VII

Keskellä katua oli ajoneuvot, upeat ja sirot, joiden eteen oli

valjastettu pari tulista hevosta. Ketään ei ollut vaunuissa ja ajaja oli

noussut pois istuimeltaan ja piti nyt hevosia suitsista. Ympärillä

tungeksi ihmisjoukko ja myös joitakin poliiseja. Eräällä heistä oli

palava lyhty, jolla hän valaisi jotakin, joka oli katukivityksellä

pyörien ääressä. Kaikki puhuivat, huusivat ja vaikeroivat; ajaja ei

tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, ja hän toisti lakkaamatta:

-- Mikä onnettomuus! Jumalani, mikä onnettomuus!

Raskolnikov tunkeusi paikalle niin hyvin kuin taisi ja pääsi vihdoin

näkemään kaikkien rauhattomuuden ja uteliaisuuden esineen. Maassa makasi

tajuton ihminen, jonka yli äsken oli ajettu; hän näytti huonosti

puetulta, ei silti talonpoikaisvaatteisiin, ja veren peittämä. Päästä ja

kasvoista virtasi verta virtanaan, kasvot olivat särkyneet ja

ruhjoutuneet. Hyvin saattoi nähdä, että vahinko oli vakavaa laatua.

-- Taivasten jumala! valitteli ajuri. -- Kuinka voikaan olla

varovaisempi! Niin, jospa edes olisin ajanut kovaa tai en olisi

huutanut! Mutta niin tasasesti ja levollisesti kun ajoinkaan! Kaikki

näkivät sen ja jos kaikki ihmiset valehtelevat, valehtelen myös minä!

Mutta sehän oli selvää, eihän juopunut pidä varaansa! Minä näen vielä,

miten hän menee kadun yli, hoippuu, on kaatumaisillaan -- minä huudan,

kerran, kahdesti, kolmasti, pysäytän hevoset, mutta hän juoksee tielle

ja kaatuu juuri niiden jalkoihin! Sitä en tiedä tekikö hän sen tosissaan

vai tietämättään!... Hevoset ovat nuoria, arkoja ... ne hypähtivät

äkkiä, hän huusi, ne pelkäsivät vielä enemmän... Ja onnettomuus oli

tapahtunut.

-- Aivan siten se tapahtui! huusi joku silminnäkijä joukosta.

-- Kolme kertaa hän huusi, se on totta! vakuutti toinen.

-- Täsmälleen kolme kertaa, sen kuulivat kaikki! huudahti kolmas.

Ajaja ei muuten ollut erikoisen alakulonen eikä pelästynyt. Ajoneuvoista

saattoi päättää, että niiden omistaja oli rikas ja kunnioitettu ja

odotti nähtävästi niiden tuloa jossakin; polisit olivat jo aikeissa

ottaa huomioon tuon seikan. Yli ajettu oli vietävä polisikonttoriin ja

sieltä sairalaan. Kukaan ei tuntenut häntä.

Tällä välin oli Raskolnikov tunkeutunut paikalle ja kumartunut yliajetun

yli. Silloin valaisi lyhty onnettomat kasvot, hän tunsi ne.

-- Minä tunnen hänet! huudahti hän tunkeutuen aivan esiin. -- Hän on

eräs erotettu virkamies, nimineuvos Marmeladov! Hän asuu tässä lähellä

Koselin talossa... Nopeasti lääkäri! Minä maksan ... kas tässä.

Hän veti taskustaan rahaa ja näytti sitä poliseille. Omituinen liikutus

oli vallannut hänet.

Polisit olivat iloisia saadessaan tietää, kuka yliajettu oli.

Raskolnikov mainitsi myös oman nimensä ja osotteensa sekä puhui sillä

lailla kuin olisi kysymyksessä ollut hänen oma isänsä, mitä kiihkeimmin

saadakseen tajutonna olevan viedyksi nopeasti asuntoonsa.

Kas täällä, kolmas talo tästä! huusi hän, -- Koselin, rikkaan

saksalaisen pohatan talo... Hän on nyt varmasti juovuksissa, ollen

aikeissa mennä kotiinsa. Minä tunnen hänet... Hän on aika juoppolalli...

Hänellä on perhe ... vaimo ja lapsia. Voi vielä kestää kauvan ennenkuin

hän pääsee sairalaan, mutta tässä on kyllä lähistössä lääkäri. Minä

maksan, maksan kaikki! Ainakin saakoot omaisensa hoitaa häntä, siellä

voi hän heti saada apua; mutta ennenkuin hän ennättää sairalaan, voi hän

olla kuollut...

Tarjousipa hänelle tilaisuus pistää jollekin jokunen kopekka kouraan;

asia oli muuten selvä ja aivan laillinen -- joka tapauksessa oli apu

tässä lähempänä. Yliajettu nostettiin katukivitykseltä ja kannettiin

pois; kantajia oli tarjolla runsaasti. Koselin talo oli ainoastaan noin

kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. Raskolnikov kulki perässä pitäen

varovasti hänen päätään ja osottaen tietä.

-- Tänne! Tänne! Portaita ylös; pää edellä, kääntäkää nyt ... kas niin,

kas niin! Kiitän teitä, maksan teille!

Katerina Ivanovnan tapana oli, heti kun hänellä oli minuttikin vapautta,

kävellä edes ja takasin pikku huoneessaan, ikkunan äärestä uunin luo ja

siitä takasin, kädet ristissä rinnalla aina sen mukaan miten hän puhui

tai kuiskaili itsekseen. Viime aikoina tapasi hän puhua yhä enemmän

vanhimman tyttärensä Poljenkan kanssa, joka, vaikkei ymmärtänytkään

kaikkea, kuitenkin käsitti, että hän oli välttämätön äidille; hän

seurasi äitiään sen vuoksi aina suurine, kalpeine silmineen ja osasi

käyttäytyä niin viisaasti, kuin olisi hän käsittänyt kaikki. Tällä

kertaa riisui Poljenka pikkuveljeään, joka oli voinut pahoin koko

päivän, saadakseen hänet vuoteeseen. Poika istui vaijeten ja

liikkumattomana tuolilla; hän kuunteli, mistä äiti ja sisar puhuivat

keskenään, ja oli hiljaa. Vielä pienempi Lydia seisoi vieressä,

ryysyihin puettuna, ja odotti vuoroaan. Portaille johtava ovi oli auki,

jotta edes hiukankin raitista ilmaa tulisi sen tupakansavun sijaan, joka

tunkeusi sisään muista huoneista ja joka tuotti kalvetustautiselle

naisparalle pitkiä, tuskallisia yskäkohtauksia. Katerina Ivanovna näytti

vielä kurjemmalta kuin viikko sitten, ja punaset pilkut hänen

poskipäillään hohtivat vielä enemmän.

Hän keskusteli Poljenkan kanssa muinaisista, onnellisemmista päivistä,

ensimäisestä miehestään, lasten isästä ja omasta isästään,

"siviili-insinöörien everstistä"; soimasi sitten sitä juoppolallia johon

hän nyt oli kahlehdittu, kertoi institutista pääsönsä jälkeen

suoritetusta shaalitanssista, tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut.

Välillä hän yski lakkaamatta ja koetti vapautua siitä limasta, joka

ahdisti hänen rintaansa. Sitten neuvoi hän taas Poljenkaa, miten tämän

oli korjattava pienokaisen vaatteita, kaatoi vettä astiaan yöllä

pestäkseen lasten likaiset alusvaatteet, piti taas ääntä siitä, ettei

juoppolalli koskaan tullut kotiin, niin että myös samalla olisi voinut

pestä hänen paitansa, kunnes hän vihdoin huomasi kulkueen tulevan

etehiseen. "Mitä nyt?" huusi hän nähdessään kansanjoukon ja miten hänen

huoneeseensa kannettiin jotakin taakkaa. "Mitä tänne tuodaan? Voi,

Jumalani!"

-- Minne panemme hänet? kysyi eräs poliseista, kun veristävä ja tajuton

Marmeladov oli kannettu huoneeseen ja katseltu paikkaa.

-- Sohvalle! Pankaa hänet sohvalle, pää tänne päin, neuvoi Raskolnikov.

-- Hänen ylitsensä on ajettu ... hän oli juovuksissa! huusi joku

joukosta.

Katerina Ivanovna seisoi siinä kalpeana ja veti syvästi henkeä. Lapset

olivat pelästyneet. Pikku Lidotshka huusi ääneensä, heittäysi Poljenkaa

vastaan ja vapisi ankarasti.

Laskettuaan Marmeladovin maahan kääntyi Raskolnikov Katerina Ivanovnan

puoleen:

-- Olkaa Jumalan tähden levollinen; älkää pelästykö! sanoi hän nopeasti

hänelle... -- Mennessään kadun poikki, ajoivat eräät vaunut hänen

ylitsensä; älkää olko levoton, kyllä hän tointuu taas, olen antanut

tuoda hänet tänne ... olen kerran ennen ollut luonanne, muistatteko

sitä? Kyllä hän tointuu ja kyllä minä maksan kaikki!

-- Onko se siis vihdoinkin tapahtunut! huusi Katerina Ivanovna

epätoivoissaan syöksyen miehensä luo.

Raskolnikov huomasi heti, ettei tämä nainen ollut niitä, jotka heti

pyörtyvät. Heti pani hän patjan haavottuneen pään alle -- kukaan ei

ollut sitä ajatellut; Katerina Ivanovna alkoi heti riisua häntä,

tarkastaa häntä, pitää huolta hänestä, menettämättä järkeään, vaan

koettamalla unohtaa kaikki; hän puristi yhteen värisevät huulensa ja

pidätti sen huudahduksen, joka uhkasi päästä häneltä.

Raskolnikov lähetti heti jonkun nopeasti noutamaan lääkäriä. Eräässä

läheisimmistä taloista asui sellainen.

-- Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä, toisti hän Katerina Ivanovnalle,

-- älkää vaan olko rauhaton, minä maksan hänet. Eikö täällä ole yhtään

vettä?... Ja tuokaa tänne jokin pöytäliina, pyyhinliina tai jokin

sellainen, mutta nopeasti! Eihän vielä tiedetä, mikä paikka hänessä ja

miten hän on haavottunut... Hän on vain haavottunut, ei kuollut, se on

varmaa. Mitähän lääkäri mahtanee sanoa?

Katerina Ivanovna kiiruhti ikkunan luo; siellä oli tuolilla savimalja,

jossa oli vettä ja joka oli varattu alusvaatteitten pesoa varten.

