V.

Tulija oli keski-ikäinen herrasmies, joka näytti sangen

teeskentelevältä; hänellä oli vastenmielinen, pettävä ulkomuoto;

sisääntullessaan pysähtyi hän ovelle, katseli ympärilleen silmäyksin,

jotka ilmaisivat tavatonta, loukkaavaa kummastusta ja jotka näyttivät

kysyvän: "Minne olenkaan sattunut tulemaan?" Hän katseli epäilevästi,

jopa levottomastikin ympärilleen Raskolnikovin ahtaassa ja matalassa

"kaapissa". Yhtä suuresti hämmästyneenä kiinnitti hän sitten silmänsä

Raskolnikoviin, joka makasi pukemattomana, tukka suorimattomana,

pesemättömänä kurjalla, likaisella sohvallaan ja joka myös lakkaamatta

katseli häntä. Sitten hän katseli yhtä varovasti Rasumihinin takkuisia

ja parrakkaisia kasvoja, jotka puolestaan tarkastelivat häntä julkeasti

ja kysyvästi suoraan silmiin, paikaltaan liikahtamatta. Tätä olotilaa

kesti varmaankin kokonaisen minuutin ja sitten seurasi, kuten

odotettavaa olikin, pieni muutos. Äkkiä oli mainittu herra käsittänyt,

ettei tuima ja arvokas kasvojenilme sopinut täällä kaapissa ja

vallitsevissa olosuhteissa, hän muuttui vähän notkeammaksi ja

kohteliaammaksi ja pani vakavana ja selvästi painon sanoilleen ja

tavuille tehdessään Sosimoville seuraavan kysymyksen:

-- Ylioppilas, eli entinen ylioppilas Rodion Romanitsh Raskolnikov?...

Sosimov olisi ehkä vastannut, ellei Rasumihin, johonka kysymys ei ollut

ollenkaan kohdistettu, olisi tullut hänen tielleen:

-- Hän makaa tuossa sohvalla! Ja te -- mitä te tahdotte?

Tämä kodikas "mitä te tahdotte?" suututti tuota teeskentelevää herraa;

hän aikoi kääntyä Rasumihinin puoleen, mutta malttoi mielensä oikealla

hetkellä ja suuntasi uudelleen kysyvän katseensa Sosimoviin.

-- Hän on Raskolnikov! sanoi Sosimov osottaen sairasta, jonka jälkeen

hän haukotteli tavattoman pitkään, suu sepposen selällään. Sitten veti

hän taskustaan paksun kultakellonsa, avasi sen, katsahti siihen ja pisti

sen yhtä vitkalleen ja välinpitämättömästi takaisin taskuunsa.

Raskolnikov itse makasi siinä koko ajan hiljaa ja katseli jäykästi ja

näöltään hajamielisesti tulijaa. Hänen kasvonsa olivat tavattoman

kalpeat ja kärsivät, aivan kuin hän olisi äskettäin ollut tuskallisen

leikkauksen tai kidutuksen alasena. Mutta sisään tullut herra kiinnitti

yhä enemmän hänen huomionsa puoleensa; hän alkoi tuntea rauhattomuuden,

epäilyksen, jopa pelonkin tunnetta. Kun Sosimov osotti häntä ja sanoi:

"Hän on Raskolnikov?" kohousi hän äkkiä aivan kuin juostakseen tiehensä,

istuutui vuoteeseen ja sanoi kehottavalla mutta heikolla äänellä:

-- Aivan niin! Minä olen Raskolnikov! Mitä te tahdotte?

Vieras katseli häntä tarkkaavasti ja sanoi erityisellä äänenpainolla:

-- Pietari Petrovitsh Lushin. Minulla on syytä toivoa, ettei nimeni

tuntune teistä vallan ventovieraalta.

Mutta Raskolnikov, joka ajatteli jotakin vallan toista, katseli jäykästi

ja hajamielisesti häntä sanakaan vastaamatta, aivan kuin olisi hän

kuullut Lushinin nimen ensi kertaa.

-- Mitä? Ettekö olisi vielä mahtanut saada mitään tietoja? kysyi Pietari

Petrovitsh vastenmielisesti liikutettuna.

Vastaukseksi vaipui Raskolnikov takaisin patjalle, pani kätensä päänsä

alle ja katseli kattoon. Lushinin kasvoille nousi nolostumisen puna;

Sosimov ja Rasumihin katselivat häntä uteliaasti ja hän tunsi mielensä

lannistuvan.

-- Minä edellytin ja laskin, alkoi hän uudestaan, -- että kirje, joka

lähetettiin jo enemmän kuin kymmenen, ehkä jo neljäkintoista vuorokautta

sitten...

-- Mutta kuulkaahan, miksi pysähdytte ovelle? keskeytti Rasumihin hänet

äkkiä. -- Jos teillä on annettavana selitys, niin istuutukaa toki,

tuollahan on ahdasta sekä teille että Nastasjalle. Nastashuska, mene

pois tieltä, anna hänen tulla lähemmä! Astukaa tänne, tässä on tuoli,

istuutukaa vaan!

Hän veti tuolin pöydän luota ja siirtyi itse vähän kauvemmas

toimittaakseen vieraalle mahdollisuuden tunkeutua perille saakka. Tällä

ei ollut mitään syytä kieltäytyä ja sen vuoksi hän tunkeusikin tuolin

ääreen niin hyvin kuin voi. Päästyään tuolin ääreen hän istuutui ja

katseli kysyvästi Rasumihiniin.

-- Muuten ei teidän tarvitse kainostella, lausui tämä. -- Rodja on

maannut sairaana jo viisi päivää ja houraillut kolme, mutta nyt on hän

joka tapauksessa tullut tajuihinsa ja onpa vielä saanut hieman

ruokahaluakin. Tuossa on hänen lääkärinsä, joka juuri pääsi tutkimasta

häntä, mutta minä olen hänen toverinsa, myös entinen ylioppilas, joka

myös nyt hoitelee häntä; älkää siis huoliko meistä ja älkää ujostelko,

vaan jatkakaa asianne esittämistä.

-- Kiitos. Mutta eikö läsnäoloni ja puheeni ole kiusaksi? kääntyi Lushin

Sosimovin puoleen.

-- Eipä niinkään, sanoi Sosimov vitkalleen, -- te päinvastoin

tappaisitte hänen aikaansa sillä. Ja hän haukotteli taas.

-- Ah, siitä on jo pitkä aika, kun hän tuli tajuihinsa, jo varhain

aamulla! jatkoi Rasumihin niin teeskentelemättömästi ja kodikkaasti,

että Lushin taas rauhottui; ehkä myös sentähden, että tuo julkea,

rääsyinen mies oli esittänyt itsensä ylioppilaaksi.

-- Teidän äitinne... alkoi Lushin.

-- Hm! mutisi Rasumihin jotenkin kuultavasti. Lushin katseli hän

kysyvästi.

-- Eipä mitään ... tapahtui vain siten ... jatkakaa...

Lushin kohoutti hartioitaan.

-- Teidän äitinne alkoi minun vielä siellä ollessani kirjoittaa teille.

Tultuani tänne annoin kulua muutamia päiviä ennenkuin saavuin luoksenne

ollakseni vallan varma siitä, että teillä jo olisi tieto kaikesta; mutta

nyt näen suureksi suureksi kummastuksekseni...

-- Minä tiedän, tiedän kyllä! sanoi Raskolnikov kasvoillaan ilme, joka

osotti mitä suurinta suuttumista. -- Te olette sulhanen, minä tiedän sen

jo! Riittää jo!

Pietari Petrovitsh tunsi tulleensa suuresti loukatuksi, mutta ei sanonut

kuitenkaan mitään. Hän ponnisteli voimiaan voidakseen käsittää, mitä

kaikki tämä merkitsi. Vaitioloa kesti kokonaisen minuutin.

Tällä välin alkoi Raskolnikov, joka vastatessaan taas oli hieman

kääntynyt hänen puoleensa, uudelleen silmäillä häntä tarkkaavasti ja

hieman uteliaana, aivan kuin ei hän vielä olisi ennättänyt tarpeeksi

katsella "sulhasta" tai ikäänkuin hän olisi keksinyt tässä jotakin uutta

silmäänpistävää. Lushinin ulkomuoto todisti todella "sulhasta", kuten

Raskolnikov juuri oli kutsunut häntä. Hän oli käyttänyt aikaa hyväkseen

pukeutuakseen pääkaupungissa uuteen pukuun, kiireestä kantapäihin.

