kanssansa juomaan.

Soitettiin ja tilattiin teetä likaiselta repaleiselta tarjoojalta, joka

astui sisään. Pitkän odotuksen jälkeen tuotiin tee mitä likaisimmalla ja

vastenmielisimmällä tavalla. Rasumihin seisoi jo valmiina mennäkseen

ulos heidän isäntänsä kimppuun, mutta ajatteli Lushinia, vaikeni,

hämmästyi ja oli viimeksi sangen iloinen, kun Pulcheria Aleksandrovna

valtasi kokonaan hänet kysymyksillään.

Kolmeneljännestunnin ajan vastasi hän keskeymättä heidän kysymyksiinsä

ja hänen onnistui kertoa enemmän tai vähemmän tärkeät tapaukset Rodion

Romanovitshin viimeisiltä elämän vuosilta, mikäli ne olivat hänelle

tunnetut. Keskustelu loppui laajaan kuvaukseen hänen taudistaan.

Erityisesti siitä, joka välttämättömästi täytyi salata, jätti, hän

kertomatta muun muassa kohtauksen poliisikonttorissa seurauksineen. He

kuuntelivat innokkaina hänen puhettaan. Mutta kun hän nyt jo luuli

kertoneensa kaiken ja tyydyttäneensä kuulijansa, näytti siltä, että hän

oli alun kertonut heille.

-- Sanokaa minulle ... minä pyydän teitä, mitä luulette ... ah, suokaa

anteeksi, enhän ensinkään muista nimeänne? kiirehti Pulcheria

Aleksandrovna kysymään.

-- Dimitri Prokofjitsh.

-- Siis, Dimitri Prokofjitsh, tahtoisin niin mielelläni tietää ...

kuinka ... mitä hän ajattelee ja aikoo, se on ... ymmärtäkää minua

oikein. Kuinka pitää minun sanoa, ilmaistakseni ajatukseni selvemmin:

mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä ... onko hän aina yhtä ärtyisä?

Mitä toivomuksia ja ... mitä toiveita hänellä on ... jos niin voin

sanoa? Mitkä vaikutukset häneen erittäin koskevat? Sanalla sanoen,

tahtoisin mielelläni...

-- Oi, äiti kuinka voisi ihminen yhdellä kertaa vastata tähän, sanoi

Dunja.

-- Voi, Jumalani, kuinka olisin voinut silloin uskoa, että saisin nähdä

hänet moisessa tilassa, Dimitri Prokofjtsh.

-- Se on hyvin luonnollista, vastasi tämä. -- Minulla varmasti ei ole

äitiä, mutta setä, joka tulee tänne joka vuosi ja melkein joka kerta

sattuu niin, ettei hän tunne minua ... eipä edes ulkomuodosta, vaikkei

hän olekaan tyhmä. Kolmen vuoden aikana, jonka te olette olleet erossa,

on voinut tapahtua paljon; mitä sanotaan ... olen tuntenut Rodionin

puolitoista vuotta. Hän on synkkämielinen, kopea, äreä ja ylpeä. Viime

aikoina, ehkä ennenkin, hän on muuttunut epäileväksi ja

synkkämieliseksi. Hän on ylpeä ja hyvä. Hän ei mielellään näytä

tunteitaan, hän pitää parempana näyttelyä ankarana kuin esiintyä

ystävällisin sanoin. Välistä hän taas ei ensinkään ole synkkämielinen,

vaan jotenkin kylmä ja tunteeton, melkein armoton. On ikäänkuin kaksi

vastakkaista luontoa vuoroonsa olisi hänessä voitolla. Usein hän on

erittäin hiljainen, koskaan hänellä ei ole aikaa, tullaan aina

sopimattomaan aikaan hänen luokseen, huolimatta siitä, että hän makaa

aivan jouten toimittamatta mitään. Hän ei pidä ilkkumisesta, ei

sentähden, että häneltä puuttuisi sukkeluutta, vaan pikemmin sentähden

että hänellä ei ole aikaa sellaisiin poikamaisuuksiin. Jos hänelle

jostakin puhutaan, ei hän kuuntele sitä loppuun. Mikä hetkeksi kaikkien

toisten mieltä kiinnittää, se luonnollisesti ei liikuta häntä. Hän pitää

itseään hyvin suuressa arvossa ja, kuten näyttää, ei syyttä ollenkaan.

No, mitä vielä sanoisin?... Toivon että tulonne tekee häneen hyvän

vaikutuksen.

-- Jumala suokoon niin tapahtua! lausui Pulcheria Aleksandrovna,

masentuneena siitä luonteenkuvauksesta, jonka Rasumihin oli hänen

pojastaan antanut.

Vihdoin uskalsi Rasumihin lähemmin katsoa Avdotja Romanovnaan.

Keskustellessaan äidin kanssa, oli hän rohjennut luoda ainoastaan aran

katseen häneen. Avdotja Romanovna oli välistä istunut pöydän ääressä

tahi tarkkaavana kuunnellut keskustelua, senjälkeen hän oli noussut ja

tapansa mukaan käynyt edestakaisin lattialla kädet ristissä. Hänen

huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvoillaan oli ajatteleva

ilme. Ainoastaan silloin tällöin hän teki kysymyksen. Rasumihin saattoi

molempien naisten puvuista ja muistakin tuntomerkeistä päättää, että he

elivät köyhissä oloissa. Jos Avdotja Romanovna olisi ollut puettuna

kuningattaren tavoin, ei hän ensinkään olisi pelännyt häntä. Mutta nyt,

kun hän oli huonosti puettuna, ehkä juuri heidän kurjan asemansa tähden,

oli hän huolestunut joka sanasta, joka liikkeestä, ja se

luonnollisestikin oli hyvin masentavaa henkilölle, jolla kaiken

päälliseksi oli sangen vähän itseluottamusta.

-- Te olette kertonut minulle monta hauskaa piirrettä veljeni

luonteesta ... ja olette ollut, näyttää minusta, aivan puolueeton. Se on

hyvä. Alussa luulin teidän katselleen häntä kunnioituksella, sanoi

Avdotja Romanovna -- Se näyttää minusta myöskin olevan oikein, että

hänellä olisi naisolento luonaan, lisäsi hän ajattelevasti.

-- Siitä en ole sanaakaan sanonut, sitäpaitsi on kyllä mahdollista, että

teillä on oikein, mutta...

-- Mitä?

-- Hänhän ei rakasta ketään ... ehkei tule koskaan rakastamaankaan,

sanoi Rasumihin välinpitämättömänä.

-- Tahdotteko sanoa, ettei hänellä ole kykyä rakastaa?

-- Tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että teillä ja veljellänne

kaikessa on ihmeteltävää yhtäläisyyttä!... puuttui Rasumihin äkkiä

sanomaan, mutta samassa hän muisti, mitä äsken oli veljestä sanonut; hän

punastui ja tuli sangen neuvottomaksi. Avdotja Romanovna ei voinut olla

ääneensä nauramatta.

-- Te molemmat erehdyitte Rodjan suhteen, sanoi Pulcheria Aleksandrovna

vähän mairekkaasti.

-- En puhu hänestä, Dunetshka, sellaisena, jona hän nyt on. Mitä

Pietari Petrovitsh kirjoittaa kirjeessään ... ja mitä me myös olemme

luulleet ... ei ehkä ensinkään ole oikein. Mutta ette voi kuvailla,

Dimitri Prokofjitsh, niin haaveellinen, tahi kuinka sitä sanoisin,

kuinka muuttuvainen hän on! En koskaan ole voinut hänen luonteeseensa

luottaa, en kertaakaan, kun hän oli viisitoista vuotta vanha. Vieläpä

hän olisi valmis tekemään sellaista, jota ei kukaan ihminen ajattele...

Meidän ei sentähden tarvitse mennä kauvaksi taaksepäin: se on teille

kyllä tunnettua, kuinka hän puolitoista vuotta sitten hämmästytti minua

ja oli melkein saattaa hautaan, kun hän päätti mennä naimisiin tuon ...

tuon Sarnitsinin ... hänen emäntänsä tyttären kanssa.

-- Onko teillä ehkä joitakin lähempiä tietoja tästä jutusta? ehätti

Avdodja Romanovna sanomaan.

-- Luuletteko, jatkoi Pulcheria Aleksandrovna innokkaasti -- että

kyyneleeni, rukouksemme ja köyhyytemme ... vieläpä kuolemani voisi

aikaan saada jotakin? Hän olisi levollisena sivuuttanut kaikki esteet.

Mutta voidaanko sentähden väittää, ettei hän pidä meistä?

-- Hän ei ole koskaan puhunut kanssani tästä jutusta, vastasi Rasumihin

varovasti, -- mutta minä olen kuullut siitä jotakin itse Pashenka

Sarnitsinilta, joka sitäpaitsi ei myöskään siitä mielellään puhu. Mutta

se, mitä hän minulle puhui oli todellakin erittäin kummallista...

-- Mitä se oli? Mitä olette kuullut, ehättävät molemmat naiset yhtä

aikaa sanomaan.

-- Asia itsessään ei juuri ole niin eriskummainen. Sain nimittäin

tietää, että tämä avioliitto, joka oli päätetty, ja joka ainoastaan

morsiamen kuoleman tähden estyi, ei ensinkään ollut Pashenka Sarnitsinin

toivomuksen mukainen, Sitäpaitsi sanotaan, että morsian ei ollut kaunis,

se on, väitettiin hänen olevan ruman ... ja sairaloisen ... ja

naurettavan; mutta kuitenkin arvellaan hänellä olleen edullisiakin

puolia. Ainakin on hänellä täytynyt olla muutamia ... muuten olisi

kaikki selittämätöntä ... mitään myötäjäisiä hänellä ei ollut, eikä

Rodja luonnollisesti siihen katsonutkaan... On tosiaankin vaikea tuomita

sellaisessa asiassa.

-- Olen vakuutettu siitä, että hän myöskin ansaitsi Rodjan rakkauden,

sanoi Avdotja Romanovna.

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä iloitsin silloin hänen

kuolemastaan, vaikka en tiennyt, kumpi heistä olisi tehnyt toisensa

enemmän onnettomaksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna ja alkoi sitten

alituisten keskeytysten vallitessa ja sillä aikaa kun hän yhä katseli

Dunjaa -- joka ilmeisesti kiusasi häntä -- jälleen kysellä siitä

kohtauksesta, joka päivää ennen oli sattunut Rodjan ja Lushinin välillä.

Tämä kohtaus häntä eniten oli huolestuttanut. Hän oli levoton ja vapisi.

Rasumihin kertoi vielä kerran kaikki juurtajaksain ja lisäsi sen

loppupäätöksen, johon hän itse oli tullut; hän syytti Raskolnikovia

Pietari Petrovitshin loukkaamisesta ja katsoi hänen sairauttansa hyvin

vähäpätöiseksi puolustukseksi.

-- Hän oli jo ennen sairastumistaan päättänyt, lisäsi hän.

-- Se on myös minun mielipiteeni, sanoi Pulcheria Alexandrovna

masentuneena. Muuten kummasteli hän sitä, että Rasumihin puhui niin

varovasti, melkeinpä kunnioittavasti Pietari Petrovitshista; tämän

huomasi myös Avdotja Romanovna.

-- Se on siis teidän ajatuksenne Pietari Petrovitshista? Pulcheria

Alexandrovna ei voinut olla hymyilemättä.

-- Tyttärenne tulevasta miehestä ei minulla voi olla muuta ajatusta,

vastasi Rasumihin, en sano sitä ainoastaan kohteliaisuudesta ... vaan

aivan yksinkertaisesti sentähden, että Avdotja Romanovna itse

vapaaehtoisesti on valinnut hänet miehekseen. Kun eilen niin pahasti

puhuin hänestä, johtui se siitä, että olin liian juovuksissa ... ja

ilman tietoa ja ymmärrystä, niin, vallan ilman tietoa ja ymmärrystä,

olin vallan menettänyt järkeni ... ja tänään häpeän sentähden. Hän

punastui ja vaikeni. Avdotja Romanovna punastui myöskin, mutta ei

katkaissut hiljaisuutta. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan, kun oli puhe

Lushinista.

Mutta Pulcheria Alexandrovna olisi näennäisesti älytön, jos hän ilman

tyttärensä apua jatkaisi keskustelua tästä aineesta. Vihdoin päätti hän

änkyttäen, vähän väliä luoden kysyvän katseen tyttäreensä, tehdä

huomautuksen, että oli seikka, joka erittäin raskaasti painoi hänen

mieltänsä.

-- Näettekö, Dimitri Prokofjitsh, alkoi hän -- eikö totta, Dunetshko,

voin olla aivan vilpitön Dimitri Prokofjitsiä kohtaan?

-- Luonnollisesti, äiti, vastasi Avdotja Romanovna painolla.

-- Asia on tämä, kiiruhti äiti jatkamaan, ikäänkuin tämä myönnytys olisi

vierittänyt kiven hänen sydämeltään, aamulla varhain saimme kirjeen

Pietari Petrovitshiltä vastaukseksi sen johdosta, että olimme

ilmoittaneet hänelle tulostamme. Hänen olisi pitänyt eilen, lupauksensa

mukean, tulla meitä vastaan asemalle. Mutta sen sijasta, että hän itse

olisi tullut, lähetti hän palvelijansa seuraamaan meitä siihen

huoneeseen ja käski sanoa meille, että hän itse tulisi luoksemme. Mutta

sitten saapui tämä kirje, kuten sanottu, aikaseen aamulla ... on parasta

että itse luette sen; siinä on eräs kohta, joka minua suuresti

huolestuttaa ... löydätte sen kyllä ... ja ... sanokaa suoraan

ajatuksenne, Dimitri Prokofjitsh! Te tunnettu Rodjan luonteen ja voitte

paraiten neuvoa meitä. Tahdon vain sanoa teille, että Dunja on tehnyt

päätöksensä, mutta en vielä tiedä, minkä päätöksen minä teen ... odotin

teitä.

Rasumihin avasi kirjeen, joka oli päivätty eilen ja luki seuraavaa:

Arvoisa rouva Pulcheria Alexandrovna!

Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että äkilliset odottamattomat

tapaukset ovat estäneet minua tulemasta teitä vastaan asemalle.

Siinä tarkoituksessa lähetän sentähden luotettavan palvelijani

sinne. Saan myöskin kunnian kieltäytyä tulemasta luoksenne

huomisaamuna senatin lykkäämättömien asioiden tähden ja etten

häiritsisi teidän ja poikanne tapaamista. Minulla on sentähden

kunnia käydä tervehtimässä teidän asunnossanne huomisiltana kello

seitsemän. Mutta suvaitsen lisätä sen hartaan pyynnön, että Rodion

Romanovitsh ei ole saapuvilla meidän kohtauksessamme, sillä hän on

loukannut minua sanomattoman epäkohteliaalla tavalla eilen

käydessäni hänen luonaan ja koska sitäpaitsi haluaisin pyytää

itselleni tarpeellista ja perinpohjaista selitystä eräästä asiasta,

josta tahtoisin kuulla teidän mielenne. Minulla on täten kunnia

huomauttaa teille, että jos minä pyynnöstäni huolimatta, tapaisin

Rodion Romanovitshin luonanne, niin olisin silloin heti pakotettu

lähtemään luotanne, ja silloin saatte syyttää itseänne

seurauksista. Ilmoitan teille tämän sillä perusteella, että Rodion

Romanovitsch, joka eilenkin käydessäni hänen luonaan, näytti olevan

hyvin sairas, kaksi tuntia myöhemmin oli entisellään; silloin hän

siis jo voi mennä ulos, voisi siis nytkin käydä luonanne. Olen

siitä aivan varmasti vakuutettu nähdessäni hänet erään yliajetun

kuolevan juomarin luona. Tämän miehen tyttärelle, tytölle, joka on

tunnettu huonosta elämästään, on hän antanut noin

kaksikymmentäviisi ruplaa, sanoen niiden olevan hautausta varten,

mikä seikka minua suuresti ihmetytti, tietäessäni miten suurta

vaivaa teillä on ollut tuon summan hankkimisessa. Käytän

tilaisuutta vakuuttaakseni kunnioitettavalle Avdotja Romanovnalle

erityistä myötätuntoisuuttani.