IV.

Äidin kirje tuotti hänelle tuskaa. Mutta itse pääseikan suhteen ei

hänellä jo lukiessaankaan ollut mitään epäilystä. Pääseikassa oli hänen

päätöksensä vakaa, järkähtämättömän vakaa: "Näitä häitä ei vietetä minun

eläissäni, ja moinen herra Lushin menköön helvettiin!"

"Sillä tämä seikka on aivan päivän selvä", mutisi hän itsekseen ja

naurahti pahanilkisesti riemuiten päätöksensä johdosta. -- "Ei, äiti

kulta, ei, Dunja, ette te minua petä!... Ja vielä pyytävät anteeksi,

etteivät pyytäneet neuvoa minulta, vaan päättivät asian minun

tietämättäni! Jopa jotakin! Arvelevat, ettei sitä nyt enää voi purkaa:

mutta katsokaammepa, voiko, vai eikö voi! Lorua vain tuo tuollainen

puhe, että Pietari Petrovitsh muka olisi sangen kokenut mies, niin

kokenut mies, ettei voi mennä naimisiinkaan muualla kuin postivaunuissa,

niin, tuskinpa muualla kuin rautateillä. Ei, Dunetskani, minä huomaan ja

ymmärrän mistä sinulla olisi niin _paljon_ puhuttavaa kanssani; minä

tiedän mitä sinä olet miettinyt yöt läpeensä, kulkenut huoneessasi, ja

minkä vuoksi rukoilit Kasanin Jumalan äitiä, joka on äidin vuoteen

vieressä. Golgatalle kulkeminen on sangen raskasta. Hm... Tämä merkitsee

jo ratkaisevaa päätöstä: kokeneelle järki-ihmiselle tahdot kihlautua,

Avdotja Romanovna, pääomaa omaavalle (_jo_ pääomaa omaavalle, se kuuluu

sirommalta, luotettavammalta), kahta virkaa hoitavalle ja nuorimman

sukupolvemme mielipiteitä omaavalle (kuten äiti kirjottaa). Näyttäähän

hän hyvältä, kuten Dunetshka huomauttaa. Tämä '_näyttää_', on mitä

verrattominta!... Ja Dunja kun menee naimisiin tämän 'näyttämisen'

perusteella!... Suuremmoista, suuremmoista!...

"Mutta uteliaspa olisin tietämään, miksi äiti kulta kirjotti minulle

'nuorista sukupolvista?' Olisikohan se vain henkilön luonteen

kuvaamista, tai tarkotuksessa synnyttää minussa hyvä käsitys herra

Lushinista? Oi, noita viekkaita! Uteliaisuudesta haluaisin vielä

selityksen erääseen toiseen seikkaan: missä määrin molemmat naiset

olivat vilpittömiä toisilleen tuona päivänä ja tuona yönä ja koko sitä

seuraavana aikana? Mahtoivatkohan he keskenään puhua suutansa puhtaiksi,

vai käsittivätköhän molemmat, että sitä, mikä heillä kummallakin oli

sydämellään ja ajatuksissaan ei tarvinnut ilmaista, eikä sen johdosta

turhaan sanoja haaskata? Luultavasti on asianlaita sellainen;

kirjeessähän on, että herra Lushin näytti äidistä vastenmieliselle,

_hiukkasen vain_, mutta naivi äiti kultapa kääntyi Dunjan puoleen

huomautuksineen. Mutta tämä suuttui luonnollisestikin ja 'vastaili

harmistuneena'. Luonnollisestikin! Kukapa ei suutahtaisi, kun asia on

selvä ilman naivia kysymyksiäkin, ja kun jo on päätetty, ettei siitä

enää tarvitse keskustella. Ja mitä hän vielä kirjottaa minulle: 'Rakasta

Dunjaa, Rodja, sillä hän rakastaa sinua enemmän kuin itseään';

eivätköhän vaan omantunnon soimaukset salaisesti vaivaa häntä sen

johdosta, että suostui uhraamaan tyttärensä poikansa hyväksi? 'Sinä olet

tukemme, kaikkemme!' 'Oi, äitikulta!'..." Viha kiehui hänessä yhä

voimakkaampana, ja olisipa hän nyt kohdannut herra Lushinin, olisi hän

luultavasti iskenyt hänet hengiltä!

