Ovi aukeni nyt, kuten ennenkin, ainoastaan raolleen ja taas suuntautui
häneen pimeässä kaksi terävää ja epäilevää silmää. Silloin menetti
Raskolnikov malttinsa ja oli tehdä suuren virheen.
Hän pelkäsi, että vanhus voisi ruveta pelkäämään syystä että oli
yksinään hänen kanssaan ja koska hän ei myöskään voinut toivoa, että
hänen ulkomuotonsa tyynnyttäisi vanhusta, tarttui hän oveen ja veti sen
auki viedäkseen vanhukselta mahdollisuuden sulkea se. Tämän huomatessaan
ei vanhus päästänytkään sitä, niin että Raskolnikov oli vetämäisillään
hänet oven mukana portaille. Mutta kun hän pysähtyi keskelle oviaukkoa
ja esti häntä tällä tavoin pääsemästä sisään, astui hän suoraan vanhusta
vastaan. Pelästyneenä peräytyi vanhus, näytti mielivän sanoa jotakin,
mutta ei voinut lausua sanaakaan vaan katseli suurin silmin
Raskolnikoviin.
-- Hyvä iltaa, Aljona Ivanovna, alkoi hän niin huolettomasti kuin
mahdollista. Mutta kieli oli tarttua kitalakeen, hänen äänensä värisi,
-- tuon ... teille esineen ... mutta menkäämme mieluummin ... tuonne
huoneeseen... Ja jättäen vanhuksen siihen astui hän suoraan, pyytämättä
huoneeseen. Vanhus juoksi hänen peräänsä; hänen kielensä pääsi
siteistään.
-- Jumalani! Mitä te sitten tahdotte?... Kuka olette? Mitä haluatte?
-- Suokaa anteeksi Aljona Ivanovna ... vanha tuttunne ...
Raskolnikov ... kas tässä, tuon teille panttia, jonka lupasin
äskettäin... Ja hän ojensi vanhukselle pantin.
Vanhus heitti silmäyksen panttiin, mutta alkoi sitten heti katsella
kutsumatonta vierasta suoraan silmiin. Hän katseli ilkeästi,
tarkkaavasti ja epäilevästi. Kului ehkä minuutti; Raskolnikov luuli jo
huomanneensa vanhuksen silmissä jotakin semmoista ivaa kuin olisi tämä
jo arvannut kaiken. Hän tunsi näyttävänsä alakuloiselta, tuli
surulliseksi, niin surulliseksi, että jos vanhus olisi katsellut vielä
puolikin minuuttia samalla lailla sanaakaan sanomatta, olisi hän
varmastikin juossut tiehensä.
-- No, miksi minua tuolla lailla katselette ikäänkuin ette tuntisi
minua? sanoi hän äkkiä harmistuneena. -- Ellette tahdo, niin
jättäkäämme, ja minä menen jonkun toisen luo, sillä minulla on kiire.
Hän tuskin itse ajatteli sitä sanoa, mutta sanat tunkeutuivat melkein
vastentahtoisesti rinnasta.
Vanhus tointui, sillä nähtävästi rohkasi häntä vieraan päättäväinen
ääni.
-- Mitä te, isäseni, sitten tahdotte niin äkkiä ... mitä teillä on?
kysyi hän katsellen panttia.
-- Hopeinen paperossikotelo. Kerroinhan minä siitä teille aivan
äskettäin.
Vanhus ojensi kätensä.
-- Tehän olette niin kalpea? Ja kätenne vapisevat?
-- Kuumetta se on! vastasi Raskolnikov lyhyesti. -- Eihän se kait ole
ihmeellistä, jos sairastuukin ... kun ei ole mitään syötävää ... lisäsi
hän vaivoin kyeten lausumaan sanoja. -- Hän tunsi taas voimattomuutta;
mutta vastaus näytti todenmukaiselta. Vanhus otti pantin.
-- Mitä tämä on? kysyi hän katsellen Raskolnikovia vielä tarkkaavammin
ja punniten pakettia kädessään.
-- Kapine ... paperossikotelo ... hopeinen ... katsokaa itse.
-- Se ei tunnu ollenkaan hopealta... Miksi sen olette noin käärinyt?
Koettaessaan irrottaa solmuja kääntyi vanhus ikkunaan päin paremmin
nähdäkseen (kaikki ikkunat olivat kuumuudesta huolimatta kiinni) ja
joutui siten seisomaan jokusen sekunnin selkä Raskolnikoviin
käännettynä. Tämä avasi päällysnuttunsa ja otti kirveen silmukasta,
mutta ei ottanut sitä esiin viitan alta, vaan piti sitä ainoastaan
oikealla kädellä viitan alla. Hänen kätensä olivat melkein voimattomat,
hän melkein tunsi, miten ne uupuivat yhä enemmän. Hän pelkäsi
pudottavansa kirveen ... äkkiä hän oli pyörtyä.
-- No, kylläpä hän sen on kietonut nauhoihin! huudahti vanhus
suuttuneena ja oli kääntyä Raskolnikovin puoleen.
Nyt ei ollut varaa menettää silmänräpäystäkään. Raskolnikov veti esiin
kirveen, kohotti sen melkein itsetiedottomasti molemmin käsin ja antoi
sen pudota voimattomasti, melkein konemaisesti kamara edellä vanhuksen
päähän. Hän antoi, kuten sanottu, kirveen pudota vallan voimattomasti,
mutta iskun jälkeen palasivat hänen voimansa.
Vanhus oli avopäin kuten tavallista. Hänen ohut, vaalea, harmahtava
tukkansa oli vahvasti pomadoittu, kuten tavallisesti, palmikoittu
rotanhännäksi ja niskassa kokoon kiinnitetty kamman palasella. Isku oli
lyhyen kasvun vuoksi pudonnut suoraan päälaelle. Vanhus huudahti, mutta
vallan heikosti, ja vaipui maahan, mutta oli vielä siksi voimissaan,
että kohotti molemmat kätensä ylöspäin; toisessa kädessään piteli hän
vielä panttia. Nyt löi Raskolnikov häntä vielä muutaman kerran kirveellä
päälaelle. Verta alkoi valua kuin kumoon kaadetusta maljasta, ja ruumis
vaipui etunojaan. Raskolnikov peräysi, antoi vanhuksen kaatua, kumartui
heti katsomaan kaatuneen kasvoja ja näki, että tämä jo oli kuollut.
Silmät tunkeutuivat kuopistaan aivan kuin ne olisivat olleet
putoamaisillaan; otsa ja kasvot olivat ryppyset ja halvauksentapasesti
vääristyneet.
Raskolnikov laski kirveen lattialle kuolleen viereen ja tutki heti hänen
taskunsa, samalla varoen verivirtaa. Hän oli täysin tajuissaan, ei
tuntenut mitään pyörrytystä tai tajuttomuutta, hänen kätensä ainoastaan
vapisivat. Perästä päin hän muisteli olleensa sangen tarkkaava ja
varovainen, jottei tahraisi vaatteitaan vereen... Hän löysi avaimet; ne
olivat, kuten ennenkin, kiinnitetyt teräsrenkaaseen. Hän kiiruhti heti
ne mukanaan makuukamariin. Se oli pieni huone, jossa oli suuri
pyhäinjäännösarkku. Toisella seinustalla oli puhdas vuode, jonka edessä
oli kirjavista silkkipalasista tehty verho. Toisella seinustalla oli
kaappi. Kummallista kyllä, alkoi häntä värisyttää juuri kun aikoi
sovittaa avainta kaappiin ja kuuli, miten se ulvahteli lukossa. Hänen
alkoi taas äkkiä tehdä mielensä jättää kaikki ja juosta tiehensä. Mutta
tätä tunnetta kesti vain hetken; sitä paitsi oli nyt jo myöhäistä juosta
tiehensä. Hän nauroikin jo itselleen; mutta äkkiä johtui hänen mieleensä
eräs toinen huolestuttava ajatus. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin ei
vanhus vielä olisikaan kuollut, vaan toipunut. Hän jätti avaimet ja
kaapin rauhaan, kiiruhti takasin, tarttui kirveeseensä ja kohotti sen --
mutta ei antanut sen pudota. Ei ollut mitään syytä epäillä, ettei vanhus
olisi kuollut. Raskolnikov kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä
tarkasti: pääkoppa oli murskaantunut. Hän tahtoi koskea sitä kädellään
ja koettaa, mutta veti sen takasin; olihan se ilmankin vallan varmaa.
Tällä välin oli verta virrannut jo kokonainen lammikko. Äkkiä huomasi
hän vanhuksen kaulassa nauhan; hän tarttui siihen, mutta nauha oli
vahvaa eikä hänen onnistunut vetää sitä poikki; sitä paitsi se oli veren
tahraama. Hän koetti vetää sen pois kaulasta, mutta ei saanut.
Kiireessään otti hän kirveen ja aikoi sillä iskeä nauhan poikki, mutta
ei sentään uskaltanut. Pari minuuttia siten toimittuaan ja tahrattuaan
kätensä ja kirveensä vereen, onnistui hänen vihdoinkin saada nauha
poikki, jonka jälkeen hän veti sen esiin. Hän ei ollut pettynyt,
nauhassa riippui pieni pussi. Nauhassa oli sitä paitsi kaksi ristiä,
toinen sypressipuinen, toinen messinkinen, jota paitsi vielä pieni
emaljinen pyhimyskuva. Niiden keskellä oli pienempi, likanen nahkapussi,
jossa oli teräslukko ja sormus. Pussi oli täysinäinen; Raskolnikov pisti
sen sisältöä tutkimatta taskuunsa. Ristit hän heitti vanhuksen rinnalle,
mutta otti tällä kerralla kirveen mukaansa ja meni uudestaan
makuukamariin.
Hän koetti kiiruhtaa, tarttui avaimiin ja alkoi taas koetella niitä.
Mutta kaikessa hän epäonnistui: avaimet eivät sopineet. Se ei johtunut
niin paljon käsien vapisemisesta kuin hänen lukemattomista
erehdyksistään; vaikkakin hän esim. huomaa, ettei avain sovi, koettaa
hän sitä yhä uudestaan. Vihdoin hän alkoi miettiä ja muisti, ettei
pienemmän avaimen kanssa yhteen kiinnitetty hammaslehtinen suurempi
mitenkään voinut kuulua kaappiin, vaan että se, kuten hän jo edellisellä
kerralla oli havainnut, kuului matka-arkkuun, ja että kaikki,
vähimmänkin arvonen säilytettiin juuri tuossa matka-arkussa. Hän jätti
heti kaapin ja tarkasteli vuoteen alustaa, missä vanhat naiset
tavallisesti pitävät arkkujaan ja lippaitaan. Aivan oikein, siellä oli
toista arshinaa pitkä suuri arkku, jonka kupera kansi oli verhottu
punasella sahvianinahalla ja teräspiikeillä. Tuo suuri hammaslehtinen
avain sopi ja lukko aukeni. Päällimmäisenä oli valkean raitin alla
jäniksennahkanen punavuorinen turkki, sen alla silkkipuku, sitten shaali
ja vihdoin alempana yhtä ja toista rojua. Ensinnä alkoi hän pyyhkiä
verta käsistään tuohon punaseen turkkiin. "Punasella ei verta juuri
huomaa", ajatteli hän itsekseen, mutta muisti äkkiä: "Jumalani! Olenko
minä järjiltäni!" ajatteli hän kauhuissaan.
Tuskin oli hän koskenut pukuun, ennenkuin hän huomasi turkin alta
luisuvan kultakellon. Hän alkoi penkoa arkkua. Aivan oikein, vaatteitten
alla oli kultatavaroita -- kaikki pelkkiä pantteja, langenneita ja
lankeamattomia -- rannerenkaita, ketjuja, korvarenkaita, rintaneuloja
y.m. Toiset olivat koteloissa, toiset huolellisesti ja sirosti
käärittyjä sanomalehtipaperiin ja langalla kiinni köytetyt. Vähääkään
epäilemättä täytti hän niillä housun- ja takintaskunsa, rupeamatta
ollenkaan tarkastelemaan kutakin esinettä erikseen. Mutta hän ei ollut
vielä saanut paljoa...
Äkkiä hän kuuli askeleita toisesta huoneesta, jossa kuollut oli. Hän
lakkasi ja kuunteli; kaikki oli hiljaista; se siis oli ollut vain
mielikuvitusta. Äkkiä hän kuuli selvän ja heikon huudahduksen ikäänkuin
äkkinäistä voihkimista; sitten oli taas parin minuutin ajan
kuolonhiljaisuus, Hän istui kumarruksissa arkun edessä ja odotti henkeä
vetämättä, mutta äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui kirveeseensä ja
juoksi pois makuukamarista.
Keskellä huonetta seisoi Lisavjeta suuri nyytti kainalossa ja katseli
kuin kivettyneenä kuollutta sisartaan. Hän oli kalpea, eikä kyennyt
huutamaan. Nähdessään Raskolnikovin tulevan juosten vastaansa, alkoi hän
vavista, väristys kulki kiireestä kantapäähän ja hänen kasvonsa alkoivat
halvauksentapasesti vääristyä. Hän kohotti kätensä, avasi suunsa,
kuitenkaan ääntä päästämättä; hän peräytyi vain lakkaamatta tuijottaen
tulijaan, erääseen nurkkaan; hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Raskolnikov heittäytyi kirves kädessä hänen kimppuunsa; Lisavjetan suu
vääristyi vallan kuin pienen lapsen silloin kun se alkaa pelätä ja on
juuri rupeamaisillaan itkemään. Lisavjeta raukka oli niin yksinkertanen,
arka pelkuri, ettei hän edes kohottanut käsiään suojatakseen kasvojaan,
mikä kuitenkin olisi ollut ensimäinen ja luonnollisin liike tällä
hetkellä, sillä kirves oli jo koholla hänen päällään. Hän vain ojensi
vasemman kätensä ikäänkuin rukoillakseen armoa murhaajalta. Isku sattui
keskelle päälakea teräpuoli edellä ja halkasi otsan, melkeinpä koko
päälaenkin. Hän vaipuu maahan. Raskolnikov menetti tajuntansa, otti
nyytin, heitti sen taas luotaan ja juoksi toiseen etu-huoneeseen.
Tavaton kauhu valtasi Raskolnikovin entistä enemmän, etenkin tämän
toisen odottamattoman murhan johdosta. Hänen teki heti mielensä juosta
tiehensä. Jos hän olisi tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan selvemmin ja
miettimään, jos hän vain olisi voinut täydellisesti käsittää asemansa,
käsittänyt, miten toivoton, kauhea se oli ... olisi osannut harkita,
miten monet esteet hänellä vielä oli voitettavana, miten monta rikosta
hänen ehkä vielä oli tehtävä päästäkseen täältä kotiinsa, niin olisi
ollut mahdollista, että hän olisi antanut kaiken olla sellasenaan ja
itse mennyt antautumaan oikeuden käsiin, ei itsensä vuoksi peläten, vaan
tekonsa aikaan saaman kauhun ja inhon vuoksi. Erittäinkin saattoi inho
hänet liikutuksiin, sillä se lisääntyi joka hetki. Mistään hinnasta ei
hän enää olisi palannut matka-arkun luo, eipä edes siihen
huoneeseenkaan.
Mutta hän vaipui vähitellen jonkunlaiseen hajamielisyyteen, johonkin
mietiskelyyn. Pitkän aikaa oli hän kuin vallan muualla, unohti toisinaan
pääasian ja kiinnitti huomionsa sivuseikkoihin. Heittäessään kerran
sattumalta silmäyksen keittiöön ja nähdessään sangollisen vettä
pankolla, johtui hänen mieleensä aatos pestä kätensä ja kasvonsa. Kädet
olivat niljakkaat verestä. Kirveen hän pani veteen, otti saipuapalan,
joka oli ikkunalla rikkinäisessä astiassa, ja pesi kätensä sangossa.
Sitten otti hän kirveen vedestä, pesi terän ja hieroi kauvan, lähemmä
kolme minuuttia vartta, käyttäen saipuaakin siihen. Sitten pyyhki hän
kaikki puhtaaksi muutamilla liinanpalasilla, jotka oli ripustettu
keittiöön kuivamaan, ja tarkasteli sitten kauvan kirvestä ikkunan
ääressä. Mitään veren merkkiä ei enään ollut havaittavissa, varsi vain
oli vielä vähän märkä. Varovasti ripusti hän kirveen silmukkaan
kainalonsa alle. Sitten tarkasteli hän, niin paljon kuin keittiön
pimennossa sitä voi, viittaansa, housujaan ja saappaitaan. Ensi
silmäyksellä ei voinut havaita mitään, mutta saappaissa hän huomasi
joitakin veripilkkuja. Hän kasteli erään kangaspalasen ja pyyhki ne
pois. Hän kyllä tiesi, ettei ollut tutkinut itseään kyllin tarkasti,
vaan että jotain voi vielä olla jälellä hänen itsensä sitä huomaamatta,
ja että se pisti silmiin kun hän tuli ulos. Miettiväisenä seisoi hän
keittiössä. Hänen mieleensä johtui synkkiä, tuskastuttavia aatoksia; hän
kuvitteli olevansa mielipuoli, ettei hänellä siinä tilassa ollut voimia
ajatella selvästi tai puolustautua ja että hän ehkä nyt teki jotakin
vallan toista kuin mitä piti tehdä... "Jumalani, pakene, pakene!" mutisi
hän juosten toiseen huoneeseen. Mutta hänet valtasi pelästys, jonka
vertaista hän ei vielä koskaan ollut kokenut.
Hän seisoi, katseli -- eikä uskonut silmiään. Ovi, ulko-ovi, joka johti
portaille ja josta hän oli tullut, oli avoinna, kokonaisen kämmenen
leveyden avoinna!... Se ei ollut koko aikana lukossa, eikä säppiäkään
oltu sysätty paikoilleen. Vanhus ei ollut sulkenut ovea perässään, ehkä
epäluulonsa vuoksi. Mutta, Jumala paratkoon, hänhän oli nähnyt sen
jälkeen Lisavjetankin! Miten oli hän voinut kiinnittää huomiota siihen,
että Lisavjetan oli täytynyt tulla tavalla tai toisella ... eihän hän
ollut tullut sisään seinästä!
Hän syöksyi ovelle ja painoi säpin paikoilleen.
"Mutta ei, eihän sekään ole oikein! Minunhan täytyy lähteä täältä,
lähteä täältä!"
Hän veti säpin pois paikoiltaan, avasi oven ja kuunteli.
Hän kuunteli kauvan. Kaukaa, ehkä porttikäytävästä kuuli hän kahden
äänen huutavan, itkevän ja torailevan. "Miksi eivät ne lopeta?..." Hän
odotti kärsivällisesti. Äkkiä muuttui kaikki vallan hiljaseksi, aivan
kuin joku olisi leikannut äänen poikki. Puhelijat olivat eronneet. Hän
oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä alla olevassa kerroksessa suurella
ryskeellä avattiin ovi ja joku läksi pientä ääntä pitäen alaspäin.
"Pysyisivät nyt edes vähän aikaa hiljaa," ajatteli hän itsekseen. Hän
veti taas oven kiinni ja odotti. Äkkiä vallitsi hiljaisuus. Taas oli hän
astumaisillaan portaille, kun hän uudelleen kuuli askeleita.
Nämä askeleet olivat vielä kaukana alhaalla, aivan portaitten alussa,
mutta hän oli vallan vakuutettu siitä, että nämä askeleet johtaisivat
tuonne ylös vanhuksen luo neljänteen kerrokseen. Miksi? Olivatko äänet
sitten niin omituiset ja merkittävät? Askeleet olivat raskaat, tasaset,
verkkaset. Nyt ne olivat jo ensi kerroksessa, ne tulivat ylemmäs;
ne tulivat selvemmiksi! Hän kuuli, miten tulija ähki. Hän on jo
kolmannessa ... aivan oikein, tänne hän tulee! Äkkiä tunsi Raskolnikov
olevansa kuin kivettynyt, aivan kuin kaikki olisi unta, jolloin usein
tekee mieli paeta kuin kuolontuskaa, mutta on kuin paikalle naulattu
voimatta liikuttaa jäsentäkään.
Vihdoin kun tulija alkoi nousta jo neljättä porrasta, vavahti
Raskolnikov äkkiä ja ennätti vielä hiipiä nopeasti ja hiljaa huoneeseen
ja sulkea oven. Sitten painoi hän hiljaa ja äänettömästi säpin
paikoilleen. Hänen vaistonsa oli auttanut häntä. Hän seisoi henkeä
vetämättä aivan oven ääressä. Tuntematon vieras oli jo myös vallan oven
edustalla. He seisoivat nyt vallan vastakkain aivan samoin kuin hän
ennen oli seissyt vanhuksen kanssa vastakkain, kun ovi erotti heidät ja
hän kuunteli.
Tulija veti muutaman kerran syvästi henkeään. "Hän tuntuu olevan suuri
ja lihava," ajatteli Raskolnikov tarttuen kuin halvattuna kirveeseensä.
Hänestä tuntui kaikki tosiaankin unelta. Ulkopuolella oleva tarttui
kellonnyöriin ja soitti tulisesti.
Kun kellon rämisevä ääni kuului hänen korvissaan, tuntui hänestä siltä,
kuin liikkuisi joku huoneessa ... hän kuunteli joitakin hetkiä vallan
tarkasti. Vieras soitti vielä kerran, odotti uudelleen ja alkoi sitten
äkkiä ja kärsimättömästi tempoa ovea kaikin voimin. Raskolnikov katseli
tavattoman tuskallisena säppiä ja pelkäsi että se joka hetki pettäisi.
Mahdollisuus ei ollutkaan kaukana, sillä niin tulisesti temmottiin ovea.
Ajattelipa hän painaakin säppiä, mutta tuo tulija ehkä huomaisi sen.
Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän taas kadottamaisillaan tajuntansa.
"Nyt minä pian kaadun!" johtui hänen mieleensä, mutta vieras alkoi puhua
ja hän tuli taas tajuihinsa.
-- Mitä, nukkuvatko he, vai onko joku iskenyt heidät hengiltä? Kirottua!
mutisi hän kumealla äänellä. Hei, Aljona Ivanovna, vanha noita!
Lisavjeta Ivanovna, te kuvaamaton kaunotar! Avatkaa! Voih, noita
kirottuja naisia, mahtanevatko he nukkua?
Ja uudelleen tempasi hän vallan raivoissaan ehkä kymmenen kertaa
kellonnyöriä. Hän oli luultavasti arvossa pidetty ja läheinen tuttu.
Samana hetkenä kuului portaista lyhyitä, nopeita askeleita. Sieltä tuli
joku. Raskolnikov ei sitä kuullut heti.
-- Eikö kukaan ole kotona? huudahti äskönen tulija kuuluvasti ja
ilosesti, kääntyen tuon toisen puoleen, joka vielä nyki kellonnyöriä.
-- Hyvää iltaa, Koch!
"Äänestä päättäen hän lienee sangen nuori mies," ajatteli Raskolnikov
äkkiä.
-- Pirukin sen tietää, että olin vähällä särkeä lukon, vastasi Koch.
--Mutta miten te minut tunnette?
-- Miksipä en teitä tuntisi? Viimeksi toissapäivänä voitin kolme kertaa
peräkkäin teidät Gambrinuksessa.
-- Vai ... niin...
-- Hän ei siis ole kotona? Kummallista. Muuten sangen tyhmää.
Minnekkähän akka nyt on mennyt? Minulla kun olisi ollut asiaa!
-- Niinpä minullakin, veliseni!
-- No, mitä nyt on tehtävä? Menemmekö tiehemme? Voi, ja minä kun luulin
saavani rahaa! huudahti nuorempi tulija.
-- Tietysti me lähdemme pois! Mutta miksi hän sitten lupasi? Tuo vanha
noita määräsi itse tunnin. Ja minä tein kaarroksen. Minä en vain, piru
vieköön voi käsittää, minne hän olisi lähtenyt! Koko vuoden istuu hän
kotonaan kuivamassa -- hänellä on sairas jalka -- ja nyt tällä kertaa on
hän poissa, ulkona!
-- Kysykäämmepä talonmieheltä?
-- Mitä?
-- Minne hän on mennyt ja koska hän palaa?
-- Hm ... piru vieköön, kysykäämme! Ei kai hän ole lähtenyt
minnekään!... Ja hän nykäsi vielä kerran ovea. -- Piru vieköön, emme voi
mitään, lähtekäämme!
-- Seis! huudahti nuorempi heistä äkkiä -- katsokaa: näettekö, mitenkä
ovi taipuu, kun sitä vetää?
-- Entäpä sitten?
-- Se merkitsee, ettei sitä ole avaimella lukittu, vaan sisässä on
säppi. Kuuletteko, mitenkä säppi rämisee!
-- Entäpä sitten?
-- Ettekö jo nyt käsitä? Merkitseehän se, että siellä on joku sisällä!
Jos Aljona Ivanovna olisi lähtenyt ulos, olisi ovi suljettu avaimella
ulkoa päin, vaan ei säpillä sisältä päin. Ja ettekö kuule, miten säppi
rämisee? Mutta säppiä ei voi käyttää ellei ole sisässä; käsitättekö?
Kotona siis kyllä ovat, vaan eivät tahdo avata!
-- Totta tosiaan! Aivan niin! huudahti Koch hämmästyneenä. -- Mutta mitä
he siellä tekevät? Ja hän alkoi raivoissaan tempoa ovea.
-- Seis! huudahti hänen toverinsa taas, -- älkää tempoko! Kaikki ei ole
vallan kunnossa ... olettehan jo soittanut ja temponut -- eivätkä ole
sittenkään avanneet. Sehän merkitsee, että he joko ovat tainnoksissa
tai...
-- Mitä?
-- Siinäpä se on! Lähtekäämme talonmiehen luo; herättäköön hän heidät!
-- Tehdään niin!
Molemmat lähtivät alas.
-- Seis! Jääkää te tänne, minä juoksen talonmiehen luo.
-- Miksi jäädä tänne?
-- Onko teistä sitten apua?...
-- Kernaasti minun puolestani...
-- Valmistaudun tässä rupeamaan tutkintotuomariksi! Täällä on
ilmeisesti, ilmeisesti tapahtunut jotakin! huudahti nuorempi sisään
pyrkijöistä, juosten portaita alas.
Koch jäi jälelle, vetäen vielä kerran hiljaa kellonnyöriä; sitten veti
hän vielä kerran hiljaa, ikäänkuin tutkivasti, ovesta tullakseen vielä
kerran vakuutetuksi siitä, että ovi tosiaankin oli vain lyöty sisältä
säppiin. Sitten kumartui hän ähkien ja katseli avaimen reijästä, mutta
avain oli reijässä, niin ettei siitä voinut nähdä mitään.
Raskolnikov seisoi paikoillaan ja piti kirveestään kuin halvattu. Hän
oli kuin kuumeessa ja valmistausi taisteluun, jos yritettäisiin tulla
sisään. Jo silloin kun tulijat helistivät ovea ja neuvottelivat
keskenään, oli hän päättänyt ratkasta kaiken kerrallaan huutamalla
heille sisältä. Toisinaan teki hänen mielensä solvata, suututtaa heitä,
ennenkuin he olisivat saaneet oven auki. "Kumpa se vaan äkkiä
päättyisi!" ajatteli hän.
-- Mutta piru vieköön!...
Aika kului, minutti toisensa jälkeen -- eikä ketään tullut. Koch alkoi
liikkua.
-- Piru kuitenkin!... huudahti hän äkkiä kärsimättömänä, jättäen
paikkansa ja lähtien itsekin pois kolistellen saappaillaan. Askeleet
hiljenivät.
-- Jumalani, mitä on nyt tehtävä? Raskolnikov avasi säpin ja työnsi oven
auki.
Ei kuulunut hiiskaustakaan. Äkkiä sulki hän ajattelemattomuudessaan oven
ja juoksi portaita alas.
Hän oli jo ennättänyt kolme porrasta alaspäin, kun hänen altaan alkoi
äkkiä kuulua melua... Minne nyt? Hän ei voinut piiloutua mihinkään. Hän
aikoi juuri kiirehtää takasin vanhuksen huoneeseen...
-- Piru vieköön! Ottakaa kiinni!
Eräs henkilö juoksi huutaen alla olevista huoneista ja huusi täyttä
kurkkua:
-- Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Piru hänet periköön!
Huuto loppui ulvontaan; loppuäänet kuuluivat pihalta. Kaikki vaikeni
taas. Mutta samalla alkoi useita ihmisiä meluten ja äänekkäästi ja
kiihkeästi puhellen nousta portaita ylös. Heitä oli kolme tai neljä.
Ylinnä kuului tuon nuoremman miehen heleä ääni. "Siinä he ovat!"
Rajattomimmassa epätoivossaan meni Raskolnikov suoraan heitä vastaan.
"Tulkoon mitä tulee! Jos he minut pidättävät, on kaikki menetettyä, jos
he antavat minun mennä -- on myös kaikki menetettyä -- he tuntevat kyllä
minut myöhemmin."
He lähenivät yhä toisiaan; heidän välillään oli enää vain yksi porras --
ja äkkiä ... pelastumisen toive! Muutamia askelia alempana, oikealla ...
tyhjä, avonainen huoneusto, soma toisen kerroksen huoneusto, jossa oli
maalareita; nämä olivat nyt niinkuin tarkotuksella lähteneet pois
sieltä. He olivat varmaankin ne, jotka äsken juoksivat pois, niin suurta
melua pitäen. Lattiat olivat äsken maalatut, keskellä huonetta oli vielä
väripyttyjä, astioita ja pensselejä. Kuin salama oli hän mennyt
avonaisesta ovesta sisään ja piiloutui siellä sen taakse; se olikin
viime hetkellä, tulijat olivat porrasten käänteessä. He menivät ohi,
korkeammalle, puhellen kovaäänisesti. Raskolnikov odotti hetken, hiipii
varpaillaan kätköstään ja juoksi tiehensä.
Ketään ei ollut portaissa! Ei myöskään porttikäytävässä. Hän kiirehti
nopeasti kadulle, kääntyen sitten vasemmalle.
Hän tiesi hyvin, tiesi sangen hyvin, että äskeiset tulijat olivat jo
tällä hetkellä vanhuksen luona, että he suuresti kummastelivat
tavatessaan oven avoinna, vaikka se aivan äsken oli ollut suljettu, että
he jo olivat huomanneet nuo hengettömät ruumiit ja että tuskin
ennättäisi kulua minuttiakaan, ennenkuin he olisivat selvillä siitä,
että murhaaja oli äskettäin ollut siellä, piiloutunut johonkin, hiipinyt
heidän ohitsensa ja kiirehtinyt tuohon tyhjään huoneustoon heidän
kulkiessaan portaita ylös. Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan
uskaltanut kiirehtää askeleitaan vähintäkään, vaikkakin lähimpään
kadunkulmaan oli vain noin sata askelta. "Eiköhän mahtaisi olla parasta
luikkia johonkin porttikäytävään ja odottaa jossakin vieraassa
porrastossa? Ei, se olisi liian uskaliasta! Eiköhän olisi parasta
heittää pois kirvestä? Ottaa ajuri? Kaikki vaarallista!"
Vihdoinkin on tuossa poikkikatu; melkein puolikuolleena kääntyi hän
sille; hän käsitti nyt olevansa jo melkein puoleksi pelastunut. Täällä
liikuskeli suuri ihmisjoukko ja hän katosi sen joukkoon kuin hiekkajyvä.
Mutta kaikki tämä tuska oli hänet niin väsyttänyt, että hän tuskin voi
pysyä pystyssä. Hiki kihosi hänestä, hänen kaulansa oli vallan märkä.
"Mutta tuopa on juopunut!" huudahti joku hänelle hänen kääntyessään
kanavalle.
Hän oli nyt sangen vähän tajuissaan; mitä pitemmälle kulki, sitä
vähemmin. Kuitenkin muisti hän, että hän pelästyi huomatessaan, että
täällä oli yksinäisempää ja että hänet täällä helpommin havaittaisiin.
Heikkoudestaan huolimatta teki hän kuitenkin kaarroksen ja palasi kotiin
vastakkaiselta suunnalta.
Hän ei ollut vielä ennättänyt täyteen tajuntaansa, kulkiessaan
porttikäytävän läpi, hän oli jo astunut portaille, kun muisti kirveen.
Hänellä oli vielä tärkeä asia suoritettavanaan, nimittäin kirveen
vieminen sen entiselle paikalle. Luonnollisestikaan ei hänellä enää
ollut voimia ajatella, että ehkä olisi parempi olla panematta kirvestä
paikoilleen, vaan sittemmin hävittää se tavalla tai toisella
salaisuudessa.
Mutta kaikesta hän suoriutui hyvin. Talonmiehen huoneen ovi oli täysin
suljettu, vaan ei lukossa. Oli siis sangen todenmukaista, että talonmies
itse oli siellä sisällä. Mutta Raskolnikov oli nyt vallan menettänyt
harkitsemiskykynsä, jonka vuoksi hän avasi oven yhtään epäröimättä. Jos
talonmies olisi kysynyt häneltä, mitä hän tahtoo, olisi hän ehkä
suorastaan ojentanut hänelle kirveen. Mutta talonmies ei ollut nytkään
siellä ja hän voi panna kirveen entiselle paikalleen penkin alle.
Peittipä hän sen puukalikallakin, kuten se ennen oli ollut. Hän ei
tavannut ketään, ei yhtä henkeäkään matkalla huoneeseensa; emännänkin
ovi oli suljettu. Sisään tultuaan heittäysi hän sellaisenaan sohvalle.
Hän ei nukkunut, mutta oli tajutonna. Jos joku olisi astunut sisään,
olisi hän hypähtänyt vuoteeltaan ja alkanut huutaa. Sotkuset ajatukset
pyörivät hänen päässään mutta hän ei voinut käsittää, eikä tarkastella
mitään niistä, huolimatta kaikista ponnistuksista...