VI.

Myöhemmin onnistui Raskolnikovin saada tietää, miksi kaupustelija ja

hänen vaimonsa olivat kutsuneet Lisavjetan luokseen. Asia oli mitä

tavallisin, eikä siinä ollut mitään erikoista. Eräs köyhä muuttoa tekevä

perhe möi tavaroitaan, vaatteitaan, y.m., kaikki naisten. Koska olisi

ollut epäedullista myydä niitä torilla, niin etsivät he kaupustelijaa;

Lisavjeta toimitti sellaiset asiat, sai välityspalkan ja omasi laajan

ostajapiirin, syystä että hän oli rehellinen ja aina tarjosi korkeimman

hinnan. Minkä hän oli hinnaksi määrännyt, siitä ei luopunut. Sitä paitsi

hän puhui vähän ja oli, kuten jo sanottiin, hiljainen ja kaino...

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut taikauskoiseksi. Sen jälkiä voi

havaita vielä pitkä aika perästäkin päin. Ja myöhemmin oli hän

taipuvainen näkemään tässä jotakin erikoista, salaista, ikäänkuin

erikoiset vaikutteet ja seikat olisivat häntä kohdanneet. Jo edellisenä

talvena oli eräs tuttu ylioppilas, Rokorev, ennen Charkoviin lähtöään

satunnaisesti keskustellessa ilmottanut hänelle tuon vanhuksen nimen sen

tapauksen varalta, että hänen tekisi mielensä pantata jotakin. Mutta

hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään syytä käydä vanhuksen luona,

syystä että hän antoi tunteja ja voi tällä lailla suoriutua

taloushuolistaan. Vasta puolitoista kuukautta sitten muistui osote hänen

mieleensä. Hänellä oli kaksi esinettä, jotka sopivat pantattaviksi,

vanha hopeakello, joka oli ollut hänen isänsä, ja kolmella punasella

kivellä varustettu sormus, jonka hänen sisarensa oli hänen lähtiessään

lahjottanut hänelle muistoksi. Hän päätti siis viedä sormuksen panttiin

ja kävi sen vuoksi vanhuksen luona. Käytyään hänen luonaan, syntyi

hänessä jo heti ensi silmäyksellä aivan ilman mitään erikoista syytä

voittamaton inho tuota naista kohtaan. Hän sai vanhukselta kaksi seteliä

ja meni sen jälkeen erääseen pieneen ravintolaan, tilasi teetä, istuutui

ja vaipui mietteisiin. Eräs kummallinen ajatus liikkui hänen päässään

kuin kananpoika kuoressa ja vaivasi hänen mieltään lakkaamatta.

Aivan hänen lähellään istui erään toisen pöydän ääressä hänelle

tuntematon ylioppilas ja nuorehko upseeri; he olivat pelanneet biljardia

ja joivat nyt teetä. Äkkiä kuulee Raskolnikov, että ylioppilas ja

upseeri puhuvat pantinottaja Aljona Ivanovnasta ja mainitsevat hänen

osotteensa. Jo tämä tuntuu hänestä omituiselta; tuskin on hän päässyt

vanhuksen luota, ennenkuin heti taas saa kuulla puhuttavan hänestä.

Luonnollisestikin se oli vain sattuma, mutta kun hän ei jo aikasemmin

ollut voinut vapautua mitä kummallisimmasta tunteesta, jonka vanhus oli

hänessä synnyttänyt, oli ylioppilaan kertomus kaikkine yksityiskohtineen

Aljona Ivanovnan suhteen sangen kolkkoa hänestä.

-- Oivallinen eukko, sanoi hän, -- häneltä voi aina saada rahaa. Hän on

rikas kuin juutalainen ja voisi, jos tahtoisi, lainata viisikin tuhatta,

mutta hän ei halveksi lainata ruplaakaan panttia vastaan. Useat

meikäläiset ovat jo olleet hänen luonaan. Mutta kaikissa tapauksissa hän

on tavattoman kauhea...

Ja hän alkoi kertoa, miten ilkeä ja oikullinen tuo vanhus on, ja että

pantti on silloin menetetty, vaikkapa viipyi vain päivänkään yli

maksuajan, että hän antoi ainoastaan neljännen osan tavaran arvosta ja

että kymmenen prosenttia kuussa, j.n.e. Ylioppilas jutteli vielä paljon

enemmän, kertoi, että vanhuksella oli sisar, Lisavjeta, jota hän alati

piteli pahoin ja jota hän piti lakkaamattomassa orjuudessa aivan kuin

pientä lasta, vaikkakin Lisavjeta oli suuri, pitkä nainen ja vanhus itse

pieni ja hoikkakasvuinen...

-- Tuo sisar on samaten luonnonilmiö! huudahti ylioppilas ja alkoi

nauraa.