Kaikki oli juuri tullut räätälistä ja oli mahdollisimman hienoa, kaikki

oli vain liian uutta ja paljasti sen vuoksi itse tarkotuksen. Hieno,

uusi, aistikas silinterihattu sopi erinomaisen hyvin sen yhteyteen,

samaten myös vaaleahkot käsineet. Lushinin puvussa olivat vallalla

vaaleat ja nuorehkot värit; hänen liinavaatteensa olivat mitä hienointa

lajia ja kaikki puki häntä erinomaisesti. Hänen kasvonsa, jotka olivat

terveet eivätkä ollenkaan rumat, ilmaisivat noin viidenviidettä vuoden

ikää. Tukka oli tosin harmahtava, mutta kammattu ja tukanlaittajan

koristelema, eikä ollenkaan tuolla tavallisella naurettavalla tavalla,

joka tekee miehestä niin tyhmän näkösen. Jos siis tässä jotenkin hyvin

kehittyneessä aistikkaassa henkilössä oli jotakin vastenmielistä ja

karkottavaa, riippui se vallan toisista syistä. Tarkastettuaan Lushinia

tungettelevalla tavallaan hetken, naurahti Raskolnikov pilkallisesti ja

katseli taas kattoon.

Mutta herra Lushin malttoi mielensä, sillä hän näkyi päättäneen olla

ollenkaan kiinnittämättä huomiotaan näihin omituisuuksiin.

-- Valitan suuresti, että tapaan teidät moisessa tilassa, alkoi hän

uudelleen, keskeyttäen hiljaisuuden. -- Jospa minulla olisi ollut vain

aavistustakaan sairaudestanne, olisin tullut jo aikoja sitten. Mutta te

kyllä tiedätte, että minulla on niin monta asiaa toimitettavana! Minulla

on sangen tärkeä asia senatissa, lukuun ottamatta niitä huolia, jotka

kyllä tunnette. Odotan perheenne saapuvan tänne, s.o. äitiänne ja

sisartanne, joka hetki.

Raskolnikov liikahti ja näytti mielivän sanoa jotakin; hänen kasvonsa

ilmasivat mielenliikutusta. Pietari Petrovitsh pysähtyi hetkeksi, mutta

kun ei mitään seurannut, jatkoi hän:

-- ... Joka hetki. Ensinnäkin olen hankkinut asunnon...

-- Mistä? kysyi Raskolnikov hiljaa.

-- Jotenkin läheltä, Bakelejevin talosta...

-- Se on Vosnesenskin prospektin varrella, keskeytti Rasumihin hänet, --

siellä on kaksi kerrosta vuokrattavana; kauppias Jushin ne omistaa, olen

ollut siellä.

-- Aivan oikein, vuokrausta varten kalustettuja.

-- Oikea sikopahna, likaa ja löyhkää -- sitä paitsi on seutu epäiltävä;

siellä on jo tapahtunut jos jotakin, hitto sen tietäköön, keitä siellä

asuu!... Olin siellä itse saapuvilla eräässä häpeällisessä tapauksessa.

Mutta halpaa siellä kyllä on.

-- Minulla ei luonnollisestikaan ollut aikaa hankkia mitään tietoja,

syystä että itse olen täällä muukalainen; lausui Pietari Petrovitsh

vastenmielisen liikutuksen vallassa. -- Muuten oli siellä kaksi

erinomasen hienoa huonetta ja koska ne ovat vuokratut vain sangen

lyhyeksi ajaksi... Olen myös jo selvillä oikeasta, s.o. tulevasta

asunnostamme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, -- sitä

laitetaan kuntoon paraillaan. Sillä välin vuokraan itse muutamia

kalustettuja huoneita parin askeleen päässä täältä rouva Lippewechselin

luona eräältä nuorelta ystävältäni, Andrei Semjonovitsh

Lebesjatnikovilta; hän se muuten suositteli minulle Bakelejevin taloa...

-- Lebesjatnikov! huudahti Raskolnikov ikäänkuin koettaen muistella

jotakin.

-- Aivan niin, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikov; hänellä on toimi

ministeriössä ... tunnetko hänet?

-- Kyllä ... en, vastaa Raskolnikov.

-- Suokaa anteeksi, näyttää siltä vastauksestanne päättäen. Minä olin

ennen holhoojansa ... hän on sangen hyvä, nuori mies ... jolla myös on

halua sivistyä edelleen... Minä pidän nuorten miesten seurasta, heidän

parissaan kuulee aina jotakin uutta... Pietari Petrovitsh katseli

toivorikkaana ympärilleen.

-- Mitä sillä tarkotatte? kysyi Rasumihin.

-- Sanon sen paraimmassa, todellisimmassa tarkotuksessaan, vastasi

Lushin ilosena kysymyksen johdosta. -- Näettekö, en ole ollut Pietarissa

kymmeneen vuoteen. Kaikki teidän uudet aatteenne ja uudistuksenne ovat

tosin myös koskeneet meihin tuolla maaseudulla, mutta selvästi

tajutakseen kaikki, täytyy olla Pietarissa. Niin, ja nyt on minun

mielipiteeni sellainen, että enimmin oppii kiinnittämällä huomionsa

nuorempaan sukupolveemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että minua on

ilahduttanut...

-- Mikä erityinen?

-- Kysymyksenne on laaja. Minä voin erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä

kuin tapaisin täällä selkeämmän katseen, enemmän arvostelua, niin

sanoakseni, enemmän kunnollisuutta...

-- Se on totta, arveli Sosimov.

-- Sen sinä valehtelet! Kunnollisuutta puuttuu, kihahti Rasumihin,

kunnollisuutta on vaikea saavuttaa, eikä sitä putoa taivaasta. Lähemmä

kahteen sataan vuoteen ei meillä ole ollut mitään kunnollisuutta ...

tosin leijailee aatteita ympärillämme, lausui hän kääntyen Pietari

Petrovitshin puoleen, -- ja siellä, täällä tapaa vielä tuon lapsellisen

toivon tehdä hyvää sekä myös toisinaan hyvässä mielentilassa olevia

ihmisiä, vaikkakin tavattomat kunnottomain joukot nousevat pohjalta

pinnalle, mutta kunnollisuutta puuttuu silti vieläkin, kunnollisuus on

vielä harvinaista!

-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, ilmotti Pietari Petrovitsh

erikoisesti mielihyvissään; -- tosin on liiallisuutta, säännöttömyyttä,

mutta tutkijan täytyy katsoa ylimalkaan. Jos liiottelee, todistaa se

vain suurta innostusta asian hyväksi ja sitä väärää kantaa, millä olomme

ovat. Jos tähän asti onkin tapahtunut vähän, onhan aikakin ollut liian

pieni. Keinoista minä en puhu; minun henkilökohtaisen mielipiteeni

mukaan, jos niin tahdotte, on jo tehty jotakin; uusia, hyödyllisiä

aatteita on levitetty, muutamia uusia, hyödyllisiä teoksia on jo

ilmestynyt vastakohdaksi entisille haaveellisille ja romantisille:

kirjallisuus on saanut kypsyneemmän, paremman sisällön, monet

vahingolliset ennakkoluulot ovat pois raivatut ja tehdyt naurun

alasiksi... Sanalla sanoen, me olemme jo eronneet muinaisajasta ja se on

minun mielipiteeni mukaan jo jotakin...

-- Ulkoa opittu läksy jotta voisi suositella itseään! huudahti

Raskolnikov äkkiä.

-- Mitä? kysyi Pietari Petrovitsh, joka ei luullut kuullensa oikein,

mutta ei saanut vastausta.

-- Aivan oikein, kiiruhti Sosimov lausumaan.

-- Eikö totta? puuttui Pietari Petrovitsh puheeseen silmäillen

ystävällisesti Sosimoviin. -- Te myös luultavasti myönnätte, hän lausui

kääntyen Rasumihinin puoleen, nyt jo hieman arvokkaalla ja rauhottavalla

äänellä, hänen teki jo mielensä sanoa "nuori mies", --että tieteitten ja

taloudellisen oikeuden alalla ainakin vallitsee nykyään edistys eli,

kuten sitä nykyään kutsutaan, progressioni...

-- Se on yleinen puheenparsi.

-- Ei ole, ei ole mikään puheenparsi! Jos minulle sanottiin esim. ennen:

"Rakasta lähimmäistäsi!" ja minä mielin seurata tuota käskyä, mikä oli

siitä suuresti innoissaan, -- revin viittani kahdeksi kappaleeksi

jakaakseni sen lähimmäiseni kanssa ja meistä tuli molemmista

puolialastomat, kuten venäläisessä sananlaskussa sanotaan: "Joka

tavottaa kahta jänistä, ei saa kumpaakaan niistä". Tiede sitä vastoin

opettaa: rakasta ennen kaikkea itseäsi, sillä koko maailmassa perustuu

kaikki henkilökohtaisiin pyyteisiin. Jos nyt ensi tilassa rakastaa

itseään, niin järjestää omat olonsa paraimman mukaan ja jokaisen viitta

pysyy ehjänä. Mutta taloudellinen oikeus lisää, että mitä useampia

hyvinhoidettuja yksityisoloja eli "ehjiä viittoja", niinsanoakseni

maailmassa on, sitä useampia vankkoja perusteita on ja sitä paremmin

pidetään huolta yhteisestä hyvästä. Jos siis minä hankin jotakin

yksinäni ja pelkästään itselleni, niin hankin siinä samalla jotakin

tavalla tai toisella yleiseksi hyväksi ja saan sen aikaan, että

lähimäiseni saa hieman suuremman palan yleisestä viitasta eikä

yksityishenkilöitten hyväntahtoisuudesta vaan kaikkien liiallisuudesta.

Aate on yksinkertainen, mutta sen on, ikävä kyllä, jo pitemmän ajan

kuluessa työntäneet syrjään ihannekeinottelut ja haaveet ja kuitenkin on

selvää, ettei tarvita suurtakaan teräväpäisyyttä...

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole niin teräväpäinen, keskeytti

Rasumihin hänet tylysti, -- jättäkäämme siis asia. Minä aloinkin eräästä

erikoisesta syystä puhua tästä aineesta, sillä koko tuo puhe, jolla

koetetaan saada itseä hyvään valoon, kaikki nuo päättömät puheenparret,

joita on saatu lakkaamatta kuulla kolmen viimevuoden kuluessa, ovat

minusta jo niin inhottavat, että punastun häpeästä, kun toiset minun

läsnäollessani ... sitä enemmän kuin minä itse ... puhuvat siitä. He

luonnollisesti kiiruhtavat loistamaan tiedoillaan, se on anteeksi

annettavaa, enkä minä tuomitse heitä siitä. Mutta minulla oli tällä

kerralla toinen päämäärä, tahdoin nimittäin tietää kuka te oikeastaan

olette; sillä, nähkääs, nykyään on niin monta teollisuusritaria, jotka

sillä tekosyyllä, että huolehtivat yleisestä paraasta, omien

pyyteittensä tähden turmelevat kaikki, mihin koskevat, niin että koko

asia mene piloille. No, nyt tämä voinee riittää!

-- Herrani, alkoi Lushin kohottaen rintaansa, -- oliko teidän

aikomuksenne ehkä tällä katalalla tavalla väittää, että myös minä...

-- Ah, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi ... miten minä voinkaan!...

Mutta nyt riittäköön! keskeytti Rasumihin heti ja kääntyi suoraan

Sosimovin puoleen jatkaakseen hänen kanssaan edellistä keskusteluaan.

Pietari Petrovitsh oli kyllin järkevä tyytymään Rasumihinin selitykseen.

Muuten hän päätti jäädä tänne enää vain pariksi minuutiksi.

-- Minä toivon, että nyt alkanut tuttavuutemme, lausui hän kääntyen

Raskolnikovin puoleen, -- teidän tuntemanne asianhaaran johdosta yhä

vakaantuisi teidän parannuttuanne... Mutta ennen kaikkea toivon teille

jälleen...

Raskolnikov ei edes kääntänyt päätään hänen puoleensa.

-- Murhaaja oli luultavasti eräs heistä, jotka panttasivat tavaroitaan

vanhukselle, sanoi Sosimov.

-- Aivan varmaan joku heistä! varmisti Rasumihin. -- Porfyrius ei

luonnollisestikaan ilmaissut ajatuksiaan, mutta hän jatkaa heidän

kuulustamistaan, joilla on pantteja vanhuksella.

-- Niiden, joilla on pantteja vanhuksella? kysyi Raskolnikov ääneensä.

-- Niin, mutta miksi kysyt sitä?

-- Muuten vaan.

-- Mutta miten hän saa selvän heistä? kysyi Sosimov.

-- Muutamista on hän saanut selvän Kochin avulla; toisten nimet olivat

merkityt tavaroita ympäröiviin kääreisiin, muutamat tulivat myös

itsestään kuullessaan...

-- No, mutta kyllä hän on mahtanut olla tavaton ja viekas veijari! Mikä

julkeus, mikä päättäväisyys!