"Hm ... se on totta", jatkoi hän ajatusten myllertäessä hänen päässään,

"se on totta, että ihmistä on lähestyttävä vitkalleen ja varovasti,

jotta hänet oppisi tuntemaan; mutta herra Lushinista ei voi päästä

selville. Pääseikka on, että hän on kokenut mies ja _näyttää_ hyvältä:"

onko se leikkiä, kun ottaa huolehtiakseen omalla kustannuksellaan

toisten suuresta matka-arkusta! Eikö hän silloin ole hyvä? Ja kuitenkin

ovat molemmat, _morsian_ ja äiti, tilanneet talonpojalta matolla

peitetyt kärryt (olen itse ajanut sellasilla!). Eipä haittaa! Ainoastaan

yhdeksänkymmentä virstaa, "mutta sitten ajamme reippain mielin

kolmannessa luokassa", tuhat virstaa. Kyllä se onkin järkevää! Mutta

mitä te, herra Lushin ajattelette? Onhan hän teidän morsiamenne...

Ettekö te voi käsittää, että äidin täytyy matkaansa varten lainata

eläkettään vastaan? Tietystikin, mutta sehän paljastaa asian

kauppamaisen luonteen. Yhteiseen voitto-osuuteen perustuvassa

liikeyrityksessä jaetaan liikekustannuksetkin tasan kummallekin

osanottajalle; "suola ja leipä yhteistä, mutta tupakka erikseen", kuten

sananlasku sanoo. Ja tässäkin tuo kokenut mies vetää heitä hieman

nenästä: matkatavaroista menee halvempi maksu kuin heidän matkastaan,

ehkeivät maksa kopekkaakaan. Eivätköhän he molemmat huomaa sitä, vai

eivätköhän tahallaan tahtone sitä huomata? Ja tietystikin he ovat

tyytyväisiä, sangen tyytyväisiä! Ja he kai ajattelevat, että tämä on

vain kukkasia, kyllähän hedelmät tulevaisuudessa kypsyvät! Mutta mikä

tärkeintä: se ei ole saituruutta, eikä ahneutta, vaan kaiken

_pohjasävy_! Tietysti tämä on tuleva, häitten jälkeinen ääni,

ennustus... Ja äiti parka, mitä kaikkea kuitenkaan jo haaveilee! Ja

mitenkä hän tulee Pietariin? Kolme hopearuplaa eli kaksi "lippua"

mukanaan, kuten tuo akka tapaa sanoa ... hm! Millä hän sitten toivoo

Pietarissa elävänsä? Tietystikin hän on jo jostakin syystä ennättänyt

saada tietää, _ettei hän voi_ asua Dunjan kanssa yhdessä häitten

jälkeen, ei ensi aikoinakaan! Tuo lempeä mies on varmastikin antanut sen

tiedoksi, paljastanut, vaikkakin äiti kaikin voimin taistelee moista

otaksumaa vastaan: "Itse, muka, kieltäydyn". Mihin hän nyt ryhtyy, mihin

luottaa: sadankahdenkymmenen ruplan eläkkeeseensäkö, kun siitä laskee

pois Atanasius Ivanovitshin velan? Talvikauluksia hän osaa kutoa ja

kalvosimia ommella, ja turmelee vanhat silmänsä sillä. Ja

talvikauluksilla voi hän kaikkiaan ansaita ainoastaan kaksikymmentä

ruplaa vuodessa entisten sadankahdenkymmenen ruplansa lisäksi, sen minä

tiedän ennestään. Hän siis luottaa herra Lushinin jalotunteisuuteen:

itse hän muka tekee esityksen, tarjoaa hänelle! Pidä vain taskusi

avoinna! Mutta niin on aina näitten Schillerin kauniitten sielujen

laita: viimeiseen hetkeen saakka koristavat ihmistä riikinkukon sulilla,

viime hetkeen saakka toivovat vain parasta, eivätkä ota huonoa lukuun

ollenkaan; ja vaikkakin aavistavat, millainen mitalin takapuoli on, niin

välttävät he kuitenkin ratkasevan sanan sanomista ajoissa. He pelkäävät

jo ajatellakin sellaista; taistelevat kaikin voimin totuutta vastaan

aina siksi kunnes heidän kaunistamansa ihminen vetää heitä nenästä.

