IV.

Sosimov oli suuri ja paksu; hänellä oli pöhöttyneet, värittömät,

puhtaaksi ajetut kasvot, vaalea, sileä tukka, silmälasit ja suuri

kultasormus paksussa lihavassa sormessaan. Hän saattoi olla noin

seitsemän kolmatta vuoden vanha. Hän oli puettu laajaan aistikkaaseen

kesänuttuun ja vaaleisiin kesähousuihin. Koko hänen vaatetuksensa oli

avara, mutta aistikas ja aivan uusi, liinavaatteet olivat moitteettomat;

hänellä oli myös paksut kellonperät. Hänen käytöksensä oli hidasta,

mutta samalla keinotekosen ystävällistä; sangen hyvin saattoi huomata,

että hän kopeili itsestään. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä

synkkämielisenä, mutta arvelivat hänen ymmärtävän asiansa.

-- Olen käynyt luonasi kaksi kertaa... Näetkös, hän on tullut

tajuihinsa! huudahti Rasumihin.

-- Kyllä minä näen; mutta miten voimme me nyt? sanoi Sosimov kääntyen

Raskolnikovin puoleen, katsellen häntä tarkkaavasti ja heittäytyen

sohvalle hänen viereensä.

-- Hän on aina pahoilla mielin, jatkoi Rasumihin, -- kun me äsken

muutimme hänelle puhtaat alusvaatteet, oli hän rupeamaisillaan itkemään.

-- Luonnollisestikin! Eihän alusvaatteilla olisi ollut niin kiirettä,

ellei hän pitänyt siitä... Valtimo on hyvä. Päätänne kai vielä pakottaa,

mitä?

-- Minä voin hyvin, vallan hyvin! sanoi Raskolnikov itsepäisesti ja

vihasesti, kohottautuen ja iskien salamoita silmillään. Mutta heti

vaipui hän taas sohvalle ja kääntyi seinään päin. Sosimov tarkasteli

häntä tarkkaavasti.

-- Sangen hyvä ... kaikki on kuin tuleekin, sanoi hän huolimattomasti.

-- Onko hän syönyt mitään?

Hänelle sanottiin se ja kysyttiin mitä sairaalle saisi antaa.

-- Voitte antaa hänelle kaikkea ... keittoa, teetä ... mutta

luonnollisestikaan ei kurkkuja eikä muuta samantapaista; ei myöskään

lihaa ... no, mitä tässä muuta tarvinneekaan sanoa... hän heitti

silmäyksen Rasumihiniin. -- Pois mikstuurat, pois kaikki; huomenna

pistäyn taas sisälle. Ehkä voinen tulla jo tänään ... mutta...

-- Huomenna otan hänet illalla kanssani ulos kävelemään! sanoi

Rasumihin. -- Menemme Jussupov-puistoon ja sitten "Palais de

Crystal'iin".

-- Huomenna soisin hänen vielä makaavan, hieman vain ... no, kyllähän

sen vielä näemme.

-- Ah, sepä vahinko! Tänään vihin minä uuden asuntoni toimeensa, se on

tässä vain muutaman askeleen päässä, jospa hän sentään saisi olla siinä

tilaisuudessa läsnä! Vain sohvalla meidän keskellämme! Sinä kai tulet,

toivon ma? lausui Rasumihin kääntyen äkkiä Sosimovin puoleen. -- Älä

unohda, sillä sinä olet luvannut.

-- Kernaasti, ehkä vähän myöhemmin. Mitä sinä siellä tarjoat?

-- En mitään erikoista, teetä, viinaa, silliä -- sinne saapuvat vain

läheisimmät tuttavani.

-- Kutka?

-- Kaikki tällä paikkakunnalla oleskelevat ja melkeinpä pelkkiä uusia --

vanhaa setääni lukuunottamatta, mutta myöskin hän on uusi -- hän tuli

tänne vasta eilen liikeasioissa. Näen hänet ehkä kerran viidessä

vuodessa.

-- Mitä hän on miehiään?

-- Hän on toiminut koko elinaikansa postimestarina -- nauttii nyt

eläkettä, on viiden seitsemättä vuotias, vähäpätöinen ... muuten pidän

hänestä. Ja sitten tulee Porfyrius Petrovitsh, täkäläisen

poliisioikeuden tutkintatuomari, hänet sinä kyllä tunnet?...

-- Luulenpa, että hän on sukuakin sinulle.

-- Sangen kaukaista! mutta miksi nyrpistelet tuolla lailla nenääsi? Ah

tehän kerran yhdessä ollessanne torailitte, sinä et siis ehkä tule hänen

tähtensä?

-- Mitä minä hänestä välitän...

-- Niin, se on oikein. Ja sitten joitakin ylioppilaita, eräs opettaja,

eräs virkamies, eräs upseeri, Sametov...

-- Mutta sanohan minulle, miten olet tullut tekemisiin tuon Sametovin

kanssa, mitä yhteistä sinulla on moisen kanssa?

-- Kas vaan tuota tyytymätöntä! Periaatteet! Te ratsastatte

periaatteilla kuin untuvilla, ettekä voi liikkua vapaasti. Minun

mielipiteeni mukaan on seuraava periaate oikein: Jos ihminen on hyvä,

niin on hyvin. Sametov on oiva mies.

-- Ja lämmittelee käsiään... [Tarkottaa sitä, että hän antaa lahjoa

itseään.]

-- Niin, ja lämmittää käsiään ... mitä minä siitä huolin! Mitä se tekee

jos lämmitteleekin? huudahti Rasumihin äkkiä tulistuen; --olenko minä

ehkä ylistänyt häntä sen johdosta, että hän lämmittelee käsiään? Minähän

sanon, että hän on hyvä omalla tavallaan! Jos jotakin ruvettaisiin

tarkastamaan joka puolelta, miten monta hyvää ihmistä silloin

mahtaisikaan tavata! Olenpa vakuutettu siitä, että minusta, siihen

luettuna sisälmyksenikin, tiukasti arvosteltuna saattaisi antaa

korkeintaan paistetun sipulin ja senkin vain silloin, jos sinut saisi

kaupanpäälliseksi.

-- Se on liian vähän, minä antaisin sinusta yksistään kaksi.

-- Ja minä sinusta vain yhden! Ole niin vikkelä kuin tahdot! Sametov on

vielä nuori mies ja kyllä minä häneltä tukan revin, koska häntä on

houkuteltava luokseen, mutta ei sysättävä pois. Nuoren ihmisen suhteen

tulee olla kaksin kerroin varovainen; jos hänet sysää luotaan, ei hän

siitä tule yhtään paremmaksi. Te tyhmyrit ette tietystikään käsitä

mitään! Te ette osaa arvostella ihmisiä, vaan teette itsenne tyhmiksi...

Ja jos tahdot tietää, niin on meillä yhteinen pyrkimyskin...

-- Sen juuri tahtoisin tietää!

-- Maalarin juttu... Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen

suhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan

selvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.

-- Mikä maalari se on?

-- Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän

sait tietää vasta alun ... sinä tiedät hyvin tuon vanhan

pantinottajattaren murhaa koskevan jutun ... no niin, juttuun on nyt

sekottunut eräs maalarikin.

-- Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni

kiinnittänytkin ... ainakin jossakin määrin ... erikoisesta syystä ...

luin sen sanomalehdistä! Mutta...

-- Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin

puoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut

keskustelua.

-- Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.

-- Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut

hänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin

sinulle.

-- Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia

seinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi

laskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja

jalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla

liikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.

-- No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan

lörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.

-- Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.

-- Eikö ole minkäänlaisia todisteita?

-- Piru vieköön todisteet! Tosin on eräs todiste, mutta se ei ole

mikään, ja se todistetaan. Nyt on sama juttu kuin edelliselläkin

kerralla, jolloin -- mitkä heidän nimensä olivatkaan! -- niin silloin

kun Koch ja Pestrjakov vangittiin epäilyksen alaisena. Hyi pentele!

Miten tyhmää kaikki onkaan, vaikka asiaan kuulumattomanakin katselee

sitä, inhottaa se kuitenkin. Pestrjakov tulee ehkä tänään luokseni... Et

kai sinä, Rodja, ole kuullut mitään tästä jutusta ennen sairastumistasi,

polisikonttorissa pyörtymisesi edellisenä iltana, tapahtui...

Sosimov katseli uteliaasti Raskolnikovia, mutta tämä ei liikkunutkaan.

-- Tiedätkö mitä, Rasumihin, minä vain kummastelen sitä, että sinä

sekaannut kaikkeen, sanoi Sosimov.

-- Paljon mahdollista, mutta kuitenkin vapautamme hänet! huudahti

Rasumihin iskien nyrkkinsä pöytään. -- Mikä tässä jutussa on enin

suututtavaa? Ei heidän valehtelemisensa, valeet voi antaa anteeksi,

sillä ne voivat lopuksi kuitenkin johtaa totuuteen. Ei, enin suututtavaa

on se, että he valehtelevat ja kunnioittavat omia valeitaan. Minä

kunnioitan Porfyriusta, mutta mikä esimerkiksi sai heidät ensin vallan

suunniltaan? Se että ovi oli suljettu ja tullessaan talonmiehen kera

tapasivat he sen avoinna; se siis merkitsee, että Koch ja Pestrjakov

ovat tehneet murhan! Sellaista on heidän logikkansa!

-- Älä niin tulistu; heidät on pidätetty vain toistaiseksi, eihän siinä

muuta voinut... Muuten tunnen tuon Kochin! On tullut ilmi, että hän

osteli vanhukselta langenneita pantteja!

-- Niin, hän on lurjus! Hän ostelee myös velkakirjoja, hän on aito

teollisuusritari, piru hänet periköön! Mutta etkö käsitä, että minä olen

raivoissani heidän vanhuuttaan heikon, katalan, hullun tapansa

vuoksi!... Mutta tässä, tässä asiassa olisi tullut käyttää toista tietä.

Tässä voi osata oikeaan lankaan ainoastaan sielullisten edellytysten

avulla. "Meillä on tosi asioita", sanovat he! Sangen hyvä, mutta

tosiasiat eivät ole kaikki; pääseikka on kuitenkin se, että ymmärtää

käyttää tosiasioita.

-- Ja sinä, ymmärrätkö sinä ehkä käyttää tosiasioita?

-- Eihän silloin voi vaijeta, kun selvästi tuntee voivansa hyödyttää

asiaa, jos vain... Ah!!... Mutta onko sinulla selvillä asian

yksityiskohdat?

-- Ei ole; minä odotan lakkaamatta tietoja maalarista.