-- Ei sentään ihan, siinähän se juuri on! keskeytti Rasumihin hänet. --

Juuri tuo ajatus johtaa teidät kaikki väärälle uralle. Minä väitän että

hän ei ole tavaton eikä viekaskaan ja se oli varmastikin hänen ensi

rikoksensa! Jos otaksut hänen olleen viekkaasti harkitsevan ja tottuneen

lurjuksen, on asia epätodenmukainen. Mutta jos otaksut hänen olleen

kokemattoman, seuraa siitä, että ainoastaan sattuma voi hänet pelastaa,

ja eikö hänen ole kiittäminen pelkkää sattumaa! Hän ei ehkä voinut

edeltäpäin huomata niitä esteitä, joita hän kohtasi! Ja miten toimitti

hän asian? Otti muutamia kymmenen, kahdenkymmenen ruplan arvoisia

esineitä, täytti niillä taskunsa, penkoi rääsyjä vanhuksen matka-arkussa

-- ja ylimmästä piirongin laatikosta löydettiin puolitoista tuhatta

ruplaa puhdasta rahaa, arvopapereja tavattomasti! Hän ei ole ymmärtänyt

ryöstää vaan ainoastaan murhata! Hän on vasta-alkaja, sanon sinulle, se

oli hänen ensi yrityksensä, hän oli hämmästynyt ja häntä ei pelastanut

harkinta vaan sattuma!

-- Tuntuu siltä kuin puhuisitte tuosta äsken tapahtuneesta virkamiehen

lesken murhasta, sanoi Pietari Petrovitsh kääntyen Sosimovin puoleen.

Hän oli jo noussut, mutta tahtoi vielä sanoa joitakin järkeviä sanoja

ennen lähtöään. Hän nähtävästi uneksi tekevänsä hyvän vaikutuksen ja

luopui vähitellen varovaisuudestaan.

-- Niin, oletteko kuullut puhuttavan siitä?

-- Luonnollisesti, yhteydessä...

-- Tunnetteko yksityiskohdat?

-- Sitä en voi sanoa: siinä on toinen seikka, toinen kysymys, niin

sanoakseni, joka kiinnittää mieltäni. Ryhtymättä laajemmin esittämään

sitä, että rikosten lukumäärä on viitenä viime vuotena lisääntynyt

alempien luokkien keskuudessa, lukuunottamatta kaikkialla tapahtuvia ja

lakkaamatta tehtyjä ryöväyksiä ja murhapolttoja, tuntuu minusta sangen

omituiselta, että rikokset samaten lisääntyvät korkeampien luokkien

parissa samassa määrässä. Siellä, kerrotaan, on joku entinen ylioppilas

ryövännyt postin avonaisella maantiellä; toisaalla ovat taas henkilöt,

jotka luetaan parempaan luokkaan kuuluviksi, valmistaneet vääriä

setelejä; Moskovassa vangitaan kokonainen seurue, joka teki vääriä

rahannosto-osotteita valtion obligatsioneihin, ja maailmanhistorian

suurimpain rikollisten joukossa on eräs opettaja; ulkomailla murhataan

meidän lähetystömme sihteeri jostakin tuntemattomasta syystä... Ja jos

nyt tämän pantinottajattaren murhaaja olisi jokin paremman säädyn

ihminen -- sillä ei talonpojilla ole mitään kultaesineitä pantattavina

-- miten on silloin selitettävissä se siveellisyyden turmeltuminen, mikä

vallitsee yhteiskuntamme sivistyneessä osassa?

-- Viime aikoina on tapahtunut niin monta taloudellista kumousta...

huomautti Sosimov.

-- Toivotte selitystä? keskeytti Rasumihin hänet -- siinähän esimerkiksi

esiintyy hyvin tuo syvälle juurtunut kunnottomuus, joka voi selittää

paljon.

-- Mitä sillä tarkotatte?

-- Mitä vastasi esimerkiksi tuo Moskovan opettaja, kun häneltä

kysyttiin, miksi hän oli väärentänyt rahannosto-osotteita? "Kaikki

rikastuvat jollakin lailla ja siksi tahdoin minäkin pian päästä

rikkaaksi". Sanajärjestystä en muista, vaan ajatus, että hän tahtoi

päästä pian rikkaaksi ja ilman mitään vaivaa, on oikea. Me olemme

tottuneet siihen, että kaikki tuodaan aivan valmiina eteemme, että meitä

kuletetaan talutusnuorassa, että meille puretetaan kaikki valmiiksi,

niin että meidän vain tarvitsee nielasta se alas. No, ja kun suuri hetki

silloin lyö, silloin osottautuu, mihin kukin kykenee, tai pikemmin,

mihin ei kykene...