Halusta tahtoisin tietää, onko herra Lushinilla ritarimerkkiä; lyönpä

vetoa, että hänellä on pyhä Anna napinlävessä ja että hän käyttää sitä

hankkioitten ja kauppiaitten luona päivällisillä. Ehkäpä hän näyttelee

sitä häissäänkin! [Pyhän Annan ritarimerkki on seitsemäs Venäjän

kahdeksasta ritarimerkistä; se annetaan vain henkilö- eikä

perinnölliselle aatelille.] Periköön hänet sitä paitsi vaikkapa

piru!"...

"Niin ... jääköön äiti, Jumala olkoon hänen kanssaan, hänhän on

sellainen kuin on. Mutta Dunja? Dunetshkan, rakkaimpani, kyllä tunnen!

Olithan sinä silloin jo kaksikymmenvuotias, kun viimeksi näimme

toisemme: opinhan minä jo tuntemaan luonteesi! Äiti kirjoittaa, että

'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Sen minä kyllä tiesin. Sen minä tiesin ja

kaksi ja puoli vuotta olen ajatellut juuri sitä, että 'Dunetshka voi

kärsiä paljon'. Jo se, että hän voi kärsiä herra Svidrigailovia kaikkine

seurauksineen, todistaa sitä, että hän voi kärsiä sangen paljon. Ja nyt

kuvittelee hän yhdessä äidin kanssa voivansa kärsiä herra Lushinia, joka

jo ensi käynnillään selvitteli teoriaansa niiden naisten

oivallisuudesta, jotka naimisiin mennessään pääsevät kurjuudestaan ja

tällöin joutuvat kiitollisuuden velkaan miehilleen. Mutta jos nyt

otaksumme, että hän puhui itsensä pussiin, vaikkakin on järkevä mies

(sellainen, ettei ehkä sentään puhunutkaan ajattelemattomuuksia, vaan

tahtoi ainoastaan heti osottaa katsantokantansa), mutta mitä sanoo

Dunja, Dunja? Kyllä hän on käsittänyt tuon miehen; voiko hän elää hänen

kanssaan? Kyllä hänen olisi parempi syödä yksinään mustaa leipää ja

juoda vettä kuin myydä sieluaan ja siveellistä vapauttaan mukavasta

elämästä; kyllä hänen ei pitäisi tehdä sitä, vaikkapa saisi koko

Sleswig-Holsteinin, puhumattakaan jostakin herra Lushinista. Ei,

sellainen ei Dunja ollut silloin, kun minä hänet tunsin, -- eikä hän

nytkään vielä ole muuttunut! Mitäpä sanoisin! Vaikeata oli sietää

Svidrigailovin perhettä, vaikeata on myöskin kaiken elämänsä

kihnuttaminen kotiopettajattarena kahden sadan ruplan palkalla

kuvernementissa, mutta kuitenkin minä tiedän, että sisareni

mieluummin menee neekeri orjuuteen istutuksille tai lättiläiseksi

Itämerenmaakuntain saksalaisille kuin alentuu kahlehtimaan sieluansa ja

siveellistä tuntoansa mieheen, jota hän ei voi kunnioittaa ja jonka

kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, -- ikuisiksi ajoiksi ja

yksistään henkilökohtaisten etujen vuoksi! Ja vaikkapa herra Lushin

olisi mitä puhtainta kultaa tai väärentämätön briljantti, eipä hän vielä

silloinkaan taipuisi herra Lushinin lainmukaiseksi vuodetoveriksi! Miksi

hän nyt suostuu? Mikä on syynä siihen? Mikä arvotuksen ratkaisu? Asia on

selvä: oman itsensä, mukavuutensa vuoksi, vieläpä kuolemasta

pelastuakseenkaan ei hän olisi itseänsä myynyt, mutta toisen edestä hän

sen tekee! Rakkaan, jumaloimansa ihmisen hyväksi hän myy itsensä! Kas