-- Tietysti! No, kuule! Varhain aamulla kolmantena murhan jälkeisenä

päivänä, jolloin Kochia ja Pestrjakovia kuulusteltiin -- vaikka nämä

voivat tehdä selvää joka askeleestaan, niin että heidän viattomuutensa

oli päivän selvä -- tulee eräs aivan uusi seikka ilmi. Eräs talonpoika

Dushkin, jolla nykyään on oluttupa, sijaitseva suoraan vastapäätä tuota

taloa, tulee polisikonttoriin, tuo mukanaan rasian, jossa oli kultainen

korvarengas, ja kertoo kokonaisen historian: "Toispäivän illalla noin

kello kahdeksan illalla" -- ota huomioosi päivä ja tunti -- "tuli

luokseni juosten eräs työmies, maalari, jolla jo ennestään oli tapana

pistäytyä meillä useamman kerran päivässä... Mikolai on hänen

nimensä ... näyttää minulle tämän pienen rasian ja siinä olevat kultaset

korvarenkaat ja pyytää minua lainaamaan hänelle kaksi ruplaa sitä

vastaan! Kun minä kysyin, mistä hän oli saanut nuo tavarat, selitti hän

löytäneensä ne kadulta. En kysynyt häneltä mitään enempää", -- sanoi

Dushkin -- "vaan annoin hänelle setelin, ruplan ... sillä ajattelin, että

ellen minä ota niitä, niin ottaa joku ne, rahat hän hävittää juomalla

joka tapauksessa, ja silloin voivat ne yhtä kernaasti jäädä minulle. Jos

nousisi kysymys siitä tai jos saisin mitään kuulla asiasta -- niin

ilmoittaisin." Se oli luonnollisestikin valetta kaikki! Tunnen hänet,

tuon Dushkinin, hän on itse pantinottaja ja varasten kätkijä, eikä olisi

ottanut Mikolailta kolmenkymmenen ruplan esinettä jättääkseen sen taas

takaisin; hän teki sen vain pelosta. No, piru hänet periköön! Dushkin

jatkoi siis: "Tuon talonpojan, Mikolai Dimentjevin tunnen jo ennakolta,

hän on maamieheni, me olemme samalta paikkakunnalta. Tosin ei hän ole

mikään juoppo, mutta kyllä hän ottaa toisinaan sentään lasillisen, ja

minä tiedän että hän työskentelee juuri samassa talossa, maalaten erään

Mitrin kanssa; Mitri on myös samalta paikkakunnalta. Heti setelin

saatuaan vaihtoi hän sen myös heti ja joi kaksi ryyppyä perätysten,

sitten otti hän loput rahat takaisin ja läksi. Sillä kerralla ei Mitri

ollut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että Aljona

Ivanovna ja hänen sisarensa Lisavjeta Ivanovna olivat murhatut

kirveellä, me tunsimme heidät, ja silloin aloin minä epäillä

korvarenkaitten johdosta -- sillä minä tiesin, että Aljona Ivanovna

lainasi rahaa panttia vastaan. Menin siksi tuohon taloon ja koetin

hiljaa ja varovasti hankkia joitakin tietoja asiasta; ensin kysyin,

oliko Mikolai ollut siellä. Ja silloin kertoi Mitri minulle, että

Mikolai oli lähtenyt juopottelemaan, että hän oli palannut vasta myöhään

päivän sarastaessa ja ollut juovuksissa, jäänyt kotiin noin kymmeneksi

minuutiksi ja sitten taas lähtenyt tiehensä ja ettei hän ollut nähnyt

häntä sittemmin, vaan sai tehdä työtä yksinään. He työskentelivät

samoissa portaissa, jotka johtivat murhattujen asuntoon neljännessä

kerroksessa. Saatuani kuulla tämän, en siitä maininnut mitään

kenellekään" -- sanoo Dushkin -- "vaan koetin saada selville kaikki,

minkä vain voin, ja palasin kotiin epäilyksien ja huolten painamana. No,

tänään varhain aamulla, kello kahdeksan vaiheilla" -- se on kolmantena

päivänä, käsitätkö? -- "näin Mikolain tulevan, ei tosin aivan

selvänä, vaan kuitenkin niin paljon juovuksissa, että juuri kykeni

keskustelemaan. Hän siis istuutuu penkille ja vaikenee. Häntä paitsi oli

sisässä ainoastaan eräs vieras; eräs toinen tuttu makasi ja nukkui

penkillä ja sitä paitsi saapuvilla oli pari minun poikaani. Minä siis

kysyn häneltä: 'Oletko nähnyt Mitriä?' -- 'En', vastaa hän, 'en ole

nähnyt häntä.' -- 'No, etkö sitten ole käynyt työpaikassasi?' -- En',

sanoo hän, 'en sitten eilisen'. -- 'Mutta missä nukuit edellisen yön

sitten?' 'Peskissä erään tuttavan luona'. 'Mutta mistä sitten sait

korvarenkaat?' -- 'Löysin ne kadulta', sanoo hän ja näyttää sangen

omituiselta, eikä nosta päätään. 'Oletko kuullut, mitä tapahtui samana

iltana tuolla tunnilla tuolla ylhäällä portaissa?' -- 'En', sanoo hän,

'sitä en ole kuullut', mutta käy tarkkaavaksi, tuijottaa minuun ja

kalpenee kalman kalpeaksi. Kun nyt kerron asian hänelle, tarttuu hän

lakkiinsa ja nousee. Silloin tahdoin minä pidättää hänet ja sanoin:

'Odota Mikolai, etkö tahdo juoda lasillista?' mutta annoin samalla

pojalle merkin, että hän sulkisi oven ja menin myymäpöydän ääreen; mutta

äkkiä lähtee hän tiehensä, kadulle, juoksee kaikin voimin nurkkaa kohti

ja -- katoaa! silloin en enää epäillyt kauvempaa -- hän sen oli tehnyt

aivan varmasti..."

