_Pulcheria Raskolnikovasi_.
Melkein koko ajan kuin Raskolnikov luki, aina kirjeen alusta saakka,
olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä. Mutta lopetettuaan oli hän
kalpea, kasvonpiirteet vääntyneet kuin halvauksen saaneella ja ilkeä,
katkera hymy suupielissä. Hän painoi kasvonsa ohueen, vanhaan patjaansa
ja istui kauvan, kauvan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen sydämensä tykytti
kiivaasti, hänen sielussaan kuohui ja pauhasi. Vihdoin tuntui
huone-rähjä liian hiostavalta ja ahtaalta; olihan kaapin tai matka-arkun
kaltainen. Sekä ajatukset että silmät tahtoivat tilaa. Hän tarttui
lakkiinsa ja läksi ulos. Nyt ei hän pelännyt kohdata ketään portaissa.
Hän ei yhtään sitä ajatellutkaan. Hän suuntasi kulkunsa
Vasili-Ostroville päin pitkin V----n prospektia, ikäänkuin hänellä olisi
ollut kiire työhön. Mutta tapansa mukaan kulki hän väliä pitämättä
tiestä, puhuen itsekseen, milloin hiljaa, milloin jotenkin kovaa, niin
että hän kiinnitti ohikulkijain huomion itseensä. Jotkut pitivät häntä
päihtyneenä.