tässä koko selvitys: veljensä, äitinsä hyväksi hän myy itsensä! Myy

kaiken! Tällaisessa tapauksessa me panemme alttiiksi kunniantuntommekin,

vapauden, mielenrauhan, jopa omantuntommekin, kaiken, kaiken laahaamme

markkinoille. Vaikka menköönkin elämä, kunhan vain nämä rakastamamme

olennot olisivat onnellisia! Vieläpä enemmänkin: hankimme itsellemme

todisteita, käymme jesuiittain koulua ja rauhoitumme sillä, koetamme

tulla vakuutetuiksi siitä, että se on välttämätöntä, aivan välttämätöntä

hyvän tarkotusperän saavuttamiseksi. Sellaisia me olemme, se on päivän

selvää. Selvää on myös se, ettei tässä ole kysymystä mistään muusta kuin

Rodion Romanovitsh Raskolnikovista ja aivan ensi sijassa hänestä. Ja

varmaa on, että sisar voi perustaa hänen onnensa, pitää häntä

yliopistossa, tehdä liikkeen osakkaaksi, tehdä hänen koko

tulevaisuutensa suruttomaksi; voipa hänestä tulla rikaskin mies,

arvokas, kunnioitettava, ja lopuksi hän ehkä päättää päivänsä kuuluisana

miehenä! Mutta äiti? Mutta nythän on kysymyksessä Rodja, kallis Rodja,

esikoinen! Miksikäs ei moisen esikoisen hyväksi voisi uhrata sellaista

tytärtä! Oi, te lempeät ja epäoikeudelliset sydämet! Mekö ottaisimme

vastaan samankaltaisen uhrin kuin Sonetshkan! Sonetshka Marmeladova,

ikuinen Sonetshka, niin kauan kuin maailma on olemassa! Oletteko

molemmat tarkasti harkinneet, miten suuri uhri se on? Oletteko? Onko

teillä voimia sellaiseen? Onko siitä mitään hyötyä, onko se järkevää?

Tiedätkö myös, Dunetshka, ettei Sonetshkan uhri ole olenkaan alempi kuin

sinun uhrisi herra Lushinille mennessäsi? 'Rakkaudesta ei voi olla

kysymystäkään,' kirjottaa äiti. Mutta ellei rakkaus tai kunnioitus voi

tulla kysymykseen, vaan päinvastoin, vieläpä inho, ylenkatse ja

vastenmielisyys, niin mitä siitä silloin tulee? Ja voipa vielä sattua,

että hän joutuu sellaiseen asemaan, että on pakotettu 'pysymään

puhtaana'. Eikö niin? Ymmärrättekö, ymmärrätkö, ymmärrättekö te, mitä

tämä puhtaus merkitsee? Ymmärrättekö, että Lushinin puolison puhtaus on

vallan samaa kuin Sonetshkan puhtaus, mutta voipa se olla huonompaakin,

inhottavampaa, alempaa, syystä että Dunetshka katsoo myös siihen, että

hänelle jää hiukkanen mukavuuttakin, kun sitä vastoin toisessa

tapauksessa oli kysymyksessä aivan yksinkertaisesti nälkäkuolema!

Kalliimpi, kalliimpi hinta on tällä puhtaudella, Dunetshkani! Ja

elleivät voimasi sitten riitä, tulee katumus! Entä miten paljon kaikilta

salattua huolta, surua, kirouksia, kyyneleitä, sillä ethän sinä ole

mikään Marfa Petrovna? Ja mitenkä äidin silloin käynee? Onhan hän jo

nytkin rauhaton, tuskastunut; entäpä silloin, kun hän huomaa kaiken

selvästi? Ja minun?... Mitähän he molemmat ovat tosiaankaan ajatelleet

minusta? En tahdo teidän uhrianne, Dunetshka, en tahdo äiti! Sillä

lailla ei saa tapahtua niin kauan kuin minä elän, ei saa tapahtua, ei

koskaan! En suostu siihen!"

Äkkiä hän heräsi mietteistään ja pysähtyi.

"Se ei saa tapahtua? Mutta mitä sinä teet ehkäistäksesi sen

tapahtumasta? Kiellät sen? Mutta mikä oikeus sinulla on sellaiseen? Mitä

sinä voit luvata heille siitä, että saat sellaisen oikeuden? Pyhittää

heille kaiken elämäsi, koko tulevaisuutesi, _kun olet lopettanut

opintosi ja saanut paikan?_ Sen jo tunnemme, se on epävarmaa, mutta nyt?

Mutta nyt on tehtävä jotakin aivan heti, ymmärrätkö? Vaan mitäpä sinä

nyt teet? Elät heidän kustannuksellaan. Heillähän on vain tuo

sadankahdenkymmenen ruplan eläke! Miten sinä, tuleva miljoneeri, Zeus,

joka määräät heidän kohtalonsa, suojelet heitä Svidrigailovin perheeltä

ja Atanasius Ivanovitsh Vahrushinilta? Ehkä kymmenen vuoden päästä?

Mutta kymmenessä vuodessa ennättää äiti tulla sokeaksi ompelemisesta ja

kutomisesta ja ehkä myös kyynelistä; nääntyy nälkään, ja sisar? Niin,

ajatteles, miten sisaren voi käydä kymmenen vuoden kuluttua tai miten

hänen on käynyt noina kymmenenä vuonna? Arvaatkos?"

Siten vaivasi ja kiusasi hän itseään näillä kysymyksillä, tuntien siitä

jonkinlaista mielihyvääkin. Muuten eivät nämä kysymykset olleet mitään

uusia, äkkipikaisia, vaan vanhoja, väsyttäviä. Ne olivat jo kauvan

kiduttaneet häntä särkien hänen sydämensä. Jo kauvan sitten oli hänessä

syntynyt tämä tuska, lisääntynyt, pukeutuen kauheaan, julman ja

fantastisen kysymyksen muotoon, joka kidutti hänen sydäntään ja

mieltään, vaatien välttämättömästi ratkaisua. Ja nyt tapasi häntä äidin

kirje salaman lailla. Se oli selvää, ettei nyt sopinut surra, kärsiä

passiivisesti sen johdosta, etteivät kysymykset olleet ratkaistavia,

vaan nyt oli ehdottomasti tehtävä jotakin, ja heti paikalla, mitä

pikimmin. Nyt oli päätös tehtävä, millainen tahansa, tai...

"Tykkänään kieltäydyttävä elämästä!" huudahti hän äkkiä kiihtyneenä,

"tai kuuliaisesti kannettava kohtaloa, millainen se lieneekin, kerta

kaikkiaan kuoletettava itsessä kaikki, kieltäydyttävä kaikesta

toimimisen, elämisen ja rakastamisen oikeudesta!"

"Käsitättekö, käsitättekö, hyvä herra, mitä keinotonna oleminen

merkitsee?" juolahti hänen mieleensä äkkiä Marmeladovin eilinen kysymys;

"sillä joka ihmisellähän täytyy olla jokin suoriutumismahdollisuus"...

Äkkiä hän vavahti; eräs, samaten eilinen, ajatus juolahti hänen

mieleensä. Mutta ei hän sen vuoksi vavahtanut, että tuo ajatus juolahti

hänen mieleensä. Hänhän tiesi, hänhän _aavisti_, että se

välttämättömästi "juolahti mieleen", jopa hän odotti sitä; eikä tämä

ajatuskaan ollut eilinen. Mutta ero oli siinä, että se kuukautta

takaperin, vieläpä eilenkin, oli pelkkä haave, mutta nyt ... nyt ei se

enää äkkiä näyttänyt haaveelta, vaan jossakin uudessa, kauheassa ja

vallan tuntemattomassa valossa, ja nyt hän äkkiä sen käsitti... Hänen

päätänsä pakotti ja hänen silmänsä himmenivät.

Hän katsahti kiireesti ympärilleen, hän etsi jotakin. Hänen teki

mielensä istuutua ja hän etsi penkkiä; hän kulki silloin K----n

puistikon poikki. Noin sadan askeleen päässä edessään näki hän penkin.

Hän läksi sinne mahdollisimman nopeasti; mutta matkalla tapahtui hänelle

pieni välinäytös, joka muutamaksi hetkeksi veti hänen huomionsa

puoleensa.

Katsahtaessaan penkkiin huomasi hän noin kahdenkymmenen askeleen päässä

edessään kulkevan erään naisen. Mutta alussa ei hän kiinnittänyt häneen

enempää huomiota kuin muihinkaan edessään oleviin esineisiin. Hänelle

oli jo usein tapahtunut esimerkiksi siten, ettei hän kotiin tultuaan

ollenkaan muistanut tietä, mitä oli tullut; hän oli jo tottunut

kulkemaan siten. Mutta tuossa edellä kulkevassa naisessa oli jotakin

omituista ja jotakin jo ensi silmäyksellä silmiinpistävää, niin että

hänen huomionsa heti alkoi suuntautua häneen, -- alussa vastenmielisesti

ja harmilla, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Hänen teki äkkiä

mielensä saada tietää, mikä tässä naisessa todellisuudessa oli niin

omituista. Ensiksikin hän näytti vielä sangen nuorelta tytöltä, kulki

moisessa kuumuudessa avopäin, ilman käsineitä ja auringonvarjoa,

heiluttaen kummallisesti käsiään. Hänellä oli ollut silkkipuku, mutta

sangen omituisesti puettu, tuskin napitettu, vyötäröistä alkaen takaa

repeytynyt, kokonainen pala liehui sinne tänne. Paljaalle kaulalle oli

heitetty pienoinen kaulahuivi, mutta se oli vallan vinossa. Sitä paitsi

kulki tyttö epävakaasti, kompastuen ja heiluen puoleen ja toiseen. Tämä

kohtaus veti vihdoinkin Raskolnikovin kaiken huomion puoleensa. Hän

ehätti tytön juuri penkin luona; mutta saavuttuaan penkin luo heittäytyi

tyttö heti sen nurkkaan, painoi päänsä penkin selkänojaa vasten ja sulki

silmänsä, nähtävästi tavattoman väsyneenä. Katsahdettuaan häneen arvasi

Raskolnikov, että tyttö oli vallan juovuksissa. Omituista ja kauheata

oli katsella moista näytöstä. Raskolnikov arveli jo erehtyneensä. Hän

näki edessään peräti nuoret kasvot, noin kuusitoistavuotiaat, ehkäpä

ainoastaan viisitoista, -- pienet, vaaleaveriset, hauskat, mutta yhäti

hehkuvat ja melkeinpä turvonneet. Tyttö oli enää nähtävästi sangen vähän

tajuissaan; toinen jalka lepäsi toisella, jonka vuoksi se oli

paljastunut paljoa enemmän kuin olisi ollut soveliasta, ja kaikista

merkeistä päättäen tajusi tyttö tuskin sitä, että hän oli kadulla.

Raskolnikov ei istuutunut, eikä myöskään mielinyt lähteä pois, vaan

seisoi hänen edessään kahden vaiheella. Tämä puistikko on melkeenpä aina

tyhjä ja nyt, kellon kolmatta käydessä, ei siinä ollut moisessa

kuumuudessa tuskin ketään. Mutta syrjässä, noin kahdenkymmenen askeleen

päässä pysähtyi puistikon syrjään eräs herra, jonka, kaikesta päättäen,

suuresti teki mieli lähestyä penkillä olevaa tyttöä joistakin

erikoisista syistä. Hän oli luultavasti myös huomannut tytön jo kaukaa

ja kiirehtinyt, mutta Raskolnikov tuli hänen tielleen. Hän silmäili

häntä vihaisesti, koettaen kuitenkin peittää sitä tältä, ja odotti

kärsimättömästi sitä että tuo kiusallinen ryysyläinen läksisi tiehensä.

Asia oli selvä. Herra oli noin kolmikymmenvuotias, voimakas, suuri,

maidon ja veren värinen, punahuulinen, viiksikäs ja sangen

keikarimaisesti puettu. Raskolnikov kuohahti tavattomasti; hänen teki

äkkiä mielensä loukata jollakin lailla tuota paksua keikaria. Hän jätti

tytön hetkeksi ja astui herran luo.

-- Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle,

puristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja

tarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.

-- Se merkitsee että menkää tiehenne!

-- Kuinka sinä lurjus rohkenet!...

Ja hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa

nyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra

olisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä

hetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli

poliisi.

-- Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä

pyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti

Raskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.

Raskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan

kasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.

-- Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen.

-- Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov... Sen voitte myös

tietää... Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi

hän kääntyen vieraan puoleen.

Ja hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.

-- Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa

pitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan

näytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu

ja sitten petetty ... ensi kerran ... ymmärrättekö? Ja sitten ovat

ajaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten

hän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen,

itse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet.

Se on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari,

jonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni,

on tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee

kauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet

-- moisessa tilassa -- jonnekin... Se on vallan varmaa; uskokaa vaan,

etten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi

tyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että

läksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on

kiertävinään paperossia... Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö

veisi tyttöä asuntoonsa?

Poliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli

hän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä

lähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.

-- Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, -- vielä vallan

lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, --

missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli

tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.

-- Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, -- kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja

veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja

käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!

-- Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, -- otan teille

heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä

neiti asuu?

-- Tiehenne!... Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas

käsillään.

-- Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä!

Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. -- Tämäpä

vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen

häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan

ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!

-- Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.

-- Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti

penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.

-- Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin

kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on

repeytynyt... Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!... Ehkäpä

hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää... Nykyään tapaa useita

sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen

neiti, -- ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.

Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä -- "hienoja ja

kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.

-- Pääasia on, arveli Raskolnikov, -- ettei häntä anneta tuon katalan

käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen

hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene

tiehensäkään!

Raskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä

kuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä

ja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki

vitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.

-- Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi

poliisi mietteissään. -- Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa

viedä, mutta... Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.

Äkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin

olisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan

suuntaan, mistä oli tullutkin. -- Hyi, te hävyttömät, antakaa minun

olla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti,

mutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä,

mutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.

-- Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi,

lähtien heidän jälkeensä.

-- Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.

Tällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä

silmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.

-- Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.

Tämä kääntyi.

-- Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen

päästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?

Poliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi

nauraa.

-- Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja

tytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai

vieläkin pahempana.

"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään," lausui Raskolnikov

ilkeästi yksin jäätyään. -- "No ottakoon hän siltä toiseltakin ja

päästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy... Miksi

sekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla

oikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, -- mitä

se minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä

kopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?"

Näistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi.

Hän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset... Hän

ei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä

unohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta

elämää...

-- Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa.

--Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen... Hän lyö,

piiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää

kotinsakin ... vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii

joku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne,

tänne... Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka

äitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän

selkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten ... ja sitten taas

sairala ... viinaa ... kapakka ... ja taas sairala ... kahden, kolmen

vuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista,

jopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet...

Enkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan

samalla lailla kuin... Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja

niin monen prosentin on vuosittain turmelluttava ... heidän on mentävä

helvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä.

Prosentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia

rauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen

enempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin ... voisi

tuntua rauhattomammalta... Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten

prosenttien lukuun!... Toiseen tai toiseen?

"Mutta minne minä menen?" ajatteli hän äkkiä. "Kummallista. Jonkun

vuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin ...

Vasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan.

Mutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus,

että läksisin Rasumihinille? Kummallista."

Hän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen

yliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa

ollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt

kenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti

kaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin,

keskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli

väsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin,

vaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas,

ikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui

siltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä

korkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa

ja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä

alhaisimmiksi.

Rasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut,

vaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla

toisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias

poika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän

hyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen

paraimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin

hän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen

ulkomuotonsa oli ilmehikäs, -- pitkä, laiha, parta aina huonosti

ajettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen

vahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään

suurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta

osasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin

saakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös

merkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet

pahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan

masentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä

julminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse

hän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän

tiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran

ei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli

paljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän

myös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa.

Kaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että

pääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan

neljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi

kuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta

Raskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä

huomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen,

ollakseen vaivaamatta _ystäväänsä_.