-- Luonnollisesti! ... vakuutti Sosimov.

-- Odota! Kuule loppuun saakka! Nyt koetettiin kaikin tavoin saada

selkoa tuosta Mikolaista. Dushkin vangittiin ja hänen luonaan

toimeenpantiin kotitarkastus, luonnollisesti myös Mitrin luona; Peskin

toveri ei myöskään välttänyt sitä; -- äkkiä saatiin sitten toissa

päivänä Mikolai kiinni; hän tavattiin eräästä lähellä olevasta

majatalosta. Hän oli tullut sinne, riisunut pois hopearistin, jota hän

kantoi rinnallaan ja pyytänyt sen edestä viinaa. Hänelle annettiin sitä.

Muutamia hetkiä myöhemmin meni eräs nainen navettaan ja näkee eräästä

raosta, että muuan henkilö sitoo viereisessä puuvajassa vyönsä erääseen

parruun, tekee silmukan ja aikoo juuri nousta erään pölkyn päähän

pannakseen silmukan kaulaansa; nainen huutaa kaikin voimin ja kaikki

talossa asuvat saapuvat juosten paikalle. -- "Vai sitä maata sinä

oletkin!" -- "Viekää vain minut polisikonttoriin", sanoo hän, "tahdon

tunnustaa kaikki." No, ja sitten hän vietiin polisikonttoriin kaikkia

tavallisia ulkonaisia menoja noudattaen. Siellä nyt alkoi kuulustelu:

"Mikä on nimesi ja mistä olet, miten vanha?" -- kahden kolmatta ...

j.n.e. Kysymys: "Kun sinä ja Mitri työskentelitte siellä, ettekö nähneet

portaissa ketään henkilöä siihen ja siihen aikaan?" Vastaus: "kyllä,

sangen useita näimme, mutta me emme kiinnittäneet niihin mitään

huomiota". -- "Mutta ettekö kuulleet mitään kolinaa tai melua?" --

"Emme, emme me kuulleet mitään." -- "Etkö jo tiennyt samana päivänä,

Mikolai, että sinä ja sinä päivänä ja sillä ja sillä tunnilla murhattiin

ja ryövättiin eräs leski ja hänen sisarensa?" "En tiennyt siitä mitään;

vasta kolmantena päivänä sain sen kuulla Atanasius Pavlitshilta,

oluttuvassa." -- "Mistä sinä sait nuo korvarenkaat?" -- "Löysin

kadulta." -- "Miksi et ollut seuraavana päivänä työskentelemässä Mitrin

kanssa?" -- "Olin alkanut juoda." --"Miksi juoksit Dushkinin luota?" --

"Minä niin pelkäsin." -- "Miksi sinä pelkäsit?" -- "Että minua

alettaisiin epäillä." -- "Mitä sinä pelkäsit, kun et ollut syyllinen

siihen?..." -- Usko minua tai ei, Sosimov, hänelle tehtiin tuo kysymys,

kirjaimellisesti samoin sanoin, tiedän sen varmasti, sillä olen sen

kuullut luotettavalta taholta. Mitä sinä siitä sanot? Mitä?

-- No, mutta kyllä kai heillä on siihen todisteita?

