III

Rauhattoman, väsyttävän unen jälkeen heräsi hän myöhään seuraavana

päivänä mieli katkerana, hermostuneena, kärtysenä ja katsahti vihasena

ympärilleen huoneessaan. Se muistutti pientä häkkiä, oli noin kuusi

askelta pitkä ja näytti muuten sangen kehnolta tahrasine, tomusine ja

kaikkialta seinästä irronneine tapetteineen. Se oli niin matala, että

jonkunkin pituinen ihminen olisi pelännyt kolauttavansa päänsä kattoon.

Huonekalut olivat huoneen mukaset. Siinä oli kolme vanhaa, rikkinäistä

tuolia, eräässä nurkassa oli maalattu pöytä, jolla oli muutamia kirjoja

ja luentoja; se paksu tomukerros, joka ne peitti, ilmaisi hyvin, ettei

niihin oltu pitkään aikaan koskettu; olipa siinä vielä lopuksi mahdoton,

suuri sohva, joka oli melkein seinän pitunen ja puolen huoneen levynen.

Ennen oli siinä ollut kunnollinen karttunikankainen päällys, nyt siitä

repaleet roikkuivat. Se toimitti Raskolnikoville vuoteen virkaa. Usein

hän nukkui sillä sellaisena kuin kivi ja seisoi: riisumattomana,

peitteettä, ainoastaan vanhan, kuluneen päällystakkinsa peitossa ja

pieni patja pään alla. Saadakseen päänalusen korkeammaksi, pinosi hän

tavallisesti kaikki puhtaat ja likaset liinavaatteensa patjan alle.

Sohvan edessä oli pieni pöytä.

Olisi vaikeata vajota syvemmälle ja tulla kurjemmaksi. Mutta nykyisessä

mielentilassaan tunsi Raskolnikov itsensä jotenkin tyytyväiseksi. Hän

oli vallan vetäynyt itseensä kaikesta, kuin kilpikonna kuoreensa. Jopa

se tyttö, jonka oli palveltava häntä, ja joka toisinaan katsahti hänen

huoneeseensa, saattoi hänen sappensa kuohumaan ja suututti häntä.

Sellaisten monomanien laita, jotka ovat riippuneet päähänpistossa tai

toisessa, tapaa olla samallainen. Hänen emäntänsä oli kahden viime

viikon kuluessa ollut lähettämättä ruokaa hänelle ja hän ei ollut vielä

tähän asti mukautunut sopimaan hänen kanssaan. Nastasja, emännän

ruuanlaittaja ja ainoa palvelijatar, oli itse asiassa sangen tyytyväinen

vuokralaisensa mielialaan, sillä hän oli nyt tykkänään lopettanut

siivoomisen ja tomuuttamisen tämän luona. Ainoastaan poikkeustapauksena,

noin kerran viikossa otti hän luudan käteensä. Hän se oli nyt juuri

herättänyt Raskolnikovin.

-- Nouse jo, mitä siinä loijot ja nukut! huusi hän Raskolnikovin

korvaan; -- kello käy kymmenettä; toin sinulle teetä; tahdotko teetä?

Olet kai lopen uupunut!

Raskolnikov avasi silmänsä, kokosi aatoksensa ja tunsi Nastasjan.

-- Emäntäkö se teetä lähettää? kysyi hän kohottautuen vähän

vitkallisesti ja unisesti sohvallaan.

-- Luuletko emännän sellaista tekevän?

Hän asetti oman, halkinaisen teekuppinsa Raskolnikovin eteen ja laski

kaksi palaa keltaista sokeria pöydälle. Kerran ennen oli hän jo tehnyt

teetä keitetyistä lehdistä.

-- Kas tässä, Nastasja, sanoi hän kourien taskuaan (hän oli nukkunut

vaatteet yllään) ja vetäen esiin muutamia kuparilantteja, -- mene

ostamaan minulle sämpylää. Ota myös vähän makkaraa ruokakauppiaalta,

mutta sitä halvempaa.

-- Lähden heti noutamaan sinulle sämpylää, mutta etkö tahdo mieluummin

kaalia makkaran asemasta? Oikein hyvää eilistä kaalia. Kätkin sitä jo

eilen sinulle, mutta sinä tulit niin myöhään kotiin. Oikein hyvää

kaalia.

Tuotuaan kaalia ja Raskolnikovin sitä nautittua istuutui Nastasja hänen

viereensä sohvalle ja alkoi pakista. Hän oli maalta ja oikea

"läppätäti."

-- Praskovja Pavlovna aikoo valittaa sinusta poliisille, sanoi hän.

Raskolnikovin kasvot vääristyivät.

-- Valittaa poliisille? Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Sinä et maksa yhtään vuokraa, etkä myös muutakaan. Se sen

luonnollisesti aiheuttaa.

-- No, perhana, sepä nyt enää puuttui, mutisi hän hampaita kiristellen;

-- ei, se ei ... sovi nyt.

-- Hän on aika pöllö, lisäsi hän kuuluvasti. -- Lähdenpä tänään hänen

luokseen keskustelemaan siitä.

-- Tyhmä hän on ... se voi kyllä olla totta, yhtä tyhmä kuin minä, mutta

sinä, senkin nero, makailet siinä kuin säkki, ja näkeehän sen, ettei

siitä mitään synny. Sinä sanoit ennen luettaneesi lapsia, mutta nyt et

tee kerrassaan mitään.

"Kyllä minä teen..." mutisi Raskolnikov tylysti ja kärttyisenä.

-- Mitä sinä teet?

-- Erästä työtä.

-- Millaista työtä?

-- Minä tuumin ... vastasi Raskolnikov vakavasti, sitten valjeten.

Nastasja oli pakahtua nauruun. Hän oli sellanen joka ei paljoa vaatinut

nauraakseen; hän nauroi melkein lakkaamatta, niin että koko hänen

ruumiinsa heilui, siksi kunnes hän alkoi voida pahoin siitä.

-- Oletko jo ajatellut itsellesi paljonkin rahaa? sai hän vihdoin

viimeinkin sanotuksi.

-- Saappaitta ei voi antaa opetusta. Sitäpaitsi syljen kaikelle.

-- Varo vaan ettet sylje kaivoon. [Älä sylje kaivoon, voipa tapahtua,

että saat juoda kaivosta; venäläinen sananlasku.]

-- Lapsia opettamalla saa vaan paljasta vaskea. Mitä muutamalla

kopeekalla tekee? jatkoi hän välinpitämättömästi ikäänkuin hän itse

olisi vastannut omiin ajatuksiinsa.

-- Vai niin, sinä tahtoisit mieluummin saada suuren pääoman kerrallaan.

Raskolnikov katsahti tyttöön ankara ilme kasvoillaan.

-- Aivan niin, suuren pääoman kerrallaan, vastasi hän hetken vaijettuaan

kuuluvalla äänellä.

-- So, so, olehan vähemmällä, muuten sinua voi ruveta pelkäämään!

Menenkö nyt noutamaan sämpylää, vai enkö?

-- Kernaasti minun puolestani.

-- Ah, olinpa vähällä unohtaa! Eilen poissaollessani tuli sinulle kirje.

-- Minulle kirje! Keneltä?

-- En tiedä, keneltä se on. Maksoin puolestasi kolme kopekkaa

kirjeenkantajalle; saanko ne?

-- No! anna se sitten minulle, Jumalan tähden, anna se minulle! huudahti

Raskolnikov tulisesti. -- Herra Jumala.

Hetken kuluttua sai hän kirjeen. Se oli hