Tuskin oli Nastasja lähtenyt, ennenkuin hän nousi, pani oven säppiin ja
avasi nyytin, minkä Rasumihin oli tuonut tullessaan ja avattuaan
sulkenut sen uudelleen, sekä alkoi pukeutua. Hän näytti, omituista
kyllä, tulleen vallan levolliseksi; hänessä ei voinut huomata mitään
jälkeäkään pyörtymisestä tai siitä kamalasta pelosta, mikä häntä oli
viime aikoina vaivannut. Hän tunsi ensi hetkenä äkkinäistä, omituista
levollisuutta. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset ja ripeät, jokin
päämäärä näkyi elähyttävän häntä. "Jo tänään, tänään!" kuiskasi hän. Hän
ymmärsi kuitenkin olevansa vielä heikko, mutta voimakas tahdon
ponnistus, joka oli saattanut hänet jotenkin levolliseksi ja synnyttänyt
omituisen ajatuksen, antoi hänelle voimia ja itsetietoisuutta; hän
toivoi voivansa kulkea kaatumatta kadulla. Puettuaan ylleen uudet
vaatteensa, katseli hän rahojaan, jotka olivat pöydällä, ajatteli ja
pisti ne taskuunsa. Hän otti myös kuparilantit, mitkä Rasumihin oli
jättänyt. Sitten veti hän hiljaa pois säpin, läksi portaita alas ja
katseli keittiöön, jonka ovi oli sepposen selällään; Nastasjan selkä oli
häneen käännettynä, jonka vuoksi hän ei huomannut mitään. Kuka olisi
voinut aavistaa, että hän läksi tiehensä? Minutin kuluttua oli hän jo
kadulla.
Kello oli kahdeksan, aurinko laski. Nyt oli yhtä vilposta kuin ennenkin;
kuitenkin imi hän himokkaasti sisäänsä löyhkäävää, tomusta
kaupunki-ilmaa. Hän tunsi päätänsä pyörryttävän; hänen kuumeisissa
silmissään saattoi havaita hurjan päättäväisyyden salamoivan, samaten
hänen kuoppaisilla, kalpeilla, keltaisilla kasvoillaan. Hän ei tiennyt,
eikä ajatellutkaan, minne mennä; hän tiesi vain; "Kaiken tämän on
loputtava jo tänään, kerralla, sekä ettei kotiin ole palattava ennen,
sillä minä en tahdo elää kauvemmin tällä lailla." Mikä loppu? Minkä oli
loputtava? -- Siitä ei hänellä ollut käsitystä, eikä hänen edes tehnyt
mielensä ajatellakaan sitä. Hän karkotti nämä ajatukset, jotka
kiusasivat häntä. Hän ainoastaan tunsi, että kaiken oli muututtava
toisenlaiseksi. "Sillä tai sillä lailla, miten tahansa!" toisti hän
epätoivoisesti itsepäisen päättäväisenä.
Tapansa mukaan suuntasi hän kulkunsa heinätorille päin. Ennen sinne
tuloaan kohtasi hän nuoren, mustakiharaisen posetivin soittajan, joka
väänsi tunteellista romanssia jonkun puodin edustalla. Hän säesti erästä
viisitoistiasta tyttöä, joka seisoi hänen vieressään jalkakäytävällä ja
joka oli puettuna krinoliiniin, mantiljiin, käsineisiin ja
tulipunaisella höyhenellä koristettuun olkihattuun -- kaikki vanhaa ja
kulunutta -- hän lauloi romanssia vapisevalla, jotenkin miellyttävällä
äänellä toivoen saavansa puodista kahden kopekan lantin. Raskolnikov
pysähtyi kuulijain ääreen, kuunteli, otti taskustaan viisikopekkasen ja
pisti sen tytön käteen. Tämä keskeytti äkkiä korkeimmassa ja
tunteellisimmassa paikassa, huudahti hän kimakasti "riittää"
seuralaiselleen, jonka jälkeen molemmat läksivät seuraavan puodin
edustalle.
-- Pidättekö paljon katulaulusta? lausui Raskolnikov kääntyen äkkiä
mittaisensa nuoren miehen puoleen, joka seisoi hänen vieressään ja
näytti tyhjäntoimittajalta. Tämä tuijotti hämmästyneenä häneen. --Minä
pidän siitä paljon, jatkoi Raskolnikov, mutta sellainen ilme kasvoillaan
kuin ei nyt olisi kysymyksessäkään katulaulu; -- minä kuuntelen sangen
mielelläni posetivin säestämää laulua pimeänä ja sumuisena syysiltana,
mutta sumua täytyy ehdottomasti olla ja ohikulkijain tulee näyttää
kalpean vihreiltä ja sairaloisilta; tai mikä on vielä parempi, jos
pyryttää, nuoskeata lunta, hiljaa ja suoraan alas ja ilma on tyyni,
ymmärrättekö? Ja jos silloin näkee katulyhtyjen tuikkivan...
-- En tiedä ... suokaa anteeksi... mutisi herra, joka oli pelästynyt
kysymyksen ja Raskolnikovin harvinaisen ulkomuodon vuoksi; hän läksikin
toiselle puolelle katua.
Raskolnikov läksi suoraan eteenpäin ja tuli heinätorin kulmaan, missä
rihkamakauppias oli seissyt vaimoineen puhumassa Lisavjetan kera; mutta
nyt he eivät olleet siinä. Tunnettuaan paikan hän pysähtyi, katseli
ympärilleen ja kääntyi erään nuoren pojan puoleen, joka nojasi
viljakaupan ovea vastaan ja haukotteli.
-- Vieläkö tuo porvari tekee kauppaa tuolla nurkassa eukkoineen?
-- Kaikki siellä kauppaa tekevät, vastasi poika katsellen Raskolnikovia
korkeudestaan.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Sillä nimellä nimitetään, mikä hänelle ristittiin.
-- Sinä näytät olevan Saraiskista! Mistä kuvernementista tosiaan olet?
Poika katseli Raskolnikovia vielä kerran.
-- Meillä, arvoisa herra, ei ole mitään kuvernementteja, vaan piirejä;
ja minun veljeni teki aina kaikki matkat, mutta minä istuin aina kotona
ja siksi en tiedä mitään. Pyydän kohteliaimmin anteeksi, teidän
korkeutenne.
-- Onko tuolla ylhäällä ravintola?
-- Kyllä, kyllä siellä on ravintola ja myös biljardi; ja prinsessoja on
siellä myöskin...
Raskolnikov kulki edelleen torin poikki. Siellä oli eräässä kulmassa
sankka väkijoukko, pelkkiä talonpoikia. Hän tunkeutui heidän lomitsensa
ja katseli heitä kaikkia. Kaikkein mieluimmin olisi hän antautunut
juttusiin heidän kanssaan. Mutta talonpojat eivät kiinnittäneet
huomiotaan häneen. Hän pysähtyi, mietti ja läksi sitten oikealle, V----n
prospektille vievää jalkakäytävää myöten. Kuljettuaan torin poikki, tuli
hän eräälle kadulle.
Hän oli ennen ollut tällä kadulla, joka tekee polvekkeen ja johtaa
torilta puistokadulle. Viime aikoina oli hän tuntenut jonkinlaista
vetoakin tähän seutuun, kun vain mielensä oli apea, jotta se tulisi
vieläkin alakuloisemmaksi. Mutta nyt tuli hän sinne tarkoituksetta.
Siinä on suuri talo, täynnä olut- ja viinatarjoiluja; lakkaamatta juoksi
siellä lähistössä asuvia naisia, sisään ja ulos, paljaspäisinä ja
viitoitta. Parissa kolmessa paikassa tunkeusivat he ryhmiksi
jalkakäytävällä, etenkin kellarikerroksen huoneustoihin viepien
sisäänkäytävien edustalle; kellarikerroksessa oli kaksi porrasta alas
aivan ominaisia ilopaikkoja. Eräässä sellaisessa oli tällä hetkellä
tavaton melu, joka kuului kauvas kadulle; siellä soitettiin kitaraa,
laulettiin lauluja ja pidettiin iloa. Sisäänkäytävän edustalla tunkeili
suurempi joukko naisia, joista muutamat istuivat portailla, toiset
jalkakäytävällä, toiset taas seisoivat ja puhelivat keskenään. Lähellä
kadulla hoiperteli juopunut sotilas sytytetty paperossi hampaissa;
näytti siltä kuin olisi hänellä ollut aikomus mennä jonnekkin, mutta oli
unohtanut, minne. Eräs rääsyläinen sorvaili toista saman tapasta ja eräs
tajuton juopporatti vierittelihe loassa. Raskolnikov pysähtyi erään
naisryhmän eteen. Nämä puhuivat kähein äänin. Kaikki olivat
paljaspäisiä, muutamat yli neljänkymmenen, toiset ainoastaan noin
seitsemäntoista vuotiaat, melkein kaikilla oli heillä siniset iskujen
jäljet silmien ympärillä.
Tämä laulaminen, tämä helvetin melu huvitti häntä... Naurun ja melun
keskeltä kuului, miten jotkut hyppivät ympäriinsä ja löivät kitaran
soitolle tahtia anturoineen, samaten hurjaan tanssimusiikkiin, jota
laulettiin väärin äänin. Hän kuunteli innokkaasti, synkästi ja
miettivästi seistessään siinä sisäänkäytävän ääressä ja kumartuessaan
uteliaasti alas nähdäkseen etehisen. Raskolnikovin teki mieli kuulla,
mitä siellä alhaalla laulettiin ikäänkuin kiinnittäisi se nyt häntä
erikoisesti.
"Jospa minäkin menisin sisään?" ajatteli hän. "He nauravat, syystä että
ovat juovuksissa. Entä, jospa minäkin laittaisin itseni humalaan?"
-- Ettekö tahdo astua sisään, rakas herra? kysyi eräs nainen äänellä,
joka vielä soi jotenkin hyvin. Hän oli vielä nuori, eikä vallan niin
vastenmielinen kuin muut.
-- Kas vain, miten miellyttävä! vastasi hän katsellen tyttöä.
Tyttö hymyili, kohteliaisuus miellytti häntä suuresti.
-- Tehän olette itsekin sangen kaunis, sanoi hän.
-- Mutta miten huonolta te näytättekään! huomautti joku toinen
bassoäänellä. -- Ihan kuin tulisitte sairaalasta.
-- Kas vain, pelkkiä kenraalin tyttäriä, mutta kaikki pystynenäisiä!
lausui toinen puolijuopunut mies, joka oli lähestynyt; hänen vaatteensa
oli joku repinyt, hän nauroi viekkaasti. -- Täällä vallitsee ilo!
-- Lähde tiehesi täältä!
-- Lähden kyllä, hempukkani! Ja hän hoiperteli sisään.
Raskolnikov läksi poispäin.
-- Kuulkaa, herrani! huusi tyttö hänelle.
-- Mitä?
Tyttö joutui hämilleen.
-- Rakas herrani, aina tahtoisin iloiten kuluttaa hetkiäni teidän
seurassanne, mutta nyt olen niin hämilläni teidän läsnäollessanne.
Lahjoittakaa minulle, kavaljeeri rakas, kuusi kopekkaa naukkua varten!
Raskolnikov kaivoi taskustaan kolme viisikopekkasta, antaen ne hänelle.
-- Kas, miten hyvä herra!
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Kysykää vain Duklidaa.
-- Mitenkä voit tuolla lailla käyttäytyä, huomautti äkkiä eräs joukosta
puistaen päätään Duklidalle. -- Enpä voi käsittää, miten voit tuolla
lailla kerjätä! Minä luulisin vaipuvani maahan häpeästä.
Raskolnikov katseli uteliaasti puhujaa. Hän oli noin kolmenkymmenen
vuoden vanha nainen; hänen kasvoissaan oli sinisiä pilkkuja ja ylähuuli
oli turvonnut. Hän puhui levollisesti ja vakavasti.
-- Mistähän olen lukenut, ajatteli Raskolnikov kulkiessaan eteenpäin, --
mistähän olen lukenut, että kuolemaantuomittu ajattelee tai sanoo tuntia
ennen teloitusta, että jos hän olisi jollakin kallionkielekkeellä,
korkealla, missä olisi tilaa vain yhden ihmisen seistä ... ja kaikkialla
ympärillä kuiluja, vettä, ikuinen pimeys ... jos hänen täytyisi viettää
koko elämänsä, niin, tuhat vuotta moisessa paikassa, niin pitäisi hän
kuitenkin parempana elämisen kuin kuolemisen, ja juuri siinä paikassa!
Ainoastaan elää, elää, elää! Miten sehän on vain syrjäseikka, ainoastaan
elää!... Mikä totuus! Jumalani, mikä totuus! Ihminen on kuitenkin suuri
lurjus! Ja etenkin on se lurjus, joka toista kutsuu sellaiseksi, lisäsi
hän hetken kuluttua.
Hän läksi toiselle kadulle: "Haa, Kristallipalatsi! Hetki sitten puhui
Rasumihin Kristallipalatsista. Mutta, mitä minun mieleni tekikään? Niin,
lukea!... Sosimov kertoi lukeneensa sanomalehdistä..."
-- Onko mitään sanomalehtiä? kysyi hän astuessaan sisään erääseen
tilavaan ja siivoon ravintolaan jossa oli useita, jotenkin ihmisistä
tyhjiä, huoneita. Pari kolme vierasta joi teetä, eräässä taaemmassa
huoneessa oli noin neljän henkilön muodostama ryhmä juomassa samppanjaa.
Raskolnikov luuli näkevänsä Sametovin heidän parissaan, kuitenkaan ei
hän voinut tuntea tarkasti pitkän välimatkan vuoksi.
-- Saman tekevää! ajatteli hän.
-- Viinaako haluatte? kysyi tarjoilija.
-- Anna teetä. Ja tuo minulle sanomalehtiä, vanhoja ... noin
viisipäiväsiä -- numerojärjestyksessä, niin saat juomarahaa.
-- Kuten käskette! Tässä on päivän lehti. Ette siis tahdo mitään
muuta?...
Raskolnikov sai teen ja vanhoja lehtiä. Hän paneutui mukavaan asentoon
ja alkoi etsiä. Päästyään vihdoin huvien ja nähtävyyksien ohi, tuli hän
päivän tapahtumiin. "Pudonnut portaista alas ... palanut juopuneessa
tilassa ... tulipalo Peskissä ... tulipalo Pietarin puolella ... vielä
tulipalo siellä ... taas tulipalo samassa paikassa ... sitten tuli taas
ilmoituksia yleisistä huveista ... oh, kas siinä!"
Vihdoin oli hän löytänyt mitä etsi, ja alkoi lukea; kirjaimet tanssivat
hänen silmissään, mutta hän luki kuitenkin koko uutisen ja etsi nopeasti
tarkempaa selontekoa seuraavista numeroista. Hänen kätensä vapisivat
jäykistyttävästä kärsimättömyydestä hänen kääntäessään lehteä. Äkkiä
istuutui joku pöydän ääreen. Hän kohotti päätään -- se oli Sametov, sama
Sametov, jolla oli sormuksia, ketjuja, musta, kiehkurainen ja pomadoittu
tukka, aistikas liivi, hieman kulunut takki ja likanen kaulus. Hän oli
jotenkin ilonen, ainakin hän nauroi ilosesti ja hyväntahtosesti. Hänen
kasvonsa olivat hieman samppanjan punottamat.
-- Mitä! Te täällä? alkoi hän hämmästyneenä ja äänellä, joka edellytti
puhuteltavan olevan vanhan tutun, -- viimeksi eilen sanoi Rasumihin,
ettette vielä ollut tullut tajuihinne. Sepä kummallista! Minä olin
luonanne...
Raskolnikov oli odottanut hänen tulevan. Hän laski sanomalehdet
kädestään ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen huulillaan leikki
pilkallinen hymy ja hänen vastauksissaan oli hieman kärsimättömyyttä.
-- Tiedän kyllä, että olette käynyt luonani, lausui hän, -- sain kuulla
sen. Te etsitte sukkaani... Mutta tiedättekö, että Rasumihin on vallan
ihastunut teihin? Tehän olitte myös hänen kanssaan tuon Lavise Ivanovnan
luona ... tiedätte kai, kenen puolta te piditte, iskiessänne silmää
luutnantti Ruudille, vaikkei hän sitä heti käsittänyt; muistatteko sitä?
Hän ei siitä vain käsittänyt mitään ... asiahan on aivan selvä ... vai
miten?
-- Kas vain, mikä riidanrakentaja hän on!
-- Ruutiko?
-- Ei, vaan teidän ystävänne Rasumihin...
-- Mutta kyllä teidän on hyvä elää, herra Sametov; ilmanen pääsy mitä
arvokkaimpiin paikkoihin! Kuka se oli, joka uitti teidät samppanjassa?
-- Niin, kyllä me joimme pullollisen yhteensä ... miksikä sitä
kieltäisin ... uitti samppanjassa!
-- Palkkanne joitte ... eikö totta? kaikkea käytätte te hyväksenne!
Raskolnikov nauroi. -- Ei merkitse mitään, poika hyvä, ei tee mitään!
lisäsi hän taputtaen Sametovia olkapäälle: -- Enhän tarkota mitään
pahaa, vain leikillä, kaikessa ystävyydessä, kuten tuo maalari sano
Mitkaa löylyttäessään ... tuossa vanhuksen jutussa.
-- Mitä tiedätte siitä?
-- Tiedän siitä ehkä enemmän kuin te!
-- Te olette niin kummallinen... Te ette varmastikaan ole vielä terve?
Teidän ei olisi tullut lähteä vuoteesta jo näin varahin!
-- Tunnun siis teistä kummalliselta?
-- Niin. Mitä te luette ... sanomalehtiä?
-- Niin, sanomalehtiä.
-- Onko niissä monestakin tulipalosta?
-- Ei, tulipalot eivät kiinnitä minun mieltäni. Hän heitti Sametoviin
sangen omituisen silmäyksen, ja pilkallinen hymy väikkyi taas hänen
huulillaan. -- Ei, en minä lukenut tulipaloista, jatkoi hän iskien
silmää Sametoville. -- Mutta tunnusta vain, poika hyvä, että sinä sangen
mielelläsi tahtoisit tietää, mistä minä juuri luin?
-- Eipä mieleni niinkään tehnyt; suotta aikojaan vain kysyin sillä
lailla. Eikö sitten saa kysyä? Miksi te aina tahdotte...
-- Kuulkaahan, tehän olette sivistynyt mies, joka tuntee
kirjallisuuden ... vai miten?
-- Olen käynyt kimnaasia kuudennelle luokalle, vastasi Sametov
arvokkaasti.
-- Kuudennelle saakka!... Ah, sinä kyykkyniskanen varpuseni
sormuksellisine sorminesi ... rikas mies! Oi sentään, miten te olette
sievä, pieni poikanen! Raskolnikov nauroi hänelle vasten naamaa
hermostunutta nauruaan. Toinen vetäysi takasin, ei sentään
loukkaantuneena, mutta kuitenkin sangen kummastuneena.
Ah, miten kummallinen!... huomautti Sametov vakavasti. -- Minusta tuntuu
siltä kuin te yhä vain hourailisitte.
-- Minäkö hourailen? Sen sinä valehtelet, pieni varpuseni!... Olen siis
teistä kummallinen? Niin, mutta kuitenkin kiinnitän teidän mieltänne,
vai miten?
-- Kyllä.
-- Tahdotte kai nyt sangen mielellänne tietää, mitä äsken luin ja mitä
äsken etsiskelin, katsokaa, miten useita numeroita käskin tuomaan! Eikö
se ole epäiltävää?
-- Mutta, sanokaa...
-- Onko korvanne höröllään?
-- Mitä taas tarkotatte sillä?
-- Sen sanon teille myöhemmin, mutta nyt, rakkahani, tahdon teidän
kanssanne ... ei, vielä paremmin: myönnän teille... Ei, ei sekään ole
oikea ilmoitusmuoto: tahdon tehdä tunnustuksen ja teidän on
kuulusteltava minua! Täten siis teen sen tunnustuksen, että minä luin,
että mieltäni kiinnitti, että minä... Raskolnikov keskeytti ja sulki
silmänsä... -- Tulin siis tänne saadakseni tiedon vanhan lesken
murhasta!... lisäsi hän vihdoin melkein kuiskaten ja lähentäen kasvojaan
Sametoviin päin. Tämä tuijotti häneen liikkumattomana ja vetämättä
kasvojaan poispäin. Sametov muisti myöhemmin, että he sen jälkeen olivat
kumpikin valjenneet kokonaisen minuutin ajan ja kumpikin tuijottaneet
toisiinsa.
-- No, mitä siitä sitten, jos te luittekin siitä? huudahti hän äkkiä
närkästyneesti ja kärsimättömästi; mitä se minulle kuuluu! Mitä siitä
sitten?
-- Se on sama vanha juttu? jatkoi Raskolnikov kuiskaten ja
kiinnittämättä huomiota Sametovin huudahdukseen, -- sama vanha nainen,
josta minun poliisikonttorissa ollessani puhuttiin sillä kerralla,
muistatte hyvin, jolloin menin tainnoksiin. Mitä, joko nyt käsitätte?
-- En, mitä sillä tarkotatte? Mitä minun pitänee käsittää? lausui
Sametov rauhattomana.
Raskolnikovin liikkumattomat ja vakavat kasvot muuttuivat
silmänräpäyksessä ja hän puhkesi taas kuten äskenkin samaan
hermostuneeseen nauruun; aivan kuin ei hän enää olisi voinut pidättää
sitä. Tällöin muistui hänen mieleensä heti ja tavattoman selvästi se
hetki, jolloin hän joku aika sitten seisoi kirves kädessä erään oven
takana; hän muisti, miten säppi rämisi, miten oven toisella puolella
häärittiin ja torailtiin ja miten hänen äkkiä teki mielensä huutaa
heille, solvaista heitä ja näyttää heille kielensä, laskea leikkiä
heille ja nauraa, nauraa, nauraa!...
-- Joko on teidän päässänne vikaa tai... sanoi Sametov ja pysähtyi
ikäänkuin ajatuksen lyömänä, joka äkkiä johtui hänen mieleensä.
-- No, "tai"? No, mitä arvelette? Sanokaa vain!
-- Ei mitään!... vastasi Sametov harmistuneesti. -- Se oli vain
päähänpisto!
Molemmat vaikenivat. Äkkinäisen naurunpuuskan jälkeen oli Raskolnikov
muuttunut synkäksi ja miettiväksi. Hän nojasi pöytää vastaan ja tuki
päätään käsillään. Näytti siltä kuin olisi hän tykkänään unohtanut
Sametovin. Vaitioloa kesti jotenkin kauvan.
-- Miksi ette juo teetänne ... se kylmenee? sanoi Sametov.
-- Mitä teetä?... Tietysti... Raskolnikov ryyppäsi kerran, pisti palan
leipää suuhunsa ja katsellessaan Sametovia näytti hän äkkiä muistavan
kaikki ja heräävän uudelleen; hänen kasvoilleen levisi tuo äsköinen sama
pilkallinen ilme. Hän jatkoi teensä juontia.
-- Nykyään tapahtuu paljon konnantöitä, sanoi Sametov. -- Aivan
äskettäin luin eräästä Moskovan lehdestä, että siellä oli vangittu
kokonainen vääränrahan tekijäin liitto. Se oli koko seura; se väärensi
rahannostolippuja.
-- Mitä, sehän tapahtui jo kauvan sitten! Minä luin siitä jo kuukausi
sitte, lausui Raskolnikov levollisesti. -- Teidän mielipiteenne mukaan
ovat he siis konnia? lisäsi hän nauraen.
-- Luonnollisesti, mitä muuta?
-- Ah, ... lapsia he ovat, alottelijoita vaan ei konnia! Puolisen sataa
henkilöä yhtyy moista tarkoitusperää varten! Onko se järkevää? Kolmessa
olisi jo ollut liikaa ja heidänkin olisi täytynyt luottaa toisiinsa yhtä
varmasti kuin kukin luotti itseensä. Eihän muuta tarvittu kuin että joku
juovuspäissään piti hieman liian suurta suuta ja kaikki meni päin
helvettiä! Harjottelijoita he olivat! Ottavat epäluotettavaa väkeä
levittämään väärennettyjä maksuosotuksia! Uskovat niin tärkeän tehtävän
ensimäiselle vastaan tulijalle! Ja otaksukaamme, että onni olisi
suosinut noita pässinpäitä; otaksukaamme, että kukin heistä olisi sillä
lailla hankkinut itselleen miljoonan, entä sitten?... Koko heidän
jälellä oleva elämänsä? Miltä tuntuu olla koko elämänsä läpeensä
riippuvainen toisesta? Viisaampaa olisi heti mennä hirttäytymään! Eräs
heistä saa jostakin konttoorista viisituhatta -- ja alkaa vavista.
Neljätuhatta hän laskee, mutta pistää viidennen laskemattomana taskuunsa
päästäkseen vain pois sieltä niin pian kuin mahdollista. Luonnollisesti
herätti sellainen heti epäilyksiä. Ja sitten meni kaikki myttyyn tuon
yhden ainoan pässinpään vuoksi. Mitä tämä tällanenkin on?
-- Se ei liene ollenkaan kummallista, lausui Sametov, -- että hänen
kätensä vapisivat. Niin, olenpa vallan varma siitä, että siten voisi
tapahtua; toisinaan sitä ei voi estää.
-- Sellaistako?
-- Ikäänkuin te siihen pystyisitte? Ette, minusta ei ainakaan olisi
sellaiseen! Sadan ruplan palkkiosta ruveta moiseen! Mennä viemään
pankkiirikonttoriin väärennettyjä maksuosotuksia, vaikka siellä niin
erinomaisen hyvin tunnetaan moiset yritykset ... ei, minä joutuisin heti
ymmälle! Ettekö te myös samaten?
Raskolnikovin teki mieli näyttää hänelle kieltään. Hänen selkäänsä
karmivat silloin tällöin kylmät väreet.
-- Minä olisin menetellyt toisella tavoin, alkoi hän vetäen syvään
henkeä; -- minä olisin menetellyt seuraavalla tavalla. Ensimäisen
tuhannen olisin laskenut neljään kertaan molemmilta puolin ja tarkoin
tutkinut joka seteliä; sitten olisin ottanut toisen tuhannen, olisin
ehkä sen laskenut puoliväliin, sitten vetänyt joukosta viidenkymmenen
ruplan setelin, pitänyt sitä valoa vasten nähdäkseni muka, oliko se
väärennetty; olisin sanonut olevani huolissani sen johdosta, että eräs
sukulainen menetti äskettäin viisikolmatta ruplaa sillä lailla ja olisin
kertonut koko historian tapauksesta. Kun sitten olisin tullut kolmanteen
tuhanteen, olisin vetänyt vielä kerran esiin toisen tuhannen sillä
tekosyyllä, etten vielä ollut päässyt täydelliseen selvyyteen eräästä
satasesta -- ja sillälailla olisin menetellyt kaikkien viiden tuhannen
suhteen. Kun sitten olisin lopettanut, olisin vielä kerran vetänyt
toisesta ja viidennestä tuhannesta esiin setelin, pitänyt sitä taas
valoa vasten, lausunut taas epäilykseni: "tehkää hyvin ja vaihtakaa nämä
toisiin"... Olisin saattanut rahastonhoitajan epätoivoon, niin ettei hän
olisi tuskissaan tiennyt, mitä tekisi päästäkseen eroon minusta! Kun
sitten vihdoinkin olisin ollut valmis ja avannut oven, olisin vielä
kerran kääntynyt takasin, pyytänyt anteeksi ja kysynyt jotakin, pyytänyt
jotakin selontekoa -- siten minä olisin menetellyt!
-- Ah, miten kauheita asioita te kerrottekaan! arveli Sametov nauraen.
-- Kyllähän jokaisen sopii puhua, mutta todellisuudessa olisitte tekin
kompastunut. Sanonpa teille, ettei minun mielipiteeni mukaan kukaan
meistä, eikä edes kukaan paatunut, kokenut konnakaan olisi moisessa
tapauksessa voinut vastata puolestaan. Mutta miksi mennä niin pitkälle
ja etsiä; onhan meillä lähempi esimerkki omassa kaupunginosassamme, tuo
vanha murhattu nainen. Murhaaja on mahtanut olla koko tavaton mies ...
keskipäivällä panee kaikki alttiiksi; se oli ihme, että hän pääsi
pakenemaan mutta kyllä hänenkin kätensä ovat mahtaneet vavista; varastaa
ei hän ole ymmärtänyt, sitä ei hän ole osannut tehdä; tutkimus on
osottanut sen...
Raskolnikov näytti sangen loukkaantuneelta.
-- Vai niin, semmostako se on osottanut? Mutta ottakaa sitten selvä
hänestä! huudahti hän katsellen vahingonilosena Sametovia.
-- No, entä sitten, kyllä hänestä selville päästään!
-- Kenestä? Tekö ehkä, tekö hänestä selvän saisitte! Silloin saisitte
juosta kovin kauvas! Teidän mielestännehän on pääasia pitää silmällä
sitä, hävittääkö kukaan paljon rahaa. Ellei jollakulla ennen ole ollut
mitään rahaa, mutta alkaa nyt äkkiä sirotella sitä ympärilleen,
--silloin olette selvillä hänestä luonnollisesti! Pieni lapsikin voi
vetää teitä nenästä, jos se tahtoo!
-- Siinäpä se on, että kaikki tekevät siten! lausui Sametov. -- Ensin
tekee joku murhan noudattaen suunnitelman mukaista varovaisuutta, panee
henkensä alttiiksi -- ja sitten vangituttaa hän äkkiä itsensä. Heidän
rahantuhlauksensa tavallisesti saattaa heidät satimeen. Kaikki eivät
suinkaan ole sellaisia neroja kuin te. Te ette luonnollisestikaan menisi
satimeen.
Raskolnikov rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti Sametoviin.
-- Minusta tuntuu siltä kuin tahtoisitte te mielellänne tietää, miten
minä olisin menetellyt tällaisessa tapauksessa! kysyi hän
vastentahtosesti.
-- Sitä minä kyllä mielelläni tahtoisin, lausui toinen päättävästi ja
vakaasti.
-- Niinkö tosiaan, sangen mielellänne?
-- Aivan niin, sangen mielelläni.
-- Hyvä. Minä olisin menetellyt seuraavasti, alkoi Raskolnikov lähentäen
kasvojaan uudelleen Sametoviin päin, katsellen häntä tylsästi ja
kuiskaten, niin että tämä hieman peräytyikin. -- Minä olisin siis
menetellyt tällä lailla: rahat ja arvoesineet olisin anastanut ja
vitkastelematta vienyt ne kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan, jonne tuskin
tapaa tulla ihmisiä -- johonkin kyökkipuutarhaan tai sellaiseen. Jos
edeltäpäin olisin valinnut itselleni kiven, noin puolen sentnerin
painosen, jossakin nurkassa puun alla: kiven, joka oli ollut siinä jo
ehkä vuosisatoja, olisin vierittänyt paikaltaan -- sen alla on
luonnollisesti syvennys -- ja syvennykseen olisin laskenut sekä rahat
että arvoesineet. Sitten olisin uudelleen vierittänyt kiven paikalleen
niin että se olisi samassa asennossa kuin ennenkin, polkenut sen
syvennykseen ja lähtenyt tieheni. Sitten en olisi ottanut sieltä mitään
yhteen, kahteen tai kolmeen vuoteen ... niin, ja sitten olisi saatu
etsiä!
-- Te olette hullu, sanoi Sametov, myös melkeen kuiskaamalla ja
vetäytyen äkkiä pois Raskolnikovista päin. Tämän silmät salamoivat, hän
oli kalvennut tavattomasti ja hänen ylähuulensa vapisi. Hän kumartui
vallan lähelle Sametovia ja maiskutteli huuliaan sanakaan sanomatta;
tätä kesti melkein puoli minuuttia; hän tiesi mitä teki, muttei voinut
pidättäytyä siitä. Eräs kauhea sana tahtoi pyörähtää hänen huuliltaan,
samoin kuin erään oven säppi erään kerran: nyt se oli lausuttava, nyt,
heti kun hän avasi suunsa!...
-- Mutta jos minä todella olisin murhannut tuon vanhuksen ja Lisavjetan?
sanoi hän äkkiä.
Sametov katseli häntä kauhuissaan ja kalpeni kuin pöytäliina. Hänen
kasvonsa vääntyivät hymyyn.
-- Miten se olisi mahdollista! sanoi hän tuskin kuultavasti.
Raskolnikov katseli häntä ilkeästi -- hän tointui jälleen.
-- Tunnustakaa vain, että te olette uskonut sillä lailla? Eikö niin?
Eikö totta?
-- Ei ollenkaan! Nyt vähemmin kuin koskaan ennen! sanoi Sametov
nopeasti.
-- Nyt olet siis vihdoinkin satimessa! Nyt olen siis vihdoinkin
vanginnut varpusenpojan! Te olette siis uskonut sen kuitenkin, koska nyt
"uskotte vähemmän kuin koskaan ennen".
-- En, en ollenkaan! huudahti Sametov huomattavasti hämillään; --
tarkotuksenne oli siis saattaa minut näin peljästyneeksi tarkotusperänne
saavuttamiseksi?
-- Te ette siis ole uskonut? Mutta mistä sitten puhuitte silloin, kun
minä läksin poliisikonttorista? Ja miksi kuulusteli luutnantti Ruuti
minua, tultuani tajuihin pyörtymisen kadottua?... Tarjoilija hoi, mitä
olen velkaa? Hän tarttui lakkiinsa ja nousi.
-- Kolmekymmentä kopekkaa, vastasi tarjoilija.
-- Tästä saat kaksikymmentä lisää juomarahoiksi -- katsokaa miten paljon
rahaa minulla on! Hän ojensi vapisevan kätensä, joka oli täynnä
seteleitä, Sametovia kohti: -- Punasia ja sinisiä seteleitä,
viisikolmatta ruplaa. Mistä olen minä ne saanut? Entäpä uudet vaatteeni
sitten? Te tiedätte hyvin, ettei minulla ollut kopekkaakaan! Olette
luonnollisesti kysynyt emännältäni ... mutta nyt riittäköön! Assez
cause! Näkemään saakka!
Hän läksi vapisevana ja melkein hysteerisen kiihotuksen tilassa, johon
kuitenkin oli osittain sekottunut tuskallisen ilon tunnetta --mutta
muuten synkkänä ja tavattoman väsyneenä. Hänen kasvonsa olivat
vääntyneet kuin halvauskohtauksen saaneella. Hänen väsymyksensä
lisääntyi toisinaan äkkiä, ja yhtä äkkiä palasivat voimatkin aina sitä
mukaa millainen hänen tilansa oli milloinkin.
Sametov, joka nyt oli yksinään jälellä, istui vielä kauvan samalla
paikalla ajatuksiinsa vaipuneena. Raskolnikov oli ehdottomasti saattanut
kaikkiin hänen ajatuksiinsa kyseessä olevasta asiasta aivan uuden
näkökannan.
-- Ilja Petrovitsh -- on pässinpää! lausui hän lopuksi.
Tuskin oli Raskolnikov avannut kadulle johtavaa ovea, kun hän jo
portailla törmäsi sisään astuvaa Rasumihiniä vastaan. He olivat miltei
iskeä päänsä yhteen. Rasumihin oli sangen hämmästynyt, mutta äkkiä
salamoivat hänen silmänsä vihasta.
-- Vai niin, oletko sinä täällä? huusi hän täyttä kurkkua. -- Juossut
vuoteesta! Ja minä, joka olen etsinyt sinua sohvankin alta! Me viruimme
laattialla ja etsimme sinua ja Nastasjaa olimme antaa aikalailla selkään
sinun tähtesi ... ja nyt olet sinä täällä!... Rodka, mitä tämä
merkitsee? Sano totuus! Tunnusta kaikki, kuuletko!
-- Se merkitsee, että minä vihaan teitä kaikkia kuin itse kuolemaa ja
että tahdon olla yksinäni! vastasi Raskolnikov levollisesti.
-- Yksinäsi! Ja osaat tuskin kävellä, olet niin kalpea kuin palttina ja
osaat tuskin hengittää! Senkin hullu!... Mitä oli sinulla tekemistä
Kristallipalatsissa? Tunnusta heti!
-- Anna minun olla! sanoi Raskolnikov mielien lähteä tiehensä. Mutta
tämä saattoi Rasumihinin suunniltaan, hän tarttui Raskolnikovia
olkapäähän.
-- Anna minun olla? Sinä sanot: "Anna minun olla!". Mutta etkö sitten
tiedä, mitä aijon tehdä, sinulle? Otan sinua kauluksesta, sidon sinut ja
laahaan sinut kotiin lukkojen ja salpojen taakse.
-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov hiljaa ja näöltään vallan
levollisena, -- etkö sinä näe, etten tahdo ottaa vastaan sinun hyviä
töitäsi? Miten sinusta tuntuu niin hauskalta tyrkyttää hyviä töitäsi
sellaisille jotka sylkevät niille! Sellaisille, jotka eivät voi, eivätkä
tahdo kärsiä niitä! Miksi etsit minut käsiisi sairastuessani! Olisin
ehkä ollut ilonen saadessani kuolla? Enkö ole osottanut sinulle kyllin
selvästi tänään, että sinä kiusaat minua -- että olen väsynyt sinuun?
Mitä iloa tuottaa sinulle ihmisten kiusaaminen? Vakuutan sinulle, että
se estää toipumistani, sillä se kiihdyttää minua alituisesti. Sosimov
läksi vihdoin viimeinkin, jottei saattaisi minua kuohuksiin! Ja mikä
oikeus sinulla muuten on pidättää minua väkivallalla? Etkö sinä näe,
että puhun nyt vallan järkevästi? Miten minun sitten on käyttäydyttävä,
sanohan se, jotta sinä jättäisit minut rauhaan hyvien töitten suhteen?
Olkoonpa, että minä olenkin kiittämätön, ilkeä, mutta jätä minut silti
Jumalan tähden rauhaan! Anna minun mennä, anna minun mennä!
Hän alkoi levollisesti ja iloitsi siitä, että sai purkaa sappensa, mutta
hän päätti raivoisena ja hengästyneenä kuten Lushinille puhuessaan.
Rasumihin seisoi hetken, mietti ja päästi sitten hänet.
-- No, mene sitten helvettiin! sanoi hän hiljaa ja melkein miettivästi.
-- Pysähdy, huusi hän nopeasti kun Raskolnikov aikoi lähteä, -- kuule
minua! Sanonpa sinulle, täten että te kaikki olette ensimäisestä
viimeiseen saakka mitä suurimpia suunsoittajia ja lörpöttelijöitä! Jos
kurkkunne vähän sairastuu, niin menettelette sen suhteen kuin kana
munansa! Siinäkin loistatte lainatuin sulin! Teissä ei ole rahtuakaan
itsenäisyyttä! Te olette tehdyt spermacetus-salvasta, veren asemesta on
teillä suonissanne heraa. En luota kehenkään teistä! Teidän ensi
huolenne on olla joka suhteessa niin vähän ihmisen kaltainen kuin
mahdollista! Seis! huusi hän raivoissaan huomatessaan Raskolnikovin
tekevän lähtöä, -- kuule minua loppuun saakka! Tiedätkö, että luokseni
tulee tänään muutamia tuttaviani, joiden kera vihin tarkotukseensa uuden
asuntoni, muutamia on jo ehkä saapunutkin, mutta minä olen jättänyt
setäni kotiin ottamaan vastaan tulevia; olin äsken siellä. Jollet siis
ole narri, vallan tavallinen narri, auttamaton narri, ulkomaalainen
apina! ... sinä näet, Rodja, minähän tunnustan sen, että sinä olet
kunnon poika, mutta sinä olet narri! ... siis vielä kerran, ellet ole
narri, niin tulet ennen luokseni iltaa viettämään tänään kuin
tarpeettomasti kuljeskelet saappaitasi kuluttamassa. Koska nyt kerran
olet ulkona, ei asia ole kovinkaan vaarallinen! Annanpa sinulle pehmeän
nojatuolin -- emännälläni on sellainen -- saat teetä, seuraa ... ja
ellei siinä ole tarpeen, niin teen sinulle oikein mukavan vuoteen --
sillä lailla voit joka tapauksessa olla kanssamme. Sosimov tulee myös.
Tahdotko?
-- En.
-- Sinä valehtelet! huudahti Rasumihin kärsimättömästi, miten sinä sen
tiedät? Ethän sinä voi vastata puolestasi! Muuten et sitä myös
ymmärräkään. Minä olen myös ollut monta kertaa kinoissa ihmisten kanssa,
mutta olen aina sopinut... Lopuksi häpeää ja sopii!... Älä siis unohda,
että asun Potshinskovin talossa, kolmannessa...
-- Tällä tavoin ehkä lopuksi ottaisitte vastaan rosvoa, herra Rasumihin,
saadaksenne vain ilon tehdä muita hyviä töitä!
-- Kuka? Minä? En, jos vain joku sellaista ajattelee, väännän hänen
niskansa nurin! Siis Potshinkovin talossa n:o 47, virkamies Babushkinin
huoneustossa.
-- Minä en tule, Rasumihin! Raskolnikov kääntyi ja läksi.
-- Lyönpä vetoa, että sinä tulet, huusi Rasumihin hänen jälkeen,
--muuten olet sinä ... muuten en tahdo enää tietää mitään sinusta! Seis,
odota! Onko Sametov tuolla?
-- Kyllä...
-- Oletko nähnyt hänet?
-- Kyllä.
-- Puhunut hänen kanssaan?
-- Kyllä.
-- Mistä? No, jääköön, mene helvettiin. Potshinkov, 47, Babushkin!...
Muista!
Raskolnikov meni puutarhakadulle ja kääntyi kulmassa. Rasumihin katseli
ajattelevasti hänen jälkeensä. Vihdoin hän viittasi kädellään, meni
taloon, mutta pysähtyi keskelle portaita.
-- Piru vieköön! jatkoi hän melkein ääneensä, -- hän puhuu järkevästi ja
kuitenkin tuntuu siltä, kuin... Mutta minä olen myöskin narri ...
ikäänkuin eivät hullut ihmiset osaisi puhua järkevästi! Ja tuntuupa
siltä kuin pelkäisi Sosimovkin jotakin sellaista!
Hän koputti sormella otsaansa. -- Ja hän nyt ... mutta miten voi antaa
hänen kulkea moisessa tilassa? Hän menee ehkä upottamaan itsensä... Ah,
olinpa koko tyhmä, se ei kelpaa! Ja hän juoksi Raskolnikovin jälkeen
saavuttaakseen hänet, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Hän sylkäsi
ja palasi nopein askelin Kristallipalatsiin tiedustellakseen asiain
laitaa Sametovilta.
Raskolnikov kulki suoraa tietä sillalle, pysähtyi keskelle sitä
kaidepuun ääreen, kumartui molemmin kyynäspäin sitä vastaan ja katseli
kaukaisuuteen. Erottuaan Rasumihinistä tunsi hän itsensä taas niin
heikoksi, että hän vaivoin laahautui tänne. Mieluiten olisi hän
istuutunut tai pannut maata johonkin kadulla. Kumartuen kaidepuun yli
katseli hän koneellisesti veteen, iltapunerruksen ruusunväristä
säteilyä, talorivejä jotka katosivat lisääntyvässä hämyssä, jossakin
kaukana olevan tuulentuvan akkunaa, joka välkkyi kuin tuli auringon
heittäessä viimeisiä säteitään; kanavan tummaa vettä ... ja hänestä
tuntui kuin katselisi hän sinne alas erikoisella mielenkiinnolla.
Vihdoin alkoi hänen silmissään pyöriä punasia pyörröjä, talot heiluivat,
ohikulkevat, ranta, ajoneuvot -- kaikki heiluivat ja tanssivat hänen
ympärillään. Äkkiä hän vavahti, ehkä uudelleen pelastuneena menemästä
tainnoksiin, kamalaan ja kauheaan. Hän tunsi, että joku oli asettunut
häneen viereensä, oikealle puolelle; hän nosti silmänsä ja näki
suurikasvuisen naisen, jonka päätä verhosi kaulaliina; hänen kasvonsa
olivat pitkähköt, keltaset, pöhöttyneet, silmät punaset ja kuopalle
painuneet. Nainen katseli häntä suoraan kasvoihin, mutta ei luultavasti
nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiotaan mihinkään. Äkkiä nojasi hän
oikeata kättään kaidepuuta vastaan, nosti oikean jalkansa, heitti sen
ristikon yli, sitten vasemman -- ja syöksyi kanavaan.
Likainen vesi teki tietä, nieli hetkeksi uhrinsa, mutta heti sen jälkeen
kohosi tämä uudelleen pinnalle ja seurasi virran mukana vitkalleen
alaspäin; pää ja jalat olivat veden alla, ainoastaan selkä oli
näkyvissä, samaten vaatteet, joka oli pullollaan kuin ilmapallo.
-- Uponnut! Uponnut! huusivat useat äänet; ihmisiä alkoi juosta
paikalle, joen molemmat äyräät täyttyivät katsojista; Raskolnikovin
ympärille keräysi väkeä sillalle ja he työnsivät ja tölmivät häntä
takaapäin.
-- Herra paratkoon, sehän on meidän Afrosinjushkamme! huusi naisellinen,
itkevä ääni lähistöstä. -- Pelastakaa hänet, isäseni, vetäkää hänet
maalle!
-- Vene! Vene! huudettiin joukolla.
Mutta venettä ei enää tarvittu; eräs poliisi oli juossut portaita alas
kanavan partaalle, heittänyt takkinsa ja saappaansa yltään ja syöksynyt
veteen. Työ oli helppo, uponnut uiskenteli ainoastaan kahden askeleen
päässä laiturilta; poliisi tarttui oikealla kädellään hänen
vaatteisiinsa, tarttuen samalla vasemmallaan erääseen seipääseen, jonka
hänen toverinsa ojensi hänelle, ja uponnut vedettiin kuiville. Hän
laskettiin porrastolle. Hän tointui äkkiä, kohottausi ja istuutui alkaen
aivastella ja puhkia sekä silitellä käsineen märkiä vaatteitaan. Hän ei
sanonut sanaakaan.
-- Hän on juonut niin paljon, että hänen silmissään on alkanut tanssia
pikkupiruja! ulvoi sama naisääni, joka nyt oli Afrosinjushkan ääressä,
-- aivan äskettäin mieli hän hirttäytyä, mutta nuora leikattiin poikki.
Minä vain juoksin puotiin ja jätin pikkutytön hänen hoitoonsa, ja
silloin tapahtui onnettomuus! Hän on pikkuporvarillista syntyperää,
isäseni, ollen sukua meille; tässä lähellä, toinen talo kulmasta, aivan
tässä...
Väkijoukko hajausi; poliiseilla oli vielä jotakin tekemistä uponneen
kera, kun joku huusi: -- Polisikonttoriin!... Raskolnikov katseli
kaikkea jollakin omituisella välinpitämättömyyden tunteella ja ilman
osanottoa; hän tunsi inhoa. "Ei, se on alhaista, vesi..." mutisi hän
itsekseen. "Mitään enempää katsottavaa ei tässä ole", lisäsi hän, "ei
maksa vaivaa odottaa. Miten on polisikonttorin laita ... miksi ei
Sametov ole siellä? Yhdeksän jälkeen on sen oltava auki..." Hän käänsi
selkänsä kaidepuuhun päin ja katseli ympärilleen.
"No, mitäpä sillä ... olkoon menneeksi!" sanoi hän päättävästi, lähtien
liikkeelle ja suunnaten kulkunsa poliisikonttoriin päin. Hänen sydämensä
oli ontto ja tyhjä; hän ei tahtonut ajatella. Nyt oli tuo ahdistava
tunnekin jo kadonnut, mitään jälkeä ei enään ollut siitä työkyvystä,
mikä hänellä oli ennen ollut lähtiessään kotoaan mielessään ajatus:
"Tästä on tehtävä loppu!" Hän oli muuttunut vallan välinpitämättömäksi.
"Ehkä tämä myöskin on loppu," ajatteli hän kulkiessaan vitkallisesti ja
veltosti kanavan reunaa. "Tahdon kuitenkin tehdä lopun siitä, sen
tahdon... Mutta loppuuko se tosiaan? Saman tekevää! Ainakin saan jokusen
neliökyynärää suuruisen huoneen! Heh! Loppuisiko se siis todellakin?...
Sanonko sen heille vai enkö? Perhana vieköön! Ja väsynyt olen myös,
jospa vain kohta saisin istuutua tai panna maata johonkin! Minä häpeän
vain tyhmyyttäni! Muuten syljen sillekin! Hyi, mitä hullutuksia päähän
saattaa noustakaan."
Polisikonttoriin mentiin suoraa tietä ja sitten käännyttiin vasemmalle
toisessa kulmassa; siitä oli enään joitakin askeleita. Mutta tultuaan
ensimäiseen kulmaan mietti hän hetken, kääntyi toiselle kadulle ja
kiersi kahta katua myöten -- ehkä tarkotuksetta mutta ehkä myös
kuluttaakseen joitakin minuutteja ja voittaakseen aikaa. Hän kulki
tuijottaen maahan. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin olisi joku kuiskannut
hänen korvaansa. Hän nosti päätään ja näki seisovansa juuri tuon talon
edustalla. Siitä eräästä illasta saakka ei hän ollut käynyt siellä.
Karkottamaton ja selittämätön toivo veti häntä sinne. Hän meni sisään
taloon, kulki porttikäytävän läpi, kääntyi sitten ensimäiseen käytävään
oikealla ja nousi tuttuja portaita ylös aina neljänteen kerrokseen.
Noissa jyrkissä ja ahtaissa portaissa oli sangen pimeätä. Hän pysähtyi
joka portaalle ja katseli uteliaasti ympärilleen. Ensimäisen kerroksen
etehisestä olivat ikkunapuitteet viedyt tykkänään pois, "se ei siis ole
se. Mikolai ja Mitka työskentelivät toisessa kerroksessa; se on sulettu
ja ovi on uudelleen maalattu; se siis on vuokrattavana. Tuossa on kolmas
kerros ja tässä neljäs... Tässä se oli!" Hän oli horjuva, kerroksen ovi
oli sepposen selällään; siellä oli ihmisiä sisällä, hän kuuli ääniä --
sitä hän ei ollut odottanut. Hän epäili vielä hieman, sitten astui hän
lähemmäksi ja meni sisään.
Huoneusto oli korjauksen alaisena, siellä oli sisässä työmiehiä; hän
kummasteli. Hän oli, itse tietämättä miksi, kuvitellut tapaavansa kaikki
samallaisena millaiseksi oli jättänyt; ehkä myös ruumiit samalla
paikalla lattialla. Mutta nyt näki hän ainoastaan alastomat seinät, ei
mitään huonekaluja -- miten omituista! Hän meni ikkunan ääreen ja
istuutui ikkunapuitteelle.
Siellä oli kaksi työmiestä, jotenkin nuoria. He liisteröivät seiniin
uusia seinäpapereja, valkoisia ruusunvärisine kukkineen, entisten
sijaan, jotka olivat keltaset, kellastuneet ja risaset. Raskolnikov oli
sangen suuttunut sen johdosta, hän katseli vihamielisesti uusia
tapetteja, ikäänkuin olisi hänestä tuntunut vastenmieliseltä, että
kaikki muutettiin uuteen uskoon.
Työmiehet olivat nähtävästi myöhästyneet, nyt vierittivät he nopeasti
kasaan paperit ja valmistausivat lähtemään. Raskolnikovin ilmestyminen
oli tuskin herättänyt heidän huomiotaan. He puhuivat keskenään.
Raskolnikov pani kädet ristiin rinnalleen ja kuunteli heidän
keskusteluaan.
-- Hän tulee siis luokseni noin aamupuolla, sanoi vanhempi nuoremmalle,
-- varahin aamulla ja sangen koristettuna. "Miksi panet itsesi niin
hienoksi, minun tähteni, miksi siis koristelet itseäsi minua varten?" --
"Minä tahdon", sanoo hän, "Tit Vasiljevitsh, tästä lähin tehdä aivan
kuten sinä tahdot." Siten se siis tapahtui! Ja niin hienosti kun hän oli
puettu -- aivan kuin surnaali, aivan kuin surnaali!
-- Mitä se surnaali on, setä hyvä? kysyi poika, hän oli nähtävästi "setä
hyvän" oppipoika.
-- Surnaali, se on sellaisia kuvia, veli hyvä, maalattuja kuvia, joita
posti tuo tänne joka lauvantai räätälille ulkomailta; se on sitä varten
että näkisit miten kunkin tulee pukeutua, olkoonpa sitten mies tai
nainen. Sitä kutsutaan sanomalehdeksi. Miehet kuvataan tavallisesti
pitkätakkisina, mutta naisia varten on monta värikästä kuvaa, ettet sinä
voi sitä edes kuvitella mielessäsi, veli hyvä.
-- Mitäpä lajia ei täällä Pietarissa olisi! huudahti poika aivan
hämmästyneenä -- jos jotakin ... paitsi isää ja äitiä!
-- Lukuunottamatta heitä tapaat täällä kaikkea, lausui toinen
opettavasti.
Raskolnikov nousi ja meni toiseen huoneeseen, missä matka-arkku, vuode
ja piironki ennen olivat olleet; huone tuntui hänestä nyt niin pieneltä.
Seinäpaperit olivat vielä samat, nurkassa voi selvästi nähdä sen paikan
seinäpaperissa, missä pyhimysarkku oli ollut. Hän katseli ympärilleen ja
meni taas takasin vanhalle paikalleen. Nuorempi työmies katseli häntä
syrjästä.
-- Mitä te täältä etsitte? kysyi hän äkkiä, kääntyen Raskolnikovin
puoleen.
Sen sijaan että olisi vastannut, nousi Raskolnikov, meni ovelle ja veti
kellonnyöristä. Siinä oli sama halennut sointu! Hän veti toisen ja
kolmannen kerran, kuunteli ja palautti tapahtumat muistoonsa. Hänen ensi
kerralla tuntemansa kamala, tuskallinen, kiusallinen tunne muistui yhä
selvemmin hänen mieleensä, hän vavahti joka kerralla kuin veti
kellonnyöristä, mutta hän tunsi voimistuvansa siitä.
-- Niin, mitä sinä tosiaan tahdot? Kuka sinä olet? huusi työmies ja
astui hänen luokseen. Raskolnikov meni taas sisään.
-- Tahdon vuokrata huoneuston, sanoi hän, -- katsoa sitä.
-- Yöllä ei vuokrata mitään huoneustoja, ja muuten täytyy teillä olla
talonmies mukananne!
-- Lattia on pesty; se kai maalataan? jatkoi Raskolnikov -- eikö siinä
enää ole verta?
-- Mitä verta?
-- Jälkiä vanhuksesta ja hänen sisarestaan, luonnollisesti, jotka täällä
murhattiin! Tässä oli suuri verilätäkkö.
-- Mutta mikä sinä oikeastaan olet? kysyi työmies rauhattomasti.
-- Minäkö?
-- Niin.
-- Tekeekö mielesi tietää? Tule mukanani polisikonttoriin, niin sanon
sen sinulle.
Työmiehet katselivat hämillään toisiaan.
-- Lähtekäämme, olemme jo kyllin kuluttaneet aikaa, tule Aljoshka! Minä
suljen, sanoi vanhempi työmies.
-- No, tule! vastasi Raskolnikov välinpitämättömästi, kulkien vitkalleen
portaita alas. -- Kuulehan talonmies! huusi hän tultuaan
porttikäytävään.
Kadulla seisoi paljon väkeä porttikäytävän edustalla; heidän parissaan
olivat myös molemmat talonmiehet, jotka tarkastelivat ohikulkevia.
Raskolnikov meni suoraan heidän luokseen.
-- Mitä tahdotte? kysyi toinen talonmiehistä.
-- Oletko ollut polisikonttoorissa?
-- Aivan äskettäin; miksi niin?
-- Onko siellä vielä ketään?
-- Kyllä.
-- Onko apulainen myös siellä?
-- Hän oli siellä hetken. Mutta miksi tätä?
Raskolnikov ei vastannut, vaan jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan
heidän ääreensä.
-- Hän on ollut katselemassa huoneustoa, sanoi vanhempi työmies, joka
nyt tuli.
-- Mitä huoneustoa?
-- Sitä, missä me työskentelemme. "Miksi", sanoi hän, "on veri pesty
pois? Täällä", sanoi hän, "on tehty murha ja minä olen tullut
vuokraamaan." Ja sitten veti hän kellonnyöristä ja oli vähällä vetää
poikki sen. "Tulkaa mukanani", sanoi hän, "konttoriin, siellä sanon
kaikki."
Talonmies katseli epäluuloisesti Raskolnikovia ja rypisti otsaansa.
-- Kuka te todella olette? lausui hän röyhkeästi Raskolnikoville.
-- Minä olen Rodion Romanovitsh Raskolnikov, entinen ylioppilas ja asun
Shilesin talossa erään kadun varrella vallan tässä läheisyydessä, numero
neljässätoista; kysykää vain siellä talonmieheltä, hän tuntee minut.
Raskolnikov puhui vitkallisesti ja miettivästi, kääntymättä ympäri,
katsellen kadulle, jossa alkoi hämärtää.
-- Miksi sitten olet mennyt sinne huoneustoon?
-- Tarkastaakseni sitä.
-- Mitä siellä on tarkastettavaa?
-- Mitä siinä loruat, ota hänet kiinni ja vie polisikonttoriin! lausui
äkkiä aivan uusi ääni.
Raskolnikov katsahti yli olkansa puhujaan ja sanoi yhtä hiljaa ja
pitkäveteisesti:
-- Tulkaa!
-- Niin, vie hänet vain sinne! jatkoi edellinen puhuja. -- Miksi
huolehtii hän siitä asiasta, mitä lie hänellä mielessä?
-- Juovuksissa ei hän ole, Jumala tietäköön mitä hän tahtoo... mutisi
työmies.
-- Mitä te sitten tahdotte! huusi talonmies uudelleen hänelle; hän oli
todella pahastunut. -- Miksi tunkeudut tänne sisään?
-- Pelkäätkö ehkä polisikonttoria? lausui Raskolnikov pilkallisesti.
-- Pelkään, miksi? Mene tiehesi!
-- Mokoma veijari! huusi eräs nainen.
-- Mitä pitkiä puheita tässä tarvitaan! huusi toinen talonmies, joka oli
pitkä mies; -- mene tiehesi!... Ehkä onkin joku veijari ... mene
tiehesi!
Hän tarttui Raskolnikovin olkapäihin ja heitti hänet kadulle. Hän
kompastui ja oli kaatua; saavutettuaan tasapainonsa katsoi hän vielä
kerran kaikkia ja jatkoi matkaansa.
-- Sepä oli omituinen mies! sanoi maalari.
-- Niin oli, ihmiset tulevat nykyään päivä päivältä yhä
kummallisemmiksi, sanoi nainen.
-- Hänet olisi tullut viedä polisikonttoriin! sanoi se puhuja, joka oli
lausunut samaa ennenkin.
-- Tuollaisen vuoksi ei kannata vaivata itseään, päätti pitkä talonmies.
-- Hän oli varmastikin joku kuleksija, joka vain koetti tunkeutua katon
alle; jos hänen kanssaan ryhtyy tekemisiin, ei hänestä pääse eroon ...
minä kyllä tunnen tuollaiset!
-- Menenkö, vai enkö? ajatteli Raskolnikov seisoen keskellä katua
risteyksessä ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin odottaen joltakin
ratkasevaa sanaa. Mutta mitään vastausta ei tullut; mutta kaikki oli
yhtä hiljaista ja kuollutta kuin kivet jolla hän seisoi; hänestä
yksistään kuolleita. Äkkiä huomasi hän sangen kaukana, noin kahdensadan
askeleen päässä siitä, kadun päässä yhä lisääntyvässä hämärässä
ihmislauman, hän kuuli huutoa ... keskellä joukkoa oli vaunut. "Mitä
nyt?" Raskolnikov kääntyi oikealle ja läheni kansanjoukkoa. Hänen näytti
tekevän mieli iskeä kiini kaikkeen; hän ajatteli vakaata päätöstään
lähteä poliisikonttoriin ja tiesi varmuudella, että kaikki myös silloin
loppuisi.