Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.
Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen
ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen
äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten
heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä
katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin
kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.
Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.
-- Menkää kotiinne ... hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä,
heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, -- huomenna, kaikki
huomenna... Kauvanko sitten tulitte?
-- Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; -- juna
myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään
hinnasta! Minä jään tänne yöksi...
-- Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.
-- Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. -- En jätä häntä
hetkeksikään ... piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he
saavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän
arvosensa.
-- Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen,
puristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:
-- Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. --Älkää
nyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne... En voi
enää...
-- Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi
pelästynyt Dunja; -- me tapamme hänet, ettekö näe?
-- Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän
vuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.
-- Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, -- te saatte minut
vallan sekasin; kohta pyörii koko pääni... Oletteko nähneet Lushinin?
-- Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme
kuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään
luonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.
-- Niin ... hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille
heittäväni hänet alas portaista ... ja että hän menisi helvettiin...
-- Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin ... ethän tahtone
sanoa... huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni
katsellen Dunjaan.
Avdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi
jatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän
oli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä
epätietoisuudesta ja odotuksesta.
-- Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, -- minä en pidä
tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi
sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä
häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!
-- Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.
-- Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti,
mutta hillitsi itsensä heti. -- Sinä et nyt ehkä täysin kykene ... sinä
olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.
-- Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee ... sinä menet
naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en
tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle
huomenna ja purat siteesi ... huomenna varhain haluan lukea, mitä olet
kirjottanut ja sillä hyvä!
-- Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. -- Millä oikeudella...
-- Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää ... etkö
sinä näe... sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. -- Ah,
lähtekäämme mieluummin.
-- Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä.
-- Miten hän muuten uskaltaisi?... Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset
tipotiessään... Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on
totta. No, ja toinen suuttui ... mutta lopuksi sai hän kuitenkin
laittautua tiehensä häntä koipien välissä.
-- Se on siis totta?
-- Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, -- tule,
äiti ... hyvästi, Rodja!
-- Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. -- Minä en
puhu pyörryksissä. Tämä naiminen ... on alhainen teko. Vaikkakin minä
olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä ... olkoonpa niinkin,
että minä olen arvoton ... mutta en suostu siihen, että sisarestani
tulee samallainen. Joko minä tai Lushin ... menkää nyt!...
-- Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi
Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää
vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään
päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä
salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria
Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.
-- Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille.
--Minä jään tänne ... tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan
kotiin?
-- Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja
liikutettuna. -- Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä
vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, -- että
hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun!
Ymmärrättekö ... lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois
lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta
sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte
hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan
jotakin pahaa itselleen...
-- Ah, mitä te puhutte!
-- Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa
kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus,
Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon ...
muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa ... ja siksi olen niin
hävytön; mutta älkää siitä huoliko...
-- Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle
ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna
itsepäisesti. -- En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.
He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi
porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen
liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan
terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta,
jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein
tajuttomuutta ... hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän
oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa
voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille
kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman
painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään
niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein
nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän
tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista
käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui
niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet
häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten
palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta.
Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan
tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen
kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt
huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan
hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta
Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri
luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli,
silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se
horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt,
pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän
ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä.
Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin
taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät
käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat
tekemisissä.
-- Emännänkö luo? Mahdotonta ... tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria
Alexandrovnalle päättävästi. -- Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen
äitinsä ... niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto
silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen.
Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne,
sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä
suhteessa on Pietarissamme ... mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä
heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin
kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e.
Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin ... siellä kotona on vieraita ja
he ovat kaikki juovuksissa ... noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa
häntä ... hän ei koskaan juovu ... laahaan hänet kanssani tänne Rodjan
luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa
tietoja tunnin kuluessa ... ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte,
lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono,
niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin
tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei
hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän
asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te
paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa
on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin!
Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei
laskisi teitä sisään, syystä että ... no, syystä että hän on tyhmä. Hän
olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille ... mutta
aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen
luonne!... Mutta ... minä olen myös niin tyhmä ... jättäkäämme tämä!
Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?... Luotatteko minuun, vai ettekö?
-- Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, -- hän pitää lupauksensa.
Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri
todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?
-- Niin, niin ... te ... te ymmärrätte minua, syystä että te olette ...
enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. -- Lähtekäämme. Nastasja, lähde
heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin
kuluttua olen täällä takasin...
Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän
ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille
käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin
vielä... "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää
lupauksensa?... Moisessa tilassa?..."
-- Ah ... minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa
mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän
olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen
pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat
seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.
-- Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää
siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut ... vasta teidät
nähdessäni kohosi höyry päähän... Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä
surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne ... en ole
vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin
kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja
sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän
teistä kummastakin ... älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun
puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen
Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille ... minä
aavistin sitä ... jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä ... muuten ...
minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä
kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä... Tuo Sosimov
pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu ... siksi ei häntä saa
suututtaa...
-- Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.
-- Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna
pelästyneenä.
-- Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta.
Antoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen
itse ... ja sitten tulitte te kaikki?... voih! Jospa olisitte tulleet
huomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin
kuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!...
Silloin en minäkään enää ole sitä... Miksi joinkaan minä noin rajusti!
Sen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani ... senkin
kirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään
kanssa!... Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!... Olimmepa vähällä
ruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä...
Ajatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja
pitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman
vähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät
sitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat
olleet heidän omia ajatuksiaan, mutta...
-- Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet
vain kiihkeämmäksi.
-- Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. --
te kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät?
Tyhmyyttä ... minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen.
Puhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa
seikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee,
lähentelee totuutta! Minä olen ihminen ... sillä minä valehtelen. En ole
koskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen
valehdellut neljätoista, viisitoista kertaa ... ja se on jossain määrin
kiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti,
alkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla
tavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen,
alkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu
totuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen,
jälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme
kuitenkin vihdoinkin ... kunhan ei vaan ajeta karille elämässä ... siitä
on esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki
poikkeuksetta ... tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin,
ihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen
ja kaikkeen muuhun nähden ... vain ensi luokalla, valmistavalla
luokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä ... kaivautua siihen!
Eikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin
pudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. -- Eikö totta?
-- Ah, Jumalani ... sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.
-- Kyllä, kyllä ... vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne,
lisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu
huudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla
puristanut hänen kättään.
-- Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te ... te olette...
huudahti Rasumihin ihastuneena, -- kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken
järjen -- ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne,
antakaa se minulle ... te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti,
polvillani!
Ja hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.
-- Lopettakaa toki!... Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti Pulcheria
Alexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.
-- Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman
rauhattomana.
-- Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne.
Kas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen
onneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa ...
minä häpeän ... en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä ... mutta
notkistamaan polviani ... se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä
ole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!... Tuossa on
talo, jossa tulette asumaan... Rodion oli todellakin oikeassa
heittäessään ulos Pietari Petrovitshin ... sillä, miten on hän rohjennut
vuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka
täällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon
teille, että... Teidän sulhasenne -- on lurjus!
-- Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte... alkoi Pulcheria
Alexandrovna.
-- Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin ... minä häpeän!
sekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa... -- Mutta ...
mutta ... te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä
minä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä ... hm!... Se oli
katalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen ... hm, no, oli
miten oli, minä en viitsi sanoa sitä... Mutta me tunsimme heti hänen
sisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen
vuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen
vuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn
loistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija,
siksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata
hänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea
narri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!... Näettekö,
hyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille ... -- joskin kaikki ne,
jotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he
kuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme ...
sillä minä valehtelen myös ... niin valehtelemme kuitenkin itsemme
lopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin
olen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan ... niin kunnioitan
heitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan
kunnioita ... hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta
päälurjus Sosimovistskin, sillä ... hän on rehellinen ja ymmärtää
asiansa... Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi?
minulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa?
No, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä
ennenkin -- juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu...
Mutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan?
Kas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään.
Neljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä
tulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!
-- Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi Pulcheria
Alexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.
-- Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään.
-- Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on
tullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan
sinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?
-- Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin
hänen viekotella itseäni lähtemään sieltä... Sitä en olisi voinut
ajatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt!
Miten vihanen hän oli -- aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle
vastenmielinen...
Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.
-- Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi
tarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen
ja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi ... siinä kaikki!
-- Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?... Ja miten hän puhui
sinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin
arvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu
sillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti
hänelle anteeksi. -- Minä olen varma siitä, että hän on toisella
mielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.
-- Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa
huomenna ... hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen,
sillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili
ja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti
rintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti
Rasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka
käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin
lattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle
ja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.
Rasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja
Romanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli
jälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa
vaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi,
lukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.
Avdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar ... korkea,
hyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen ... mikä osottausi hänen
kaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja
sulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä
syyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman
vaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset,
ylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset.
Vaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta,
hänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli
jotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä
kuten leukakin ... ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa
kasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima.
Kasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten
erinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä
kasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen,
avonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin,
joka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti
järkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan
hetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen
piirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa
värisi veljen tylyn puheen johdosta ... ja hän ei voinut vastustaa
kauvempaa.
Juovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja
Pavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös
Pulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka
viimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli
vielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon
nuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat
säilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen
lämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen
huomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa
vanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua,
muutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien
ympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja
sisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän
oli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja
uupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria
Alexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli
arka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä
paljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei
silti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti
maailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään
perusteitaan.
Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän
luotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa;
hän oli palannut.
-- Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua.
-- Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon
hänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen
käskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne
Sosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua
levolle, olette kai tavattoman väsyksissä...
Hän kiiruhti siitä käytävää poispäin.
-- Miten reipas ... ja oivallinen nuori mies; lausui Pulcheria
Alexandrovna ilosta säteillen.
-- Hän näyttää todellakin olevan sangen kelpo ihminen! sanoi Avdotja
Romanovna kiihkeästi ja alkoi uudelleen kävellä lattiaa edes ja takasin.
Noin tunnin kuluttua siitä kuului taas askelia käytävästä ja taas
koputettiin ovelle. Molemmat naiset luottivat tällä kertaa Rasumihinin
lupaukseen, ja hän olikin todella ottanut Sosimovin kanssaan. Tämä oli
heti suostunut jättämään seuran ja lähtemään Raskolnikovin luo, mutta
naisten luo ei hän alussa mitenkään tahtonut tulla, sillä hän ei uskonut
juopuneen Rasumihinin vakuutuksia. Hänen itserakkautensa tuli kuitenkin
pian tyydytetyksi, ja tunsipa hän tyydytystäkin nähdessään, että naiset
tosiaan odottivat hänen tuomiotaan kuin orakelin vastausta. Hän jäi
tasan kymmeneksi minutiksi heidän luokseen ja hänen onnistui täydelleen
rauhoittaa Pulcheria Alexandrovna. Hän puhui heille syvällä osanotolla,
mutta oli lyhytsananen ja vakava, aivan kuin seitsemänkolmattavuotias
lääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa. Hän ei sanonut ainoatakaan
sanaa, joka ei olisi koskenut sitä asiaa, mikä oli hänet saattanut
tänne, eikä lausunut pienintäkään toivomusta siihen suuntaan, että
haluaisi päästä mihinkään läheisempään tai uskottavampaan suhteeseen
äidin ja tyttären kera. Hänen sisään astuessaan pisti Avdotja Romanovnan
häikäisevä kauneus hänen silmäänsä, mutta hän teki voitavansa
salatakseen häneltä tämän vaikutuksen ja hän kohdisti sanansa yksistään
Pulcheria Alexandrovnaan. Tämän hän teki tuntiessaan jotakin sisäistä
mielihyvää. Hän sanoi sairaasta, että hän piti hänen nykyistä tilaansa
sangen tyydyttävänä. Hänen havaintojensa mukaan oli sairauden
alkujuurena -- lukuunottamatta niitä aineellisessa suhteessa vaikeita
olosuhteita, joissa potilas viime kuukautena oli ollut jotkin moraliset
syyt, se olisi niin sanoaksemme useitten sekaantuneitten moralisten ja
aineellisten syitten, levottomuuden, surun, huolten, joittenkin
aatteitten, tuotanto... j.n.e. Huomatessaan, että Avdotja Romanovna
erityisen tarkkaavasti kuunteli häntä, alkoi hän esittää tämän aineen
yksityisseikkoja. Pulcheria Alexandrovnan suruisaan ja kiihkeään
kysymykseen hänen epäilemänsä mahdollisen mielenhäiriönsä johdosta
vastasi hän levollisesti ja peittelemättä nauraen ivanaurua, sanoen,
että hänen sanojaan oli liioteltu, että sairaalle tosiaan tuntui
olevan omituinen päähänpisto, jotakin, joka muistutti jonkunlaista
monomaniaa ... että hän, Sosimov, paraillaan tutki tätä tavattoman
mieltäkiinnittävää osaa lääketieteestä ... että kuitenkin oli otettava
huomioon sairaan kuumeinen tila ja hänen tajuttomuutensa, jota oli
kestänyt melkein tähän päivään saakka ... että hänen sukulaistensa tulo
sitä paitsi vaikuttaisi virkistävästi häneen, vahvistaen ja huvittaen
häntä ... "edellyttäen, että vältetään uusia, erinomaisia
mielenliikutuksia"... lisäsi hän merkitsevästi. Sitten hän nousi, sanoi
hyvästit erinomaisen kohteliaasti ja läksi tyytyväisenä käyntiinsä ja
vielä enemmän itseensä, äidin siunausten ja sydämellisten kiitosten
seuraamana ja käden pudistuksen onnellistuttamana, minkä sisar antoi
hänelle ilman että hän otti alkua siihen.
-- Kaiken muun säästämme huomiseksi; nyt panemme maata! lisäsi Rasumihin
lähtien pois Sosimovin kera. -- Huomenna tulen luoksenne niin varhain
kuin mahdollista antaakseni teille tietoja.
-- Miten ihastuttava tyttö Avdotja Romanovna tosiaan on! sanoi Sosimov
heidän tultuaan kadulle.
-- Ihastuttava? Sanotko ihastuttava? ulvoi Rasumihin, syöksyen Sosimovin
kimppuun ja tarttuen häntä kurkkuun. -- Jos sinä koskaan ... ymmärrätkö?
Ymmärrätkö minua? huusi hän pitäen häntä kauluksesta, puistellen häntä
ja painaen häntä seinää vastaan... Kuuletko?
-- Päästähän toki minut, sinä juopunut piru! huudahti Sosimov koettaen
työntää häntä luotaan. Kun toinen oli päästänyt, katseli hän häntä
tarkkaavasti ja pyrskähti sitten äänekkääseen nauruun. Rasumihin antoi
käsiensä riippua ja seisoi hänen edessään syvästi ja vakavasti miettien.
-- Se on totta ... minä olen aasi! sanoi hän näyttäen niin synkältä kuin
myrskypilvi, -- mutta sinä ... sinä olet myös...
-- Ei, veikkoseni, en minä, en aivan. Minä en laske päähäni tuollaisia
tyhmyyksiä.
He kulkivat vaijeten edelleen ja vasta saavuttuaan Raskolnikovin
asuntoon, keskeytti Rasumihin hiljaisuuden.
-- Kuule, sanoi hän Sosimoville, -- sinä olet oivallinen poika, mutta
huolimatta sinun muista huonoista ominaisuuksistasi, olet sinä myös
irstas ja sitä mitä suurimmassa määrässä ... sen tiedän. Sinä olet
hermostunut raukka, sinä olet oikullinen, alat lihota, etkä voi
kieltäytyä mistään ... ja sitä minä kutsun katalaksi, sillä se johtaa
kataluuteen. Sinä olet niin häväissyt itsesi, etten ollenkaan voi
käsittää, että sinä kaikesta tästä huolimatta voit olla hyvä lääkäri,
joka olet valmis uhrautumaankin toisten puolesta ... lääkäri ... joka
nukkuu haahkanuntuvilla ja nousee vuoteelta keskellä yötä, kun sairaat
tarvitsevat häntä! Korkeintaan kolmen vuoden päästä et sinä anna häiritä
yön lepoasi! No, piru sen vieköön, siitä ei ole nyt puhetta, vaan siitä,
haluatko nukkua yön Pashenkan asunnossa, olen suurella vaivalla saanut
hänet myöntymään ... minä nukun kyökissä; te siis olette tilaisuudessa
tutustumaan tarkemmin toisiinne, vaan ei niin, kuin sinä luulet. Ei
jälkeäkään...
-- Enhän minä mitään tarkotakaan!...
-- Näetkö, veikkoseni, täällä tapaat häpeää, hiljaisuutta,
myöntyväisyyttä ja mitä jäykkäniskasinta siveyttä ... ja huolimatta
tästä kaikesta ... huokauksista ja välttelyistä ... hän on niin pehmeä
kuin vaha! Vapauta minut hänestä kaikkein maailman pirujen tähden! Hän
on niin tunteellinen! Minä korvaan sen sinulle, korvaan sen elollani ja
sielullani.
Sosimov nauroi täyttä kurkkua entistään äänekkäämmin. -- Kas, miten
kiihkeä sinä olet! Miten minä sitten menettelen hänen kanssaan?
-- Minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole suurta vaivaa hänen
kanssaan. Puhu vain paljon, yhtä ja toista, mitä tahansa mieleesi
johtuneekin, istuudu hänen viereensä ja puhu. Sinähän olet lääkäri, ala
kysymällä hänen terveyttään. Minä vannon, ettet sinä sitä kadu. Hänellä
on myös piano ... minä rämpytän hieman, kuten tiedät; minä soitin aito
venäläisen laulun: "Kuumien kyynelten peittämänä" -- hän pitää paljon
aito venäläisistä lauluista -- no, juuri sillä laululla se alkoi;
sinähän olet taitava pianonsoittaja, oikea Rubinstein. Minä vakuutan,
ettet sinä sitä kadu.
-- Mutta oletko antanut hänelle mitään lupausta, tai ehkä
allekirjoitustasi? Ethän vain ole mahtanut tehdä hänelle
avioliittolupausta?
-- En, tietystikään en, en mitään sellaista! Hän ei ole sitä lajia!
Tshebanov aikoi myös...
-- No, anna hänen mennä!
-- Ei, se ei sovi,
-- Miksi ei?
-- Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä
on ollut erikoinen vetovoima...
-- Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?
-- Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse
tullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä
vai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä
tahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin,
integralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra
paratkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää,
hän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden
läpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin
hallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina
uusia puheenaineita) ... hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain
sanakaan rakkaudesta ... hän on liian arka, tavattoman arka ... mutta
sinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä
eroon hänestä... Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa,
tuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan ... sinä voit siellä lukea,
istua, maata, kirjottaa ... vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain
varovasti...
-- No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?
-- Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin
toistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin!
Samaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä,
veliseni, on kaikki niin mukavaa ... ja ... eikä ainoastaan mukavaa,
sinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman
ääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka
on jotenkin maan keskipisteenä ... se on jotakin erinomaista verrattuna
kaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin,
iltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja
lämpimiin istumapaikkoihin ... sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut
ja kuitenkin elävä ... molempien osien paraat puolet yhdistettyinä
yhdeksi!... No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin
oivallista ... nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä
toisinaan ja silloin minä nousen -- ja menen hänen luokseen katsomaan
miten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä,
kaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton --mutta jos
tahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin,
--että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain
heti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan...