V.

"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän

hankkisi joko tunteja tai jotakin muuta..." ajatteli Raskolnikov, "mutta

miten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle

tunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani,

jos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja

laitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan ...

hm... Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla

viisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan

naurettavaa, että menisin Rasumihinin luo..."

Kysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon

enemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta

ennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.

"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää

Rasumihinia turvanani?" kysyi hän kummissaan itseltään.

Hän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä

äkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.

"Hm ... Rasumihinin luo", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin

ratkaisevan päätöksen johdosta, -- "Rasumihinin luo menen,

luonnollisestikin ... _sitä_ seuraavana päivänä, jolloin _se_ jo on

päätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen..."

Ja äkkiä hän tuli tajuihinsa.

"_Sitä_ seuraavana päivänä," huudahti hän nousten penkiltä, -- "_se_

siis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?"

Hän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän

palata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan

vastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli

kypsynyt kaikki _tämä_ viimeisten kuukausien kuluessa, -- ja kiiruhti

edelleen.

Hänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän

viluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi

hän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden

pakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin

etsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti

ja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten

kohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken

juuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän

kulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja

kääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa

miellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet

kaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin.

Täällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään

kapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet

sairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään

kätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja

terasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia.

Erittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä

kaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja

ratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät,

ennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski

rahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: "Kaksikymmentä

poliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, -- niin, ja eilen jätin

Marmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa", ajatteli

hän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi

oli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui

hänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn

viinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut

pitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan

yhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi,

ja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta

tultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena,

poikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.

Sairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman

selvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin

näkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa

sellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia,

taiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan

koskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen

taiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset

unet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo

ennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.

Raskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän

vielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee

eräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on

kolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan;

nyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan.

Kaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta

ollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla,

häämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin

viimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki

sangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen

kulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä,

jotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja

sangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina

tuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia

painausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee

maantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee

kiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan

oikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko,

jolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari

kertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu

hänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei

ollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja.

Rusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja

kuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella,

salvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista,

jotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa

ja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi,

puitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan

vieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä

pienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän

ollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle

sanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi

kirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan

ääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa

isänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää

kädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää

hänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä

kansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja

kaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat

lauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset

kärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan

suuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän

katseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli

lihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät

vaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi

kärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta

nyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni,

laiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin --

kuten hän itse oli usein nähnyt -- laahasi perässään suurta puu-tai

heinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai

pyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän

kirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä,

niin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet

tällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee

joukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan

juopuneena -- suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä,

kauhtanat heitetty harteille.

-- Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori,

paksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. -- Kaikki otan mukaan,

käykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:

-- Tuo kaakki se sitten vetää!

-- Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin

tuollasten kärryjen eteen?

-- Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!

-- Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen,

hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä

eteen. -- Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä,

-- ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi

lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille,

sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä

ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.

-- Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. -- Kuulettehan, että

hän lupaa laskea täyttä laukkaa!

-- Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.

-- Sehän vasta juoksee!

-- Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!

-- Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja

pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on

tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu

punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja

nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa

lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun

aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa!

Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa.

Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse

askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja

notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat

raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat

entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia

lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen

juoksemaan.

-- Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies

joukosta.

-- Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, -- sen

tulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö,

lyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.

-- Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, -- isä kulta, mitä he tekevät?

Isä, he lyövät hevosraukkaa.

-- Lähtekäämme pois! sanoo isä, -- he ovat juopuneita, eivätkä tiedä

mitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois,

mutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta

hevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa,

pysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.

-- Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, -- siihen se nyt vielä kelpaa.

Minä lyön sen hengiltä!

-- Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.

-- Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää

toinen.

-- Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.

-- Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää

kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!...

Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää

kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei

voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja

uskaltaa sentään potkia.

Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen

kimppuun molemmilta puolin.

-- Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.

-- Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä

olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee,

loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja

naureskelee.

... Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka

sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee

kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä

kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy

tuota harmaahapsista ja -partaista vanhusta vastaan, joka puistaa

päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä

viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen

hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä

kerran.

-- Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois

ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan,

tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.

-- Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.

-- Hän lyö sen hengiltä!

-- Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu

kova läjäys.

-- Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.

Ja Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä

voimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis

vaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin

voimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se

nuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran,

sitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan

mieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.

-- Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.

-- Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa

joku joukosta.

-- Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.

-- Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois

aisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. -- Nyt varo itseäsi! huutaa hän

ja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu,

vaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen

selkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki

neljä jalkaa.

-- Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas

rattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet

tarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat -- ruoskiin, nuijiin, aisoihin

ja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa

lyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee

raskaasti ja kuolee.

-- Tappoi hevosensa! huutaa joukko.

-- Miksikä ei juossut!

-- Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät

veristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa

hengiltä iskettävää.

-- No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.

Mutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon

läpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee

sitä, suutelee sen silmiä, huulia... Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn

ja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä

hetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä,

häneen ja vie hänet joukosta.

-- Tule! Tule! sanoo isä hänelle, -- tule kotiin!

-- Isä kulta? Miksi nuo ... tappoivat ... tuon hevosraukan! nyyhki hän;

mutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta

rinnastaan.

-- He ovat juovuksissa ... tekevät kunnottomuuksia ... eihän se ole

meidän asiamme ... tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta

hänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, --ja

herää.

Hän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan,

hengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.

-- Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun

juurelle ja hengittäen raskaasti. -- Mutta mitähän se merkinnee? Eihän

se vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!

Koko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän

nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.

-- Jumalani! huudahti hän, -- onko se mahdollista, onko todellakin

mahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista

päähän, murskata hänen aivonsa ... uiskennella tahmeassa, lämpimässä

veressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa ... kätkeytyä, vallan

verenpeittoisena ... kirveineni... Jumalani, onko se mahdollista?

Hän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.

-- Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi

mietiskellen. -- Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi

siis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella?

Johan minä eilen mennessäni tuota _koetta_ tekemään, johan minä eilen

täydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä... Miksi siis ajattelen

tällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että

sellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa ... johan paljas ajatuskin

saattoi minut suunniltani ja kauhuun...

-- Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi

vähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni

päätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin

en sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt

mitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!... Voi, miksi

olen ajatellut sitä aina tähän saakka!

Hän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka

oli tullut sinne ja läksi T----n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen

silmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta

äkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo

heittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut

niin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. "Jumalani", rukoili

hän, "näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta ...

haaveestani!"

Kulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja

laskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän

kuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se

taakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä

pudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta,

haaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!

Myöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle

tapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina

eräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään

tavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa

enteeltä.

Hän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän,

jonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa

palata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki, jota

hänen ei olisi ollenkaan tarvinnut kulkea. Mutka ei tosin ollut suuri,

mutta ilmeinen ja vallan tarpeeton. Tosin oli hänelle jo usein

tapahtunut, ettei hän kotiin palattuaan muistanut, mitä katuja hän oli

kulkenut. Mutta miksi, kysyi hän aina itseltään, miksi tapahtui silloin

niin tärkeä ja hänelle niin ratkaiseva satunnainen kohtaus heinätorilla,

ja juuri tällä hetkellä, tällä hänen elämänsä hetkellä, etenkin moisessa

mielenliikutuksessa ja moisissa olosuhteissa, jolloin kohtauksella voi

olla ainoastaan mitä ratkaisevin ja merkittävin vaikutus koko hänen

kohtaloonsa? Aivan kuin se olisi odottanut häntä?

Kello oli yhdeksän paikkeilla hänen kulkiessaan heinätorin poikki.

Kaikki kauppiaat kasailivat tavaroitaan pöydiltään, veneistään,

myyntikojuistaan ja läksivät kotiinsa samaten kuin ostajatkin.

Ravintolain edustalla, läheisten talojen löyhkäävissä ja likasissa

pihoissa, mutta ennen kaikkea olut- ja viinamyymälöitten edustalla

tungeskeli kaiken karvaisia tyhjäntoimittajia ja haljuja. Raskolnikov

piti erittäin näistä paikoista ja lähellä sijaitsevista kujista silloin

kun kuljeskeli päämäärättä kaduilla. Täällä ei kukaan ylpeä

vastaantulija kiinnittänyt mitään huomiota hänen rääsyihinsä ja täällä

voi kulkea millasessa puvussa tahtoi ilman että tarvitsi hävetä ketään.

K----n kadun kulmassa oli eräs aviopari, joka myöskenteli kahden pöydän

takaa tavaroita sellasia kuin lankaa, nauhaa, kaulahuiveja j.n.e. He

olivat myös matkalla kotiinsa, mutta myöhästyivät jäädessään pakisemaan

erään ohikulkevan tutun kanssa. Tämä tuttu oli Lisavjeta Ivanovna eli

yksinkertaisesti, kuten kaikki häntä nimittivät, Lisavjeta, tuon

kolleginreistratorin lesken ja pantinottajan Aljona Ivanovnan nuorempi

sisar, jonka edellisen luona Raskolnikov oli käynyt panttaamassa

kellonsa ja tekemässä _koettaan_... Hän oli jo kauvan tuntenut tämän

Lisavjetan ja tunsipa tämäkin häntä jonkun verran. Lisavjeta oli suuri,

pullea, kaino ja yksinkertainen, melkeinpä heikkomielinen, noin

kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen sisarensa piti häntä täydellisessä

orjuudessa. Hän sai tehdä työtä yöt, päivät, vavista sisarensa edessä ja

saada selkäänsäkin. Hän seisoi ajatuksissaan nyytti kainalossa

kaupustelijan ja hänen vaimonsa edessä ja kuunteli heitä

tarkkaavaisesti. He selittivät hänelle jotakin erikoisen innokkaasti.

Kun Raskolnikov äkkiä näki tytön edessään, tunsi hän jotakin erikoista

tunnetta, joka oli mitä syvimmän hämmästyksen kaltaista, vaikkakaan

tässä kohtauksessa ei ollut mitään erikoista.

-- Teidän olisi, Lisavjeta Ivanovna, itse päätettävä asia, sanoi

kaupustelija äänekkäästi. -- Tulkaa luoksemme huomenna siinä kello

seitsemän tienoissa. Toiset tulevat myös silloin.

-- Huomenna? sanoi Lisavjeta vitkallisesti ja miettivästi, ikäänkuin ei

vielä olisi ennättänyt päättää asiaa.

-- Voi, kyllä kai te pelkäätte Aljona Ivanovnaa alkoi kaupustelijan

vaimo, päättäväinen nainen, lörpötellä. -- Kun teitä katselee, näytätte

te vallan pieneltä lapselta. Ja vaikkei Lisavjeta Ivanovna olekkaan

teidän oikea sisarenne, vaan sisarpuolenne, niin kuitenkin hän vallitsee

teitä tuolla lailla.

-- Mutta tällä kertaa älkää puhuko mitään Aljona Ivanovnalle, keskeytti

mies, -- minä neuvon teitä tulemaan luoksemme lupaa pyytämättä. Se on

hyödyllinen asia. Sittemmin voi sisarennekin ajatella asiaa.

-- Koska siis tulen?

-- Huomenna kello seitsemän; ja niistä toisistakin on silloin kyllä joku

läsnä. Silloin voitte itse päättää asian.

-- Pyydämme teitä teelle, lisäsi vaimo.

-- Hyvä, kyllä tulen, lausui Lisavjeta, yhä edelleen miettivänä ja

vitkalleen lähtien liikkeelle.

Raskolnikov kulki edelleen, eikä kuullut enempää. Hän oli kulkenut ohi

hiljaa, huomaamatta, koettaen saada selville edes jonkun sanan.

Ensimäinen hämmästyksensä muuttui vähitellen kauhuksi ja kylmä väristys

karmi hänen selkäänsä. Hän sai tietää äkkiä ja vallan odottamatta, että

huomenna noin kello seitsemän tienoissa ei Lisavjeta, tuon akan sisar ja

ainoa seuralainen, ole kotona ja että akka on huomenna kello seitsemän

tienoissa _yksinään kotonaan_.

Hänen asuntoonsa oli enää vain muutamia askelia. Hän tuli kotiinsa

samallaisena kuin kuolemaan tuomittu. Hän ei harkinnut mitään, eikä

voinutkaan harkita; nyt hän tunsi äkkiä koko olemuksessaan, ettei

hänellä ollut jälellä vapaata harkitsemiskykyä eikä tahtoakaan, ja että

kaikki nyt oli ratkaisevasti päätetty.

Se on varmaa, että jos hänen olisi tarvinnut odottaa useita vuosia

sopivaa tilaisuutta aikeittensa toimeenpanemiseksi, ei hän olisi voinut

toivoakaan selvempää viittausta suunnitelmansa toteuttamiseksi kuin se

oli, joka hänelle nyt tarjousi. Joka tapauksessa olisi ollut vaikeata

saada tietää varmasti edellisenä päivänä, huomiota herättämättä ja

vaarallisia kysymyksiä ja utelemisia välttämättä, että tuo vanha akka,

josta on kysymys, on huomenna sillä ja sillä kellonlyömällä aivan

yksinään kotonaan.