Katerina Ivanovna ei voinut sietää mitään likaisuutta ja uhrasi ennen

yörauhansa kuin kärsi mitään likaa huoneessa, mutta kun hänellä ei ollut

tarpeeksi liinavaatteita, täytyi hänen käyttää vähintäin kaksi yötä

viikossa pesemiseen. Hän tarttui maljaan viedäkseen sen sohvan ääreen,

mutta oli vähällä kaatua. Raskolnikov oli sillä välin saanut käsiinsä

pyyhinliinan, jonka hän kastoi ja alkoi pestä verta Marmeladovin

kasvoista. Katerina Ivanovna seisoi vieressä, pani kätensä rintaansa

vasten, eikä voinut hengittää. Hän tarvitsi itse apua. Raskolnikov alkoi

käsittää, että hän ehkä teki tyhmyyden antaessaan tuoda haavottuneen

tänne. Polisit olivat myös vielä jälellä tietämättä mitä oli tehtävä.

-- Polja, huudahti Katerina Ivanovna, -- juokse nopeasti Sonjan luo.

Ellet tapaa häntä kotona, niin sano siellä jollekin, että hänen isänsä

yli on ajettu, ja että hän heti tulee tänne kotiin tultuaan. Nopeasti,

Polja! kas tässä, ota kaulaliina mukaasi!

-- Juokse, minkä ennätät, huusi pikkupoika äkkiä tuoliltaan ja vaipui

sitten taas takasin entiseen vaiteliaisuuteensa.

Tällä välin oli huoneesen tullut niin paljon ihmisiä, ettei neula olisi

voinut pudota laattialle. Polisit olivat menneet niin ettei heitä enää

ollut jälellä kuin yksi; tämä jäi vielä jälelle ja koitti ajaa

väkijoukkoa pois. Mutta sitävastoin tunkeutuivat melkein kaikki rouva

Lippewechselin vuokralaiset läheisiin huoneisiin. Katerina Ivanovna

raivostui.

-- Ettekö voi edes antaa hänen kuolla rauhassa! huusi hän ihmisille...

-- Mitä teillä on täällä katselemista!... Vieläpä paperossitkin

suussa!...

Hän yski. -- Joku hattukin päässä! Ulos! Kunnioittakaa toki ainakin

kuolevaa!

Hän yski niin että hän oli miltei tukehtua, mutta soimaukset auttoivat.

Katarina Ivanovnaa pelättiin ilmeisesti; toinen toisensa jälkeen

peräytyi tuntien sitä mielihyvän tunnetta, jonka voi havaita jokaisessa,

myös läheisissä ihmisissä silloin kun jotakuta äkkiä kohtaa onnettomuus,

ja mistä ei poikkeuksetta kukaan ihminen ole mitä vilpittömämmästä

myötätunnostaan ja sisällisimmästä osanotostaan huolimatta täydelleen

vapaa.

Oven takaa kuului jo sitäpaitsi ääniä, jotka puhuivat sairalasta, ja

siitä, ettei tulisi huolia kenestäkään.

-- Eihän ole tarvis kuolla! huusi Katerina Ivanovna ollen jo aikeissa

avata oven ja selittää ukkosilman tavoin ulkona oleville näkökantaa, kun

hän oven kynnyksellä kohtasi itse rouva Lippewechselin, jolle aivan

äsken oli ilmoitettu onnettomuudesta ja joka nyt oli tullut säädöksiä

laatimaan. Hän oli riidanhaluinen saksatar, joka ei koskaan voinut olla

hiljaa.

Kurjasti ja murteellisesti puhuen venäjää vaati hän emäntänä, että

haavottunut oli heti vietävä sairalaan.

Katerina Ivanovna, joka aina käytti sangen ylevää kieltä tälle naiselle

puhuessaan -- jottei unohtaisi "asemaansa" -- ei voinut nytkään

kieltäytyä siitä ilosta.

Amalia Ljudvigovna, sanoi hän -- pyydän teitä punnitsemaan sananne!

Näette itse mitä Semjon Saharovitshille on tapahtunut, hän on haudan

partaalla. Pyydän teitä heti sulkemaan oven ja olemaan päästämättä

sisään ketään. Pitäkää huolta vain siitä, että hän ainakin saa kuolla

rauhassa, muuten, sen vakuutan teille, saa itse kenraalikuvernööri

huomenna tietää teidän menettelynne. Ruhtinas tunsi minut ollessani

vielä naimaton ja muistaa sangen hyvin Semjon Saharovitshin, jolle hän

usein teki monta hyvää työtä. He tietävät kaikki, että Semjon

Saharovitshilla oli monta ystävää ja suojelijaa ja että hän karttoi

heitä ainoastaan hienotunteisuudesta, koska hän tunsi onnettoman

heikkoutensa; mutta nyt (hän osotti Raskolnikovia) auttaa meitä

jalomielinen nuori mies, jolla on sekä varoja että sitoumuksia ja jonka

Semjon Saharovitsh tunsi jo lapsena; ja ole varma siitä, Amalia

Ivanovna...

Kaiken tämän lausui hän tulvehtivalla, yhä lisääntyvällä nopeudella,

kunnes yskäkohtaus teki lopun hänen sanatulvastaan. Tällä hetkellä tuli

kuoleva tajuihinsa ja alkoi voihkia, jolloin Katerina Ivanovna heti

kiiruhti hänen luokseen. Sairas avasi silmänsä tuntematta ketään tai

ymmärtämättä mitään; hän hengitti syvään, raskaasti ja harvaan,

suunpielissä näkyi verta; hiki kihosi hänen otsalleen. Hän katseli

rauhattomasti ympärilleen kaikin puolin, muttei tuntenut Raskolnikovia,

joka seisoi hänen vieressään. Katerina Ivanovna katseli häntä suruisin,

mutta ankarin katsein, kyyneleet tulvehtivat hänen silmistään.