-- Enhän minä nyt puhu todisteista, vaan kuulustelun kulusta, siitä

tavasta, millä he käsittivät asemansa ... siitähän minä puhun, tuhat

tulimaista!... No niin, he syyttivät, kiusasivat ja ahdistivat häntä

kaikin tavoin siksi kunnes hän vihdoin tunnusti, ettei hän löytänyt

korvarenkaita kadulta vaan talosta, missä he maalasivat. -- "Mitenkä

sieltä?" -- Se tapahtui seuraavasti: me olimme työskennelleet koko

päivän kunnes kello oli kahdeksan illalla ja olimme juuri aikeissa

lähteä kotiin, kun Mitri otti värisudin, löi minua sillä päin naamaa ja

juoksi tiehensä ja minä hänen perässään. Minä siis juoksen ja huudan

kaikin voimin; mutta juuri kun tulen portaista alas porttikäytävään,

satun juokseman aivan talonmiehen syliin; hänen seurassaan oli joitakin

herroja, kuinka monta, sitä en enää muista. Talonmies alkaa soimata

minua, samoin toinen talonmies ja talonmiehen eukko, joka juuri tuli

ulos, ja eräs herra, joka tuli erään naisen kanssa porttikäytävään alkaa

myös soimata meitä, koska me, minä ja Mitri, olimme heidän tiellään;

minä olin saanut Mitkan tukasta kiinni, heittänyt hänen kumoon ja

pehmittelin häntä, hän oli myös saanut minua tukasta ja pehmitteli

minua. Mutta me emme sitä tehneet vihoissamme, vaan ainoastaan leikillä

ja kaikessa ystävyydessä; sitten riuhtausi Mitka vapaaksi, juoksi

kadulle ja minä hänen jälessään; mutta minä en voinut saavuttaa häntä,

vaan tulin yksinäni taloon -- sillä minun oli vielä korjattava jotakin.

Aloin siis tehdä sitä ja odotin Mitriä mennäkseni sitten hänen kanssaan.

Silloin satuin astumaan sille rasialle etehisen nurkassa oven takana.

Katsahdin, mikä se olisi, siinä oli jotakin paperiin käärittynä. Otin

paperin ympäriltä, avasin rasian -- ja näin korvarenkaat, jotka olivat

siinä...

-- Oven takana? Olivatko ne oven takana? huudahti Raskolnikov äkkiä ja

tuijotti tummin, tuskaisin katsein Rasumihiniin, samalla kohottautuen

vitkalleen.

-- Niin ... mitäpä sitten? Mitä nyt? Miten sinä voit? Rasumihin nousi.

-- Ei mitään!... vastasi Raskolnikov tuskin kuuluvasti, vaipuen taas

takaisin sohvalle ja kääntyen seinään päin. Kaikki vaikenivat hetken

ajan.

-- Hän kai nukkui ja heräsi aivan äkkiä, sanoi Rasumihin vihdoin ja

katseli kysyvästi Sosimoviin; tämä teki kevyen, kieltävän liikkeen

päällään.

-- No, mutta jatka, sanoi Sosimov, -- miten kävi sitten?

-- Mitenkö sitten kävi? Tuskin oli hän keksinyt korvarenkaat ennenkuin

hän jo unohti työnsä ja Mitkan, tarttui lakkiinsa, kiiruhti Duskinin luo

ja sai, kuten tiedät, häneltä ruplan; hän sanoi hänelle löytäneensä

korvarenkaat kadulta; sitten hän alkoi juoda. Mutta murhan johdosta

lausui hän samaa kuin ennenkin: "En tiedä siitä mitään, sain sen kuulla

vasta kolme päivää jälkeenpäin". -- "Mutta miksi et sinä näyttäytynyt

ennen?" -- "Minä pelkäsin". -- "Mutta miksi tahdoit hirttäytyä?" --

"Aloin aavistaa pahaa." -- "Mitä aloit aavistaa?" -- "Että minua

alettaisiin epäillä." -- Kas, siinä on koko juttu. No, minkä

johtopäätöksen luulet heidän siitä vetäneen?

-- Mitä minä luulisin? Jälki, vaikka vähäpätöinenkin, on joka

tapauksessa -- tosiasia. Ei suinkaan maalaria olisi laskettu vapaaksi?

-- Mutta hehän ovat jo melkein panneet murhan hänen syykseen! Eiväthän

he epäile enään hiukkaakaan...

-- Älä kiivastu! No, mutta korvarenkaat? Sinun on kai myönnettävä, että

jos korvarenkaat ovat kadonneet samana päivänä ja samalla tunnilla

vanhuksen laukusta ja joutuneet Mikolain käsiin, niin ovat kai ne

joutuneet sinne jollakin lailla? Ei kai se ole mikään pikkuseikka

moisessa tutkimuksessa?

-- Miten ne olivat sinne joutuneet? huudahti Rasumihin -- ja sinä

lääkäri, jonka ennen kaikkia on tutkittava ihmisluonnetta ja on niin

monta tilaisuutta käytettävänään moiseen työhön, etkö näe kaikista

näistä pikkuasioista, millainen luonne tällä Mikolailla on? Etkö siis

näe jo ensi silmäyksellä, että kaikki hänen kuulustelussa lausumat

sanansa ovat puhtainta, pyhintä totuutta? Kaikki tapahtui aivan siten

kuin hän sen kertoi; hän sattui astumaan rasialle, ja otti sen käsiinsä.

-- Pyhintä totuutta? Ja kuitenkin hän tunnusti, että valehteli alussa.

-- Kuule minua tarkkaavasti: talonmies, Koch, Pestrjakov, toinen

talonmies, edellisen vaimo ja eräs nainen, joka oli hänen luonaan,

hovineuvos Krjukov, joka astui ajopeleistä samalla hetkellä ja meni

porttikäytävään eräs nainen mukanaan -- kaikki, se on kahdeksasta

kymmeneen todistajaa, todistavat yksimielisesti, että Mikolai piteli

Mitriä allaan maaten hänen päällään ja löi häntä ja että jälkimäinen oli

saanut Mikolaita tukasta ja möykyttänyt häntä samaten. Molemmat olivat

vallan tiellä ja sulkivat tien; heitä toruivat kaikki, mutta he

makasivat "kuin pienet lapset" (todistajain oma lausunto) toistensa

päällä, huusivat, tappelivat ja nauroivat, nauroivat molemmat

keskeytymättä samalla ilvehtien mitä naurettavimmin. Toinen ajoi toista

takaa ja sitten he juoksivat kadulle kuin kaksi lasta. Kuuletko! No, ota

nyt tarkasti huomioosi seuraava: Neljännessä kerroksessa makaavat vielä

lämpimät, kuuletko, vielä lämpimät ruumiit, ne tavattiin nimittäin vielä

lämpiminä! Jos siis he, tai Mikolai yksinään olisivat tehneet tuon

väkivallan työn ja sitä paitsi murtaneet auki tai myös muulla tavoin

olleet osallisina ryöstössä, niin suo minun tehdä sinulle kysymys:

voidaanko sellaista sieluntilaa, jolloin huudetaan, nauretaan, tapellaan

leikillään porttikäytävässä, yhdistää kirveisiin, vereen, rikolliseen

tekoon, varovaisuuteen, varkauteen?... Ensin he olisivat murhanneet,

korkeintaan viisi tai kymmenen minuttia aikaisemmin --sillä siten täytyy

asianlaidan olla, koska ruumiit vielä olivat lämpimät -- ja äkkiä he

olisivat lähteneet ruumiitten luota jättäen ovet auki, vaikkakin

tiesivät, että ihmisiä oli tulossa sinne ylöspäin; olisivatko jättäneet

saaliinsa anastamatta ja ruvenneet pyöriskelemään maassa kuin pienet

lapset, nauramaan ja kiinnittämään yleisön huomion itseensä -- ja siihen

on kymmenen yksimielistä todistajaa!

-- Tosin sangen omituista mutta mahdotonta...