-- Niin, mutta mitä siveydellä sitten tehdään? Entä laeilla?...

-- Aivan niin, mitä te sitten epäilette? lyöttäytyi Raskolnikov äkkiä

keskusteluun osalliseksi, -- sehän on vallan sopusoinnussa teorianne

kanssa!

-- Miten, teoriani kanssa?

-- Tietysti, jos vedätte viimeiset johtopäätteet äskeisestä

saarnastanne, seuraa siitä, että ihmisiä saa tappaa...

-- Mutta, minä pyydän!... Lausui Lushin.

-- Ei, sellainen ei ajatus ollut, lausui Sosimov. Raskolnikov makasi

siinä kalpeana ja vapisevin huulin; hän hengitti raskaasti.

-- Kaikella on rajansa, lausui Lushin ylpeästi, -- taloudellista

oikeutta ei voi kutsua murhakehotukseksi, jos otaksun...

-- Mutta sanokaa nyt minulle, onko se totta, keskeytti Raskolnikov hänet

uudelleen vihasta vapisevalla äänellä, josta saattoi huomata, että hän

tunsi iloa voidessaan loukata, -- onko se totta, että sanoitte

morsiollenne sinä päivänä, jolloin saitte hänen myöntymyksensä, että te

tunsitte suurta iloa sen johdosta kun hän oli kerjäläinen, sillä olihan

edullisempaa nostaa puolisonsa kurjuudesta voidakseen sittemmin hallita

ja komentaa häntä mielin määrin ... ja voidakseen aina mainita, että te

olette tehnyt pelkästään hyvää?...

-- Herrani, lausui Lushin suuttuneena ja loukkaantuneena, -- miten

voidaan siten väärentää sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy

sanoa teille, ettei moisilla huhuilla, jotka ovat tunkeutuneet korviinne

tai oikeammin, jotka tarkotuksella on ladeltu teille, ole syyn

varjoakaan ja minä epäilen ... sanalla sanoen . .. tästä syytöksestä ...

äitiänne!... Hän tuntui minusta sitä paitsi, en tahdo kajota hänen

muihin oivallisiin ominaisuuksiinsa, hieman haltioihinsa joutuneelta ja

romanimaiselta. Siitä huolimatta olin tuhannen virstan päässä moisesta

edellytyksestä, että hän voisi siinä määrin vääristellä tai käsittää

väärin ja selittää sanojani... ja vihdoinkin ... vihdoinkin...

-- Ja tiedättekö mitä? huudahti Raskolnikov kohottautuen sohvallaan ja

tuijottaen Lushiniin läpitunkevin, salamoivin silmin, -- tiedättekö

mitä?

-- En, mitä? Lushin odotti loukkaantunut ja kehottava ihme kasvoillaan.

Vaitioloa kesti jokusen sekunnin.

-- Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan ... sanotte

sanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!

-- Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.

-- Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri

huultansa. -- Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten

itseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, --

ja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle,

mutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä.

Minä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta

nyt ... en ... teille ... koskaan...

-- Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.

-- Sen pahempi...

-- Menkää helvettiin!

Lushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja

pöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta

kehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli

antanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen

varovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään

seinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää,

että hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.

-- Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla...

sanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.

-- Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikov

raivostuneena. -- Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!

Minä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!

Tahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!

-- Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.

-- Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?

-- Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.

Rasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.

-- Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet

häntä, sanoi Sosimov portaissa. -- Häntä ei saa nyt saattaa

suutuksiin...

-- Miten hänen laitansa on?

-- Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle,

virkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan... Tiedätkö,

että jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan... Minä pelkään sen

vuoksi!

-- Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen

sisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen

sairastumistaan...

-- Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän

turmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä

saman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa,

joka saattaa hänet suunniltaan ... tuo murha...

-- Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, -- sen olen kyllä huomannut! Se

kiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän

pelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä

poliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä

hän tainoksiinkin.

-- Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan

sinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen

tunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen... Tulehdusta ei meidän

tarvitse pelätä...

-- Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan

pitää häntä silmällä.

Jäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisasti

Nastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.

-- Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.

-- Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan...

Hän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.