He alkoivat nyt puhua Lisavjetasta. Ylioppilas kertoili erikoisen

tyytyväisesti ja nauroi melkein lakkaamatta. Upseeri kuunteli suuresti

huvitettuna ja pyysi ylioppilasta lähettämään Lisavjetan hänen luokseen

tekemään hänelle liinavaatteita. Raskolnikov ei jättänyt kuuntelematta

yhtäkään sanaa ja sai siten tietää kaikki kerrallaan. Lisavjeta oli

vanhuksen nuorempi sisarpuoli; hänellä oli toinen äiti ja oli

mahdollisesti viidenneljättä vuoden vanha. Hän teki työtä yöt, päivät ja

oli vanhuksen palvelijattarena ja pesijättärenä; sitä paitsi hän ompeli

myös vieraille, kävi taloissa pesemässä ja antoi kaiken ansionsa

vanhukselle. Hän ei saanut ottaa vastaan mitään tarjousta tai mitään

työtä ilman vanhuksen suostumusta. Tämä oli myös jo tehnyt

testamenttinsa, ja Lisavjeta tiesi senkin, ettei hän tulisi, huonekaluja

y.m.s. lukuunottamatta, saamaan ainoatakaan kopekkaa; kaikki rahat oli

sisarpuoli testamentannut eräälle N----n kuvernementin luostarille että

siellä luettaisiin lakkaamatta sielumessuja Aljona Ivanovnan hyväksi.

Lisavjeta oli pikkuporvarillista sukuperää, eikä siis kuulunut kuten

sisarensa virkamiessukuun. Hän oli naimaton, tavattoman suuri; hänen

jalkansa olivat pitkät, litteät ja ulkonevat; hän kulki aina kengät

vinossa ja piti itsensä sangen puhtaana. Pääseikka, joka hämmästytti ja

nauratti ylioppilasta, oli se, että Lisavjeta melkein aina oli raskaana.

-- Mutta sinähän sanoit hänen olevan linnunpelätin? huomautti upseeri.

-- No, vähän sitä maata; hänellä on ruskeahko iho ja näyttää

virkapukuiselta sotilaalta, mutta vastenmielinen ei hän ole ollenkaan,

kuten tiedät. Hänen kasvonsa ovat uhkeanpuoliset, samaten silmät. Sehän

jo todistaa, että hän miellyttää useita. Hän on hiljanen, lempeä,

vaitelias, myöntyväinen, kaikkeen myöntyvä. Onpa hänen hymynsä sangen

miellyttävääkin.

-- Kyllä kai hän sinua miellyttääkin? naurahti upseeri.

-- Ainoastaan kummallisuutensa vuoksi. Mutta aikomukseni olikin sanoa

sinulle jotakin muuta. Tekisipä mieleni iskeä hengiltä tuo kirottu akka

ja ryövätä hänet ja vakuutan sinulle että voisin sen tehdä ilman mitään

omantunnon tuskia, lisäsi ylioppilas kiihkeästi.

Upseeri alkoi nauraa uudelleen, mutta Raskolnikov vavahti. Miten

kummallista tämä olikaan!

-- Suostumuksellasi tahdon tehdä sinulle vakavan kysymyksen, jatkoi

ylioppilas kiihkeästi. -- Luonnollisestikin sanoin äskeiset sanani

ainoastaan piloillani, mutta kuulehan: toisella puolen tyhmä,

käsittämätön, hyödytön, paha ja sairaloinen akka, josta ei ole mitään

hyötyä, vaan päinvastoin vahinkoa kaikille, joka ei itse tiedä, miksi

hän elää ja joka sitä paitsi voi kuolla tänään tai huomenna. Käsitätkö?

Käsitätkö?

-- Ymmärrän kyllä, vastasi upseeri, katsellen tarkkaavasti kiihkeätä

toveriaan.

-- Kuule edelleen. Toisella puolella nuoria reippaita voimia, jotka

hävivät käyttämättöminä, avuttomina, tuhansittain. Satoja, tuhansia

hyviä töitä ja tekoja, joita voitaisiin tehdä vanhuksen rahoilla...

Satoja, ehkä tuhansia olentoja voitaisiin johtaa oikeille teille,

kymmeniä perheitä pelastaa häviöstä, kurjuudesta, häpeällisistä

taudeista -- ja kaikki tämä hänen rahoillaan! Tapa hänet, ota hänen

rahansa ja käytä ne ihmiskunnan hyväksi. Mitä ajattelet, eikö yhtä

pientä vähäpätöistä rikosta voisi korvata tuhansilla hyvillä töillä?

Toisella puolen yksi olento -- toisella tuhat mädäntymisestä ja häviöstä

pelastettua henkeä! Yksi kuolema ja sitä vastaan sata elämää, -- onhan

se yksinkertainen lasku! Mitä merkitsee itse teossa kuihtuvan, tyhmän ja

ilkeän akan olemassaolo elämän yleisellä vaakalaudalla? Ei enempää kuin

täi, torakka, eikä niinkään paljoa, sillä akka on paljon

vahingollisempi; hän tuhoo toisten elämän; aivan äskettäin puri hän

ilkeyksissään Lisavjetaa sormeen; olipa täpärällä, ettei sitä leikattu

pois!

-- Paljon mahdollista, että hän on arvoton elämään, huomautti upseeri,

-- mutta onhan luonto vielä sellainen.

-- Ah, veliseni, ikäänkuin ei luontoa voisi oikoa tai, antaa sille

oikeata suuntaa! Uppoisimmehan me muuten ennakkoluuloihin! Eihän silloin

enää olisi mitään suuria miehiä. Puhutaan velvollisuudesta,

omastatunnosta, -- mieleni ei tee puhua mitään velvollisuutta ja

omaatuntoa vastaan -- mutta mitä me sillä ymmärrämme? Odotappa, tahdonpa

tehdä sinulle vielä erään kysymyksen. Kuule!

-- Ei, odota sinä; minäpä teen sinulle kysymyksen; kuule!

-- No!

-- Sinä puhut ja lörpöttelet niin paljon kaikesta tuollasesta, mutta

tahtoisitko itse tappaa tuon vanhuksen vai et?

-- Enpä luonnollisestikaan! Minä vain puhuin oikeudenmukaisuudesta...

Eihän minusta nyt ole kysymystä...

-- Mutta minun mielipiteeni on, että ellet sinä itse tahdo sitä, niin ei

voi olla puhettakaan mistään oikeudenmukaisuudesta!... Tule pelaamaan

vielä kerta!

Raskolnikov oli tavattoman kuohuksissa. Tosin olivat hänen äsken

kuulemansa sanat vallan tavallisia ja julkisia nuorison ajatuksia ja

mielipiteitä, jos kohta olivatkin toisessa muodossa ja käsittelivät

toisia asioita kuin tavallisesti. Mutta miksi piti hänen juuri joutua

kuulemaan moista keskustelua ja moisia ajatuksia, kun hänen omassa

päässään liikkui _vallan samallaisia_ ajatuksia; ja mistä se johtui,

että hän jättäessään juuri tuon vanhuksen samallaiset ajatukset

mielessä, osui kuulemaan tätä keskustelua?... Tämä kohtaus tuntui

hänestä aina sangen omituiselta. Näköjään vähäpätöisellä ravintolassa

kuullulla keskustelulla oli mitä suurin vaikutus asian edelleen

kehittymiseen, aivan kuin se olisi ollut viittaus, määräys...

* * * * *

Palattuaan kotiin heinätorilta, heittäytyi hän sohvalle ja istui siinä

tunnin ajan vallan liikkumattomana. Sillä välin alkoi hämärtää; mitään

kynttilää ei hänellä ollut ja tuskinpa olisi hänen mieleensä

johtunutkaan sytyttää sitä. Hän ei voinut koskaan muistaa, oliko hän

sillä kertaa ajatellut mitään vai ei. Vihdoin alkoi hän taas tuntea,

että tuo kuumemainen tila palasi, hän paleli, ja hänen mieleensä johtui

että hän voi heittäytyä pitkäkseen sohvalle. Äkkiä hän vaipui syvään,

raskaaseen uneen.

Hän nukkui tavattoman kauvan ja vallan uneksimatta. Nastasjan, joka tuli

huoneeseen toisena aamuna kello kymmenen tienoissa, oli sangen vaikeata

saada häntä heräämään. Tyttö toi mukanaan teetä ja leipää hänelle. Tee

oli kerran ennen juotua ja Nastasjan omassa astiassa.

-- Kas, miten hän nukkuu! huudahti tyttö harmistuneena, -- eikä hän

muuta teekkään kuin nukkuu!

Raskolnikov kohottausi väsyneesti. Hänen päätänsä pakotti; hän nousi

seisaalleen, kääntyi toiselle kyljelle ja vaipui uudestaan sohvalle.

-- Panetko taaskin maata! kiljasi Natasja.

Raskolnikov ei vastannut mitään.

-- Tahdotko teetä?

-- Myöhemmin, -- vastasi puhuteltu väsyneesti, sulkien taas silmänsä ja

kääntyen seinään päin. Nastasja jäi hänen luokseen.

-- Voipa hän todella ollakin sairas, sanoi hän lähtien pois.

Hän palasi kello kahden tienoissa tuoden keittoa. Raskolnikov makasi

samassa asennossa kuin ennenkin. Teehen ei hän ollut koskenut. Nastasja

jo loukkaantui ja alkoi harmistuneena herätellä nukkujaa.

-- Lopeta jo nukkumisesi! huusi hän katsellen ylenkatseellisesti

Raskolnikovia. Tämä kohottausi istumaan, mutta ei virkkanut tytölle

mitään, vaan katseli maahan.

-- Oletko sairas, vai etkö? kysyi Nastasja, mutta ei saanut nytkään

mitään vastausta.

-- Lähdehän vähän ulos, sanoi hän hetken vaijettuaan; -- anna tuulen

vilvoittaa itseäsi. Etkö tahdo syödä mitään?

-- Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikosti, -- mene! Ja hän viittasi

kädellään.

Tyttö seisoi vielä hetken paikoillaan, katsahti sitten säälivästi

Raskolnikoviin ja läksi.

Muutamien minuuttien kuluttua avasi Raskolnikov silmänsä, katsellen

kauvan teetä ja keittoa. Sitten hän otti leipää, otti lusikan ja alkoi

syödä.

Hän söi vähän, ainoastaan kolme, neljä lusikallista, haluttomasti,

koneellisesti. Päänkivistys oli vähän lieventynyt. Syötyään oikasi hän

itsensä uudelleen sohvalle, mutta ei voinut nukkua, vaan makasi

liikkumattomana vatsallaan, kasvot patjaan painettuina. Hän uneksi

lakkaamatta ja hänen unensa olivat aina sangen omituisia. Useimmin

tuntui hänestä siltä kuin olisi hän Afrikassa, Egyptissä tai jossakin

keitaassa. Karavaani lepää, kamelit loikovat rauhallisina,

ylt'ympäriinsä on palmupiiri. Kaikki syövät, mutta hän juo vettä eräästä

purosta, joka virtaa ja lirisee vallan hänen vieressään. Vesi on sangen

vilposta, niin kummallisen sinistä ja raikasta, se virtaa kirjavien

kivensirujen ja kullanhohtoisen hiekan yli ... Äkkiä hän kuuli selvästi,

miten kello löi. Hän vavahti, heräsi ja kohotti päänsä, katseli ikkunaa

kohti, ajatteli, miten pitkällä päivä liekään ja hypähti seisaalle,

vallan tajuissaan, aivan kuin joku olisi nykässyt häntä. Sitten hän meni

ovelle, avasi sen raolleen ja kuunteli ääniä portaista. Hänen sydämensä

tykytti kiivaasti; portaissa oli vallan hiljaista aivan kuin kaikki

olisivat nukkuneet... Se tuntui hänestä omituiselta ja harvinaiselta,

että hän oli voinut viettää kaiken aikansa aina eilisestä saakka

moisessa tajuttomassa tilassa, eikä ollut vielä tehnyt mitään, ei

valmistellut mitään... Ehkä oli kello jo tällä välin lyönyt kuusi...

Tavaton, kuumeentapanen, tarkotukseton toimintahalu valtasi hänet äkkiä

unen ja väsymyksen jälkeen. Valmistuksia oli sangen vähän. Hän ponnisti

aivojaan punnitakseen kaikkea ja muistaakseen kaikki. Hänen sydämensä

tykytti ja jyskytti niin voimakkaasti, että hän vaivoin voi hengittää.

Ensin oli hänen tehtävä silmukka päällysnuttuunsa -- se oli minuutin

työ. Hän pisti kätensä patjan alle, veti sieltä vanhan, kuluneen,

likasen paidan alla olevien liinavaatteitten joukosta, ja repi siitä

tuuman levyisen ja noin viisitoista tuumaa pitkän liuskan. Tämän liuskan

taittoi hän kaksinkertaseksi, veti yltään suuren, paksun kesäviittansa,

(ainoan takin, mikä hänellä oli yllään) ja ompeli liuskan molemmat päät

kainalokuoppaan sisäpuolelle. Hänen sormensa vapisivat hänen

ommellessaan, mutta hän hillitsi itsensä, ja kun hän uudelleen veti

viitan ylleen, ei päältä päin voinut havaita mitään. Neulan ja langan

oli hän jo edeltäkäsin varannut kaappiinsa. Silmukka oli hänen oma

viekas keksintönsä; se oli nimittäin varattu kirvestä varten. Eihän hän

voinut kulkea kadulla kirves kourassa? Jos hän olisi vallan

yksinkertaisesti kätkenyt sen viittansa alle, niin olisi hänen ollut

pakko pitää sitä kädellään kiini ja se olisi voitu huomata. Mutta nyt

kun hänellä oli silmukka, tarvitsi hänen vain ripustaa kirves siihen,

jolloin se riippui vakaasti ja varmasti käden alla. Pistämällä käden

taskuunsa voi hän myös pitää kiinni varresta, niin ettei se päässyt

heilumaan; ja kun viitta oli suuri kuin säkki, niin ei päältä päin

voinut ollenkaan huomata sitä, että hän piti jotakin viitan alla.

Silmukan tekemisen oli hän keksinyt jo kaksi viikkoa sitten.

Tämän tehtyään pisti hän kätensä sohvan alle, koetteli vasenta puolta ja

veti sieltä "panttinsa", jonka hän oli jo kauvan pitänyt varalla ja

kätkenyt sinne. Itse asiassa ei se ollut mikään pantti, vaan vallan

yksinkertaisesti sileäksi höylätty pieni lauta, joka oli samansuurunen

ja paksunen kuin hopeinen paperossikotelo. Tämän pienen laudankappaleen

oli hän sattumalta löytänyt erään puusepäntehtaan läheisyydessä sievästä

pihasta. Siihen oli hän sitonut ohuen rautapellin, joka luultavasti oli

lohkaistu jostain toisesta esineestä ja jonka hän oli tavannut kadulla

laudankappaleen äärestä. Rautapelti oli hieman pienempi kuin lauta ja

hän sitoi ne yhteen langalla. Sitten kääri hän ne siististi ja

huolellisesti puhtaaseen, Valkoseen paperiin ja kääri vielä nauhan

kaiken ympäri, niin että pakettia olisi vaikea aukoa. Tämän teki hän

siksi että vanhuksen huomio siirtyisi hänestä solmuja avatessa, jolloin

sopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lisätäkseen sen painoa, jottei

vanhus heti ensi hetkenä huomaisi, että pantti oli vain puusta. Kaiken

oli hän tehnyt valmiiksi jo etukäteen ja kätkenyt sohvan alle sopivan

tilaisuuden varalle. Tuskin oli hän ottanut esille panttinsa, kun joku

huusi pihalta:

-- Kello käy jo seitsemättä.

-- Jo! Jumalani!

Hän kiirehti ovelle, kuunteli, otti hattunsa ja kulki varovasti kuin

kissa nuo kolmetoista porrasta alaspäin. Tärkein oli enää jäljellä --

kirveen varastaminen kyökistä. Jo kauvan sitten oli hän päättänyt

käyttää kirvestä tekoonsa. Tosin oli hänellä käytettävänään

puutarhaveitsi, jonka voi taittaa kasaan, mutta hän ei voinut luottaa

veitseen, eikä ennen kaikkea voimiinsa ja siksi oli hän ratkasevasti

kallistunut kirveen puolelle. Kiinnittäkäämme nyt ohi mennen huomiota

tässä asiassa tehtyjen päätösten omituisuuteen. Niillä oli kaikilla yksi

omituisuus; mitä ratkasevammin ne olivat päätettyjä, sitä kamalammilta

ja mahdottomammilta ne hänestä näyttivät. Huolimatta siitä vaikeasta

sisäsestä taistelusta, jonka hän oli suorittanut, ei hän voinut uskoa

hetkeäkään aikeittensa toteutumiseen.

Vaikkapa hän olisi viime hetkeen saakka tutkinut ja ratkasevasti

päättänyt kaikki, niin ettei enää olisi ollut mitään epäilyksen aihetta,

-- niin olisi hän aina viimeiseen saakka selittänyt kaiken olevan

hullutusta, mahdottomuutta ja luopunut siitä. Mutta vielä oli useita

ratkaisemattomia seikkoja ja epäilyn aiheita. Moinen pikkuseikka kuin

kirveen saaminen ei häntä ollenkaan huolestuttanut; mikään ei tuntunut

hänestä helpommalta kuin se. Nastasja oli melkein aina poissa, etenkin

iltasin; hän juoksi joko naapuriin tai kauppaan; mutta oven antoi hän

aina olla auki. Sepä oli myös syynä siihen, että emäntä aina nuhteli

häntä. Ei siis tarvinnut muuta kuin ajan tullen hiipiä sisään, ottaa

kirves keittiöstä ja viedä se tunnin kuluttua (kun kaikki oli

suoritettu) takasin sinne. Tosin syntyi hänessä epäilyksiä sen suhteen,

oliko esim. Nastasja mahdollisesti jo palannut, kun hän tunnin kuluttua

tulee tuomaan kirvestä takasin; silloin on hänen luonnollisestikin

mentävä ohi ja odotettava siksi, kunnes Nastasja uudelleen on lähtenyt

pois. Mutta jospa hän kaipaisi kirvestä ja alkaisi etsiä, huutaa, --

silloin voitaisiin ruveta epäilemään tai ainakin saada epäilyn aihetta.

Mutta nämähän olivat pelkkiä pikkuasioita, joita hän ei alkanut harkita,

eikä koskaan ollut sitä tehnytkään. Hän ajatteli pääseikkaa ja lykkäsi

sivuseikat siihen hetkeen, joka oli ratkaseva kaiken. Mutta tuo ratkasu

tuntui hänestä yhä vielä mahdottomalta. Hän ei esim. voinut koskaan

kuvitella voivansa lakata yhäti ajattelemasta sitä ja yksinkertasesti

uskaltavansa lähteä sinne... Niinpä oli hänen äskeinen _kokeensakin_ (se

on se käynti, jolla hän oli ollut paikkaan tarkemmin perehtyäkseen) vain

koe, eikä mitään sellasta, jota hän todella tuumi panna toimeen. Hän

ajatteli itsekseen: Lähdenpä sinne kerran katsomaan, mitäpä se

ajattelemisesta paranee! Ja aivan oikein, hän ei ollut voinut kestää

sitä, hän oli kauhistunut ja juossut tiehensä sieltä. Mutta kuitenkin

näytti siltä kuin olisi hän nyt ennättänyt punnitsemisensa ja asian

siveellisen puolen perinpohjaisen harkitsemisen loppuun. Hänen

todistelunsa oli niin terävää kuin partaveitsi, eikä hän itse enää

voinut keksiä mitään kumottavia asianhaaroja. Mutta tässä suhteessa ei

hän täydelleen luottanut itseensä, vaan etsi lakkaamatta uusia

vastasyitä, joskin vähemmän arvosia; ja hän ajoi takaa niitä vallan kuin

olisi joku pakottanut häntä sitä tekemään. Mutta viimeinen Päivä, joka

oli tullut niin odottamatta ja oli ratkaseva kaiken, vaikutti häneen

melkein konemaisesti. Tuntui siltä, kuin olisi joku tarttunut hänen

käteensä ja vetänyt häntä mukanaan, vastustamattomasti, sokeasti,

yliluonnollisen voimakkaasti, aivan kuin olisi hänen pukunsa lieve

joutunut koneeseen, joka alkoi vetää häntä mukaansa.

-- Alussa -- muuten jo kauvan edeltä päinkin -- huolestutti häntä

kysymys: Miksi päästään melkein kaikkein rikosten perille niin

verrattain helposti ja miksi on niin helppoa päästä kaikkein rikollisten

jäljille? Hän johtui vihdoin useihin sangen mieltäkiinnittäviin

johtopäätöksiin ja hänen mielipiteensä mukaan ei pääsyynä ollut niin

mahdottomuus salata rikosta kuin rikos itsessään. Rikoksen hetkellä

lamautuu nimittäin melkein jokaisen rikoksentekijän tahdonvoima ja

ajatuskyky osaksi, jolloin sen sijaan tulee lapsellista, kummallista

kevytmielisyyttä ja juuri sinä hetkenä, jolloin mitä kipeimmin

tarvittaisiin arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Hänen mielipiteensä

oli, että tämä arvostelukyvyn ja tahdonvoiman lamautuminen kohtaa

ihmistä kuin sairaus, lisääntyy vähitellen ja saavuttaa huippunsa vähää

ennen rikoksen tekoa, että se yksilöitten mukaan säilyy itse rikosta

tehdessä ja vielä, että todelliset, todella tärkeät vaikeudet

yrityksessä olivat ainoaltaan sivuseikkoja hänen ajatuksissaan. Tulee

vain säilyttää kaiken arvostelukykynsä ja tahdonvoimansa ja silloin,

ajan tullessa, on kaikki ohi, jos vain edeltäpäin on syventynyt asian

pienimpiinkin yksityiskohtiin... Mutta vielä ei hän ollut alottanut.

Hän ei edelleenkään uskonut ratkasevaan päätökseensä ja hetken tullessa

tuntui kaikki vallan toisellaiselta kuin mitä hän oli ajatellut, vaan

aavistamattomalta, vallanpa odottamattomalta.

Eräs sangen vähäpätöinen seikka saattoi hänet jo heti alussa, ennenkuin

hän oli ennättänyt portaita alas, suunniltaan. Tultuaan emännän

keittiön-ovelle, joka oli nyt, kuten aina ennenkin, avoinna, katseli hän

sinne sisään tullakseen edeltäkäsin vakuutetuksi siitä, ettei emäntä

itse ollut siellä Nastasjan poissa ollessa tai ettei Nastasja ollut

siellä. Mutta miten suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että

Nastasja tällä kertaa oli sekä kotona että askaroi keittiössä; hän otti

eräästä paikasta liinavaatteita ja ripusteli niitä nuoralle.

Raskolnikovin mennessä ohi lopetti hän askaroimisensa ja katseli häntä

hänen mennessään ulos. Raskolnikov käänsi pois kasvonsa ikäänkuin ollen

huomaamatta tätä. Mutta hänen yrityksensä oli ajanut karille -- hänellä

ei ollut kirvestä! Hän oli tavattoman hämmästynyt.

-- Miksi kuvittelin mielessäni, ajatteli hän kulkiessaan

porttikäytävässä, -- ettei hän olisi kotona juuri tällä hetkellä? Miksi?

Miksi edellytin sen joksikin vallan itsestään selväksi?

Hän tunsi olevansa masentunut, oikein nöyrrytetty, hänen teki mielensä

nauraa itselleen pelkästä suuttumuksesta... Mieletön, eläimellinen raivo

kiehui hänessä.

Hän pysähtyi miettivänä porttikäytävään. Katujen mittelemiseen

lähteminen tuntui hänestä vastenmieliseltä; kotiin palaaminen -- vielä

pahempaa. "Minkä tilaisuuden olenkaan päästänyt käsistäni!" mutisi hän

sattumalta pysähtyessään aivan pihamiehen avonaisen oven edustalle.

Äkkiä hän vavahti. Pihamiehen pimeästä huoneesta, kaksi askelta hänestä,

välkkyi penkin alta hänen silmiinsä jotakin... Hän katseli

ympärilleen... Ketään ei ollut saapuvilla. Hän hiipi varpaillaan sisään,

astui kaksi porrasta alas ja lausui hiljaa pihamiehen nimen. -- "Aivan

oikein, hän ei ollut kotona! Ehkä hän on jossakin läheisyydessä,

pihalla, koska ovi on vallan auki!" Hän syöksähti penkin luo, veti sen

alta kirveen (siellä oli kirves), joka oli joittenkin puitten joukossa,

kiinnitti sen heti ennen ulos lähtöään silmukkaan, pisti molemmat

kätensä taskuihin ja astui porttikäytävään.

Kukaan ei ollut nähnyt häntä! "Mitä ei terävä järki saa aikaan, sen

tekee paholainen", ajatteli hän nauraen kummallisesti. Tämä seikka

tuotti hänelle uutta rohkeutta.

Rauhallisesti ja vitkalleen jatkoi hän matkaansa kiirettä pitämättä,

jottei herättäisi kenessäkään epäluuloja. Hän kiinnitti sangen vähän

huomiota ohikulkeviin, jopa vältti katsella heitä kasvoihin ja koetti

itse kulkea niin huomaamatta kuin mahdollista. Silloin tuli hän äkkiä

ajatelleeksi hattuaan. -- "Jumalani!... Toissapäivänähän minulla oli

rahaa, miksikä en silloin ostanut niillä lakkia!" Hän alkoi kiroilla ja

noitua.

Mennessään erään puodin ohi silmäsi hän toisella silmällään sisään ja

katsahti siellä olevaan seinäkelloon. Hänen oli kiirehdittävä, mutta

samalla tehtävä kierros, lähetäkseen taloa toiselta puolen...

Ennen hänen onnistuessaan mielikuvituksissaan esittää kaikki, uskoi hän

rupeavansa suuresti pelkäämään; mutta nyt hän pelkäsi tuskin

nimeksikään, tunsipa tuskin pelon vivahdustakaan. Nyt oli hän, vaikkakin

vain lyhyen ajan, vallan toisten ajatusten vallassa. Hänen kulkiessaan

Jussupovin puiston ohi, kantoi hän mielessään suurien suihkulähteitten

rakentamista ja ajatteli, miten ilma on vilpoista niiden läheisyydessä.

Tämä ajatusjuoksu johti hänet vähitellen siihen vakaumukseen, että

kaupungin olisi edullista laajentaa kesäpuistoa koko Marskentälle ja

yhdistää se Mikaelin palatsin puutarhaan. Sitten kiinnitti hänen

mieltään äkkiä kysymys: Mistä se johtuu, että ihmiset ovat kaikissa

suurissa kaupungeissa taipuvaiset asettumaan juuri sellaisiin

kaupunginosiin, joissa ei ole puutarhoja eikä suihkukaivoja, vaan jonne

kaikki lika, löyhkä ja kaikenlainen siivottomuus on kasaantunut, vieläpä

silloinkin, kun heillä on vapaus valita. Hän ajatteli myös omia

kävelyretkiään heinätorille. "Mitä tyhmyyttä", ajatteli hän. "Parempi on

olla ajattelematta mitään".

"Tällä lailla kai nekin, jotka viedään rangaistaviksi, ajattelevat

kaikkien esineitten johdosta, joita kohtaavat", johtui hänen mieleensä,

mutta katosi nopeasti kuin salama... No nytpä hän on jo lähellä, tuossa

on talo, tuossa käytävä. Jostain kuului kellon lyönti. "Mitä se on,

eihän kello vielä mahtane olla puolta kahdeksaa? Kyllä mahtaa kulkea

edellä!"

Onnekseen suoriutui hän porttikäytävässä hyvin. Hänen edellään kulki

juuri tällä hetkellä kuin kohtalon suosiosta tavattoman suuri

heinäkuorma porttikäytävään, niin että se vallan saattoi hänet pimentoon

hänen mennessään sen läpi. Tuskin oli kuorma päässyt pihalle, ennenkuin

hän oli poikennut oikealle. Kuorman toiselta puolelta kuului huutoja ja

torailua, häntä ei kukaan nähnyt eikä kohdannut. Useat suurelle

nelikulmaselle pihalle suunnatut ikkunat olivat avoinna, mutta hän ei

kohottanut päätään -- häneltä puuttui voimia siihen. Ylös vanhuksen luo

johtava porrasto oli aivan lähellä, aivan oikealla -- nyt hän jo seisoi

sillä.

Hän veti henkeään ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan, koetteli

oliko kirves paikallaan, sekä alkoi sitten nousta varovasti ja hiljaa

portaita ylöspäin, samalla kuunnellen tarkkaavasti, mutta portaatkin

olivat nyt vallan ihmisistä vapaat, kaikki ovet olivat suljetut, eikä

häntä kohdannut kukaan. Toisessa kerroksessa tosin oli huoneusto, jonka

ovi oli auki ja jossa työskenteli muutamia maalareja, mutta ei kukaan

katsonut käytävään. Hän pysähtyi, ajatteli ja harkitsi asiaa ja läksi

edemmäs. -- Parasta kai olisi, etteivät he olisi tuossa ollenkaan,

mutta ... onhan tässä vielä kaksi kerrosta.

Nyt on hän jo neljännessä kerroksessa; siinä on ovi ja vastapäätä tuo

toinen tyhjä huoneusto. Kolmas vanhuksen asunnon alla oleva kerros on

myös kaikesta päättäen tyhjä; oveen kiinnitetty nimikortti on otettu

pois! Kyllä he ovat muuttaneet! Hän veti syvään henkeä. Hetken kierteli

hänen mielessään kysymys: "Eikö olisi parasta lähteä?" Hän ei vastannut

siihen, vaan kuunteli vanhuksen oven takana. Sieltä kuului

kuolonhiljaisuus. Sitten kuunteli hän vielä kerran kuuluisiko portaista

mitään, kuunteli kauvan tarkkaavasti... Sitten silmäili hän viimeisen

kerran ympärilleen, rohkasi luontonsa ja koetti vielä kerran, oliko

kirves sillä lailla silmukassa kuin sen piti. "Enköhän näyttäne liian

kalpealta," ajatteli hän, "liian liikutetulta? Vanhus on epäluuloinen...

Eiköhän mahtaisi olla parasta odottaa siksi kunnes olen tyyntynyt?..."

Mutta hän ei tyyntynyt. Päinvastoin tykytti hänen sydämmensä kovemmin,

yhä kovemmin!... Hän ei kestänyt sitä kauvempaa, vaan ojensi kätensä

kellon-nuoraa kohti ja soitti. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen,

kovemmin.

Ei mitään vastausta. Vanhus oli luonnollisestikin kotona, mutta hän oli

epäluuloinen ja yksin; Raskolnikov tunsi hiukan hänen tapojaan ...

sitten painoi hän vielä kerran korvansa ovelle. Joko olivat hänen

aistinsa terottuneet (jota on vaikeata sanoa) tai oli hän todellakin

kuullut jotakin, sen verran, että hän luuli erottaneensa hameen kahinan

ja oven lukon vikinän, kun sitä varovasti käännettiin. Joku seisoi

varmastikin oven takana ja kuunteli salaa kuten hänkin ulkopuolella ja

myös, kuten tuntui, korva ovella...

Raskolnikov liikahti tarkotuksellisesti ja mutisi jotakin, jotenkin

kuuluvasti, jottei herättäisi epäilyksiä, sitten hän soitti kolmannen

kerran, mutta tyyneesti, vakaasti ja vähääkään ilmasematta

kärsimättömyyttä. Jälkeenpäin ajatellessaan tätä, tuntui tämä hetki

hänen mielestään täysin selvästi ikuisuudelta. Hän ei voinut ymmärtää,

mistä hän oli saanut niin paljon viekkautta, etenkin kun hänen

ymmärryksensä oli joinakin hetkinä kuin sokaistu! Hän ei tuntenut mitään

ruumista omaavansakaan. Hetken kuluttua kuului säpin avaaminen.