-- Jumalani! Koko rinta on murskaantunut! Mikä veren paljous! huusi hän

epätoivoissaan. -- Häneltä on vedettävä vaatteet yltä! Käännyhän toki,

Semjon Saharovitsh, jos voit! huusi hän sairaalle.

Marmeladov tunsi hänet.

-- Pappi! änkytti hän.

Katerina Ivanovna astui ikkunan ääreen, nojasi otsaansa puitteita

vastaan ja huudahti epätoivoissaan:

-- Oi tätä kirottua elämää!

-- Pappi! toisti kuoleva pitemmän vaitiolon jälkeen.

-- Häntä on lähdetty noutamaan! huusi Katerina hänelle. Marmeladov oli

taipuvainen ja pysyttäysi levollisena. Hän etsi vaimoaan aroin,

huolestunein katsein; tämä kääntyi takasin hänen puoleensa ja asettausi

vuoteen pääpuoleen. Marmeladov rauhottui hieman, vaan ei pitkäksi aikaa.

Hänen silmänsä kiintyivät pikku Lidotshkaan (hänen lemmikkiinsä), joka

oli eräässä nurkassa, värisi ja katseli häntä kummastunein, lapsellisine

silmineen.

-- Aa ... h... Marmeladov katsahti häneen ja näytti mielivän sanoa

jotakin.

-- Mitä tahdot? huusi Katerina Ivanovna hänelle.

-- Avojalka, avojalka! änkytti hän ja osotti puolihulluin katsein tytön

paljaita jalkoja.

-- Vait! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena. -- Tiedät itse paraiten,

miksi hän on avojalka!

-- Jumalan kiitos, lääkäri on täällä! huusi Raskolnikov ilosena.

Lääkäri astui sisään; hän oli vanha, pedanttinen saksalainen, joka

katseli epäilevästi ympärilleen, astui sairaan luo, koetteli hänen

valtasuontaan, tutki tarkoin pään ja riisui häneltä Katerina Ivanovnan

avulla aivan verestyneen paidan ja paljasti sairaan rinnan. Koko rinta

oli musertunut ja silpoutunut, useat oikeanpuoliset kylkiluut olivat

poikki. Vasemmalla puolella näkyi aivan sydämen kohdalla onnettomuutta

ennustava, suuri, tummankeltanen pilkku, kamalan hevoskavion iskun

jälki. Lääkäri näytti arvelevalta.

Polisi kertoi hänelle, että sairas oli tarttunut pyörään ja laahaantunut

noin kolmekymmentä askelta kivitystä myöten.

-- Omituista, että hän on tullut tajuihinsa, kuiskasi lääkäri

Raskolnikoville.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi tämä.

-- Hän kuolee heti!

-- Eikö todellakaan ole mitään toivoa?

-- Ei vähintäkään! Loppu lähenee. Pää on myös sangen vaarallisesti

haavoittunut... Hm! Tosin voitaisiin vielä avata jokin suoni, mutta se

olisi hyödytöntä. Viidenkymmenen minutin kuluttua hän kuolee varmasti.

-- Mutta iskekää sentään suonta!

-- Kernaasti minun puolestani ... mutta minä sanon teille etukäteen,

että se on vallan hyödytöntä.

Nyt kuului askeleita uudelleen; etehisessä oleva joukko jakaantui kahtia

ja kynnyksellä näyttäytyi pappi, vanha harmaahapsinen vanhus,

kuolinsakramentit mukanaan. Eräs poliiseista oli kohdannut hänet

kadulla. Lääkäri luovutti heti paikkansa hänelle ja vaihtoi hänen

kanssaan merkittäviä silmäyksiä. Raskolnikov pyysi lääkäriä odottamaan

vielä hetken. Tämä kohoutti olkapäitään ja jäi.

Kaikki peräytyivät. Toimitus kesti sangen vähän aikaa. Kuoleva oli

tuskin täydessä tajussaan; hän voi päästää vain katkonaisia, epäselviä

ääniä. Katerina Ivanovna tarttui Lidotshkaa ja pikkupoikaa käteen ja

polvistui heidän kerallaan nurkkaan uunin viereen. Tyttö vain vapisi,

mutta poika, joka oli paljailla polvillaan, nosti säännöllisesti pikku

käsiään, risti itsensä juhlallisesti, kumartui lattiaa kohti ja painoi

otsansa sitä vastaan, mikä näytti tuottavan hänelle erityistä iloa.

Katerina Ivanovna puri huuliaan ja koetti pidättää kyyneleitään;

rukoilipa hän myöskin, mutta ei unohtanut samalla oikaista lapsen paitaa

ja peittää tytön paljaita olkapäitä liinalla, jonka hän tavotti

tarvitsematta kohottautua, jatkaen tällä ajalla yhä rukoilemistaan.

Tällä välin avasivat uteliaat taas sisempiin huoneisiin johtavan oven.

Etehiseen oli pakkautunut koko talon asukasmäärä, joka ei silti

uskaltanut astua kynnyksen yli. Kynttilän pätkä vaan valaisi näyttämöä.

Tällä hetkellä tunkeusi Polenka, joka oli juossut sisarta noutamaan,

joukon läpi etehiseen. Hän oli vallan henkästynyt nopeasta juoksustaan,

riisui kaulaliinan, etsi äitiä silmineen, astui hänen luokseen ja sanoi:

"Hän tulee, kohtasin hänet kadulla." Äiti painoi hänet polvilleen

viereensä. Sitten tunkeusi joukon läpi kuulumattomasti ja arasti nuori

tyttö, jonka läsnäolo tässä huoneessa köyhyyden, kurjuuden, kuoleman ja

epätoivon parissa teki omituisen vaikutuksen. Hän oli myös puettu niin

sanoaksemme rääsyihin; hänen pukunsa oli nimittäin ommeltu sangen

halvoista kankaista ja olikin tarkoitettu vain näyttämään joltakin

kadulla; hän oli sen erikoisen maailman maun ja tapojen mukaan, johon

kuului, julkeassa tarkotuksessa puettu räikeisiin, loistaviin väreihin.

Sonja pysähtyi kynnykselle, katseli ymmällään ympärilleen, luultavasti

vähän käsittäen siitä, mitä tapahtui ja ajattelematta saastaista,

vaaleata silkkihamettaan, joka oli ostettu torilta, ja muodotonta

krinuliiniaan, joka täytti koko oviaukon. Hänellä oli myöhäisestä

hetkestä huolimatta kädessään päivänvarjo, sitäpaitsi vaaleat jalkineet

ja pyöreä, tulipunasella sulalla koristettu olkihattu. Pikku hatun alta,

joka poikamaisesti oli toisella korvalla, tirkisteli pienet, laihat ja

pelästyneet kasvot, suu auki ja silmät, jotka olivat kauhusta

liikkumattomat. Sonja oli pienikasvunen, noin kahdeksantoista vuotias,

laiha, mutta jotenkin kaunis vaaleaverinen, jolla oli omituisen kauniit

siniset silmät. Hän katseli tylsästi sohvaa, pappia ja oli aivan

hengästynyt nopeasta kulustaan. Hänen korviinsa kuului väkijoukon

sihinää ja muutamia ääneen lausuttuja sanoja. Hän painoi alas silmänsä,

astui kynnyksen poikki, mutta pysähtyi huoneessa kynnyksen viereen.

Rippi ja synninpäästö olivat päättyneet. Katerina Ivanovna astui

uudelleen miehensä kuolinvuoteen ääreen. Pappi peräytyi ja aikoi ennen

poislähtöään vielä lausua jokusen lohdutuksen sanan Katerina

Ivanovnalle.

-- Mutta mikä tulee neuvokseni näitten keralla? keskeytti Katerina

Ivanovna hänet suuttuneena ja julkeasti, osottaen pikkulapsia.

-- Jumala on armelias, toivokaa kaikkivaltiaan apua! lausui pappi.

-- Niin, se on kyllä hyvä!... Armelias -- meille ei vain!

-- Tuollainen on syntiä, syntiä, rouvani! huomautti pappi päätään

puistaen.

-- Ja tämä, eikö tämä ehkä ole syntiä! vastasi Katerina Ivanovna

osottaen kuolevaa.

-- Ehkä suvaitsevat ne, jotka tahtomattaan ovat syypäät tähän, ainakin

korvata osan teidän tappiostanne...

-- Te ette ymmärrä minua! huusi Katerina Ivanovna suuttuneena hänelle --

mitä siinä on korvaamista? Hänhän oli juovuksissa ja lankesi itse

hevosen jalkoihin! Mitä tuloja! Mitään tuloja ei hänen puoleltaan ollut

koskaan puhettakaan, ainoastaan surua ja kurjuutta. Tuo juoppolallihan

on juonut kaikki! Hän on varastanut meiltä ja laahannut kaikki

kapakkaan, hän on antanut lapsilleni ja omalle elämälleni kuoliniskun

kapakassa! Jumalan kiitos, että hän kuolee! Nyt toivon menettävämme edes

jotakin kärsimyksistämme.

-- Täytyy antaa anteeksi kuolinhetkellä; mitä nyt sanoitte, on syntiä,

rouvani; moiset sanat ovat syntiä!

Katerina Ivanovna alkoi hoitaa sairasta, antoi hänelle juotavaa, kuivasi

hien ja veren hänen päästään, oikaisi pääpatjan ja puhui sillä välin

papin kanssa, silloin tällöin vain kääntyen hänen puoleensa. Mutta nyt

hän äkkiä huudahti melkein suunniltaan epätoivosta:

-- Ah, isäseni! Pelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja! Antaa anteeksi!... Siinä,

kas siinä, ellei hän olisi murskaantunut, olisi hän tänään tullut

juovuksissa kotiin, hänellä on vain yksi paita ja sekin on jo rääsyinä,

hän olisi silloin heittäytynyt sohvalle ja nukkunut siinä kuin tukki,

mutta minä olisin saanut solkuttaa vettä aina aamunnousuun pestessäni

hänen ja lasten kuluneita liinavaatteita, kuivatessani niitä ikkunan

edessä ja sitten paikatessani ja korjatessani niitä aamun sarasteessa,

siinä olisi ollut minun yöni! Kannattaako silloin vielä puhua

anteeksiannosta! Eikö siinä jo ole anteeksiantoa!