-- Ei, ystäväni, ei mitään mutta ... vaan jos korvarenkaat, jotka

tavattiin samaan aikaan Mikolailta, olivat todella oikea ja paikkaansa

pitävä todistus häntä vastaan -- joka sattuma selittää muuten syytetyn

tiedot ja jota siis voidaan pitää vain epävarmana todisteena --niin

tuleehan toki ottaa silti huomioon vapauttavatkin seikat, sitä enemmän,

kun ne ovat kumoamattomat. Ja mitä uskot sinä nyt, voidaanko nyt odottaa

tuomariemme uskovan tai oikeammin voivan uskoa moista tosiasiaa, joka

perustuu vain sielulliseen mahdottomuuteen, ainoaan sieluntilaan,

kumottavaksi ja kaikki raskauttavat seikat ja asianhaarat jääviksi? Ei,

sitä he eivät voi, ei missään tapauksessa, sillä "hänellä on tavattu

rasia ja hän on aikonut hirttäytyä, eikä sitä voi selittää millään

muulla lailla kuin otaksumalla, että hänellä oli tieto murhasta!" Siten

he päättävät, se on heidän silmissään pääasia, ja sepä se juuri minut

saattaa kuohuksiin! Ymmärrätkö sen nyt?

-- Kyllä, kyllä, näen kyllä, että olet kiihtynyt. Odotahan, olen

unohtanut kysyä, miten se on todistettu, että korvarenkaat sisältävä

rasia tosiaan on otettu vanhuksen matka-arkusta?

-- Se on todistettu, vastasi Rasumihin kiihkeästi; Koch on tuntenut

pantin ja ilmoittanut sen omistajan ja tämä on ilmeisesti todistanut,

että se tosiaan oli hänen.

-- Sepä paha! Vielä yksi seikka! Eikö kukaan ole nähnyt Mikolaita siihen

aikaan, jolloin Koch ja Pestrjakov menivät portaita ylös ensi kertaa ja

eikö sitä voitu todistaa?

-- Sepä siinä pahaa onkin, ettei kukaan ole häntä nähnyt, vastasi

Rasumihin harmistuneena. -- Sepä se juuri on pahinta kaikesta; eivät

edes Koch ja Pestrjakov olleet nähneet heitä ylös mennessään, ja eipä

heidän todistuksensa muuten paljoa painaisikaan. "Me näimme", sanoivat

he, "että huone oli avoinna, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme

siihen ohi mennessämme, emmekä voi muistaa, oliko siellä sisällä ketään

työmiestä vai eikö."

-- Hm! Koko puhdistamisen tulisi siis rajottua siihen, että he

tappelivat ja nauroivat. Jos minäkin otaksun, että tämä on hyvä todiste,

niin ... suo minun kysyä, miten itse selittänet sen tosiasian,

korvarenkaiden löydön, jos hän todella olisikin löytänyt ne siitä, mistä

sanoo ne löytäneensä?

-- Mitenkö sen selittänen? Mitä siinä on selittämistä? Asia on sangen

yksinkertainen! Ainakin on se tie, jolle olisi käännyttävä, selvä ja

todistettava ja rasia on sen osottanut. Oikea murhaaja on kadottanut

korvarenkaat; hän oli sisällä silloin kun Koch ja Pestrjakov koputtivat

ovelle ja seisoi säpillä suljetun oven takana. Koch teki tuon tyhmyyden

että läksi alas; silloin juoksi murhaaja myös ulos ja juoksi samaten

alas, sillä muuta keinoa ei hänellä ollut. Portaissa piilottauti hän

Kochilta, Pestrjakovilta ja talonmieheltä juuri sillä hetkellä, jolloin

Mitri ja Mikolai olivat juosseet kadulle, eikä ketään enään ollut

porttikäytävässä. Voi kyllä sattua, että joku näki hänet kiinnittämättä

silti huomiotaan häneen, sillä siitähän menee niin moni ohitse! Ja

rasian kadotti hän taskustaan seistessään oven takana, mutta ei

huomannut sitä, koska hänen oli ajateltava tärkeämpiä asioita. Mutta

rasia todistaa, että hänen oli täytynyt seistä juuri siinä. Siten kaikki

on tapahtunut!

-- Sepä viekasta! Niin veli hyvä, se on viekasta! Se on jo liiaksikin

viekasta.

-- Ei, miten niin, miksi niin?

-- Siksi, että kaikki sopeutuu niin hyvin ... sopii niin toiseensa ...

aivan kuin teatterissa.

-- Ahaa!... huudahti Rasumihin... Mutta heti tämän sanottuaan avausi ovi

ja sisään astui uusi, kaikille tuntematon henkilö.