Tavaton kamala yskä keskeytti hänen sanansa. Hän sylki nenäliinaansa ja

piti sitä papin silmien edessä samalla painaen toista kättään kirvelevää

rintaansa vasten. Nenäliina oli märkänä verestä.

Pappi painoi päänsä alas puhumatta sanaakaan.

Marmeladov kamppaili kuoleman kanssa; hän ei kääntänyt silmiään Katerina

Ivanovnasta, joka taas oli kumartunut hänen ylitsensä. Marmeladov mieli

sanoa vielä jotakin Katerina Ivanovnalle, alkoipa myös vaivaloisesti

kieltään liikuttaa ja sai sanotuksi joitakuita epäselviä sanoja; mutta

Katerina Ivanovna, joka oli ymmärtänyt, että miehensä aikoi pyytää

häneltä anteeksi, lausui hänelle tylysti:

-- Vaikene vain! Ei tarvita!... Minä tiedän jo, mitä mielit sanoa!

Ja sairas vaikeni; nyt osuivat hänen harhailevat silmänsä ovipuoleen ja

hän tunsi Sonjan...

Hän ei ollut huomannut häntä ennen, sillä tyttö seisoi varjossa.

-- Kuka se on? Kuka se on? lausui hän vihdoin käheällä, hengästyneellä

äänellä, mitä rauhattomimman näkösenä ja osottaen silmillään ovea, jonka

ääressä Sonja oli, sekä tahtoen kohottautua.

-- Makaa hiljaa! huusi Katerina Ivanovna hänelle.

Mutta uskomattomasti ponnistaen onnistui hänen nojautua toista kättään

vastaan. Hän tuijotti hetken hurjasti tyttäreensä, ikäänkuin tuntematta

häntä. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Sonjaa moisissa pukimissa. Nyt

ensi kerran näki hän hänet alennettuna, turmeltuna, huutavan räikeästi

puettuna ja häpeisenä -- ikäänkuin kärsivällisesti odottamassa sitä

hetkeä, jolloin hänen vuoronsa tulisi jättää hyvästi kuolevalle

isälleen. Hänen kasvoistaan saattoi lukea loppumatonta kärsimistä.

-- Sonja! Tyttäreni! Anna anteeksi! huusi Marmeladov aikoen ojentaa

kätensä häntä kohti, mutta hän menetti tukensa, joutui pois tasapainosta

ja putosi sohvalta pää edellä lattialle. Juostiin apuun, hän nostettiin

ja pantiin uudelleen sohvalle, mutta hän teki jo kuolemaa. Sonja

huudahti, juoksi hänen luokseen, syleili häntä ja pyörtyi. Marmeladov

kuoli tyttärensä käsiin.

-- Vihdoinkin hän on saavuttanut päämääränsä! huudahti Katerina Ivanovna

katsellen miehensä ruumista. -- Mutta mitä nyt? Miten saan hänet

hautaan? Ja mistä saan pienokaisille ruokaa huomenna?

Raskolnikov astui Katerina Ivanovnan luo.

-- Katerina Ivanovna, alkoi hän, -- viime viikolla kertoi miesvainajanne

minulle koko entisen elämänsä kaikkine yksityiskohtineen. Minä vakuutan

teille, että hän puhui teistä haaveellisella kunnioituksella. -- Siitä

illasta saakka, jolloin sain tietää, miten hän rakasti teitä kaikkia ja

miten hän erityisesti rakasti ja kunnioitti teitä, Katerina Ivanovna,

onnettomasta heikkoudestaan huolimatta, siitä illasta saakka olimme me

ystävät... Suvaitkaa siis minun nyt ... auttaa . .. tehdä

ystävä-vainajalleni viimeinen palvelus. Kas tässä ... on kaksikymmentä

ruplaa ... jos teillä on mitään apua ... niin ... minä ... sanalla

sanoen, minä palaan aivan varmasti ... tulen jo ehkä huomenna...

Hyvästi!

Hän kiiruhti ulos tunkeutuen joukon läpi; mutta portaissa kohtasi hän

äkkiä Nikodin Fomitshin, joka myös oli saanut kuulla onnettomuudesta ja

itse henkilökohtaisesti halusi tavata henkilöt. Vaikkakaan he eivät

olleet nähneet toisiaan sitten kuin polisikonttorissa, tunsi Nikodin

Fomitsh hänet kuitenkin heti ensi silmäyksellä.

-- Ah, oletteko te täällä? kysyi hän.

-- Hän on kuollut, vastasi Raskolnikov. -- Lääkäri oli täällä, pappi

myös, aivan kuin tulikin. Älkää saattako tuota vaimoraukkaa kovin

levottomaksi, hänellä on hinkuyskä... Tehän olette hyvä ihminen,

tiedänhän minä sen... lisäsi hän pilkallisesti katsellen häntä suoraan

silmiin.

-- Mutta miten te olettekaan tahrautunut vereen, huomautti Nikodin

Fomitsh, joka kynttilän valossa näki muutamia vereksiä veren jälkiä

Raskolnikovin liivillä.

-- Niin, minä olen tahrautunut ... minä olen vallan täynnä verta!...

lausui Raskolnikov omituisella äänenpainolla, nauroi sitten, nyökäytti

päätään ja läksi portaita alas.

Hän kulki vitkalleen, kuumemaisen liikutettuna ja ollenkaan aavistamatta

hänelle äsken auenneen täyden ja mahtavan elämän synnyttämää uutta,

syvää tunnetta. Tätä tunnetta voi hän verrata siihen, mitä

kuolemaantuomittu tuntee äkkiä ja odottamatta tullessaan armahdetuksi.

Keskellä portaita tapasi pappi hänet kotiin mennessään. Raskolnikov

antoi hänen kulkea ohitsensa ja he erosivat vaijeten toisistaan.

Päästyään sitten viimeisille askelille, kuuli hän äkkiä nopeita

askeleita takaansa; joku koetti saavuttaa häntä. Se oli Polenka; hän

juoksi hänen jälkeensä ja huusi: "Kuulkaa, kuulkaa!"

Raskolnikov kääntyi. Tyttö oli pysähtynyt porrasta ylemmäs, aivan

suoraan hänen eteensä. Pihalta tunkeutui sinne heikko valo. Raskolnikov

voi erottaa lapsen pienet, laihat, mutta rakastettavat kasvot, jotka

hymyilivät hänelle ja katselivat häntä lapsellisella ilolla. Hänellä oli

asiaa, mikä varmasti miellytti häntä itseään.

-- Kuulkaa, mikä teidän nimenne on ... ja, missä te asutte? kysyi hän

nopeasti ja läähättävällä äänellä.

Raskolnikov laski molemmat kätensä tytön olkapäille ja katseli häntä

kuin olisi häntä kohdannut -- hän ei itsekään tiennyt mikä.

-- Kuka on teidät lähettänyt?

-- Sisar Sonja minut lähetti, vastasi tyttö yhä edelleen ilosesti

hymyillen.

-- Sitä minä juuri ajattelin, että sisar Sonja teidät lähetti...

-- Äiti on myös lähettänyt minut. Kun sisar Sonja lähetti minut, tuli

äiti myös paikalle ja sanoi: "Juokse nopeasti, Polenka!"

-- Pidättekö sisar Sonjasta?

-- Minä pidän hänestä enemmän kuin kaikista muista! vastasi tyttö

omituisen päättäväisesti, ja hänen hymyilynsä muuttui vakavemmaksi.

-- Voisitteko pitää minustakin?

Vastauksen asemasta näki hän, miten tytön pikku kasvot lähenivät häntä

ja miten uhkuvat huulet naivisti ojentuivat suuteloa varten.

Äkkiä syleili Raskolnikovia laihat kädet ja puristivat häntä kiinteästi,

sangen kiinteästi; pikku pää nojasi hänen ohimoaan vastaan, ja lapsi

itki hiljaa, kasvot häneen nojaavina.

-- Minä voin niin pahoin isän tähden! lausui hän hetken kuluttua,

nostaen itkeytyneet kasvonsa ja kuivaten kyyneleensä.

-- Nyt tapahtuu niin useita onnettomuuksia yhtä aikaa! lisäsi hän tuo

omituinen, vakava ilme kasvoillaan, jota lapset toisinaan tapaavat

käyttää mieliessään esiintyä vanhempien lailla.

-- Pitikö isä paljon teistä?

-- Lidotshkasta hän piti enemmän kuin muista, lausui tyttö vakavasti, --

syystä että hän oli niin pieni ja niin sairaloinen; hän toi Lidotshkalle

aina tullessaan namusia, mutta meitä opetti hän lukemaan, opettipa hän

minulle kielioppiakin ja uskontoa, lisäsi hän arvokkaasti. -- Äiti ei

tosin sanonut siitä mitään, mutta me kyllä tiesimme, että hän siitä oli

mielissään, ja isä tiesi sen myös; äiti myös opettaa minulle ranskaa,

sillä minulla on jo aika saada jotakin sivistystä.

-- Osaatteko te myös rukoilla?

-- Kyllä, tietysti me osaamme, jo kauvan sitten; minä olen jo suuri ja

siksi rukoilen minä yksinäni, mutta Kolja (Nikolai) ja Lidotshka

rukoilevat äidin kanssa; ensin he lukevat Jumalan äidin rukouksen ja

sitten vielä rukouksen: "Herra Jumala, anna anteeksi ja siunaa toinen

isämme"; sillä ensimmäinen isämme on jo kuollut ja tämä on toinen; mutta

me rukoilemme ensimäisenkin puolesta.

-- Poletshka, minun nimeni on Rodion, rukoile myös minun puolestani;

sano vain: "ja Herran orjan, Rodionin puolesta"... Ei enempää.

-- Kyllä minä rukoilen puolestanne niin kauvan kuin minä elän, sanoi

tyttö kiihkeästi; hän hymyili taas, heittäytyen Raskolnikovin kaulaan ja

painaen häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

Raskolnikov sanoi hänelle nimensä ja osotteensa ja lupasi varmasti

palata seuraavana päivänä. Tyttö palasi ylös, vallan ihastuneena häneen.

Kello kävi yhdettätoista Raskolnikovin astuessa kadulle. Viisi minuuttia

myöhemmin seisoi hän sillalla aivan samalla paikalla, mistä nainen

aikasemmin oli heittäytynyt veteen.

-- Kas niin! sanoi hän päättävästi ja juhlallisesti. -- Pois harhanäöt,

pois tuska, pois kaikki aivohäiriöt!... Onhan toki elämääkin! Enkö ehkä

olekaan nyt elänyt? Elämäni ei ole kuollutta tämän vanhan naisen

parissa!... Jumala lahjoittakoon hänelle taivaan valtakunnan ja sitten

olemme valmiit, äiti hyvä! Laittaudu lepoon! Nyt alkaa järjen ja

valon ... tahdon ja voimien valtakunta ... ja sittenpä näemme!

Koettakaammepa kerrankin voimiamme! lisäsi hän kehottavasti ikäänkuin

kääntyen jotakin pimeän voimaa vastaan... -- Ja minä olin jo

antautua!...

"... Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta ... minusta tuntuu siltä

kuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken

ulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä

vain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin

luokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin ... hän voittakoon siten

vetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun

kustannuksellani ... ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä

tarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa

vain tahdonvoiman avulla -- sitä he eivät tiedä", lisäsi hän ylpeästi ja

itsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli.

Hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo

seuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan

tapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään

sitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen

pelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää,

ikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut

yhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä

johtopäätöstä -- mutta sitä ei hän nyt ajatellut.

"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee", johtui hänen

mieleensä äkkiä... "no, sehän voi ... joka tapauksessa!..." lisäsi hän

nauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa

mielentilassa.

Rasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi

vuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän

oli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman

seuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi

kuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin

suuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi

ulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi

emännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien

kera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti

Rasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo

ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon

ja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut

kaukana moisesta tilasta tällä kerralla.

-- Kuule, sanoi Raskolnikov, -- olen vain tullut sanomaan sinulle, että

sinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä

jollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin

väsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule

luokseni huomenna!...

-- Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi

väsyksissä niin että...

-- Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli

tänne?

-- Hänkö? ... Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista... Minä

jätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain,

ettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka

piru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada

vilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan,

veli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut

käydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua ... sinä et

voi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella!

Mutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä

keskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä

vähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!

Sosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi

huomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.

-- Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen

nopeasti sairasta, -- ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi.

Tahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin ... pienestä

pulverista.

-- Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.

Pulveri nautittiin heti paikalla.

-- Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille;

--kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole

kovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia

ikä kaikki!

-- Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän

astuessaan kadulle. -- Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä,

sillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi

matkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin

kaikki hänelle ... hänellä on päähänpisto ... hän nimittäin uskoo ...

sinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista!

Ensiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä

kaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo

lihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut

tutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen

keskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei

sinun laitasi ole vallan hyvä.

-- Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?

-- Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki

täydelleen, Sametov myös... No, sanalla sanoen, Rodja, ... seikka

on se ... minä olen nyt hieman juovuksissa ... mutta eihän siitä

haittaa ... seikka on se, että tuo ajatus ... sinä käsität minut? ...

että sinä todella sait heidät purasemaan ... käsitätkö? Mutta kukaan

heistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut

liian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin,

silloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen.

Mutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia

siinä tilaisuudessa ... mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli

hyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on

sinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja

Petrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin

polisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin

hävennyt menettelyään, sen tiedän...

Raskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki

juovuspäissään.

-- Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että

siellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.

-- Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä:

jo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov

todistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika

on nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan

arvonen ... hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä,

hyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli

jotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa

sellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän

pakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin

näytit kielesi hänelle: "No, oletko nyt kuullut?" -- Se oli oivallista!

Hän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli

erinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana.

Hän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.

-- Vai niin ... hänkin... Mutta miksi ovat he jo luulleet minua

hulluksi?

-- Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut

liiaksi sinulle, veli hyvä... Sosimov oli nimittäin jo ennen

kiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua

huvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat ...

miten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi...

Olen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru

vieköön, omat ajatuksensa ... sanon vain sinulle, että hän on antautunut

tutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle...

He vaikenivat molemmat hetken ajan.

-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, -- tahdonpa sanoa sinulle

jotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken

kuoli ... annoin pois kaikki rahani ... ja sitäpaitsi suuteli minua

äsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun ... sanalla

sanoen ... näin siellä toisenkin olennon ... hänellä oli tulipunanen

sulka ... sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue

minua nyt ... kas, siinähän portaatkin ovat...

-- Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin

pelästyneenä.

-- Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin

raskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen ... se on

toden totta! -- Kas, mitä se on? Katso, katso!

-- Mitä?

-- Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta...

He olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä

voi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.

-- Omituista!... Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.

-- Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan

nukkunut; mutta ... samapa tuo!... Hyvästi!

-- Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!...

-- Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin

mielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No,

ojenna minulle kätesi, hyvästi!

-- Miten sinun laitasi on, Rodja?

-- Ei mitään ... tule vain, saat olla todistajana...

He kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov

lopultakin voinut olla oikeassa. -- "Ah, minä olen vain saattanut hänet

puheillani rauhattomaksi!" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea

kuulivat he ääniä huoneesta.

-- Niin ... mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.

Raskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen

selälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.

Äiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista

tuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut

heitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut

tietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka

hetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä

heidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin

yksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että

Raskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen

houreitaan. "Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!"

Molemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä

puolentoista tunnin odotusaikana.

Ilohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä

vastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski

häneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn.

Hänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään

vastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät... Hän astui askeleen,

horjui ... ja vaipui tainnoksissa maahan.

Kauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!... Rasumihin, joka seisoi

kynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja

laski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.

-- Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän

äidille ja sisarelle. -- Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri

sanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve!

Tuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut

tajuihinsa!

Rasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää

sen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo

oli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan

kuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä

"ketterä, nuori mies", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana

iltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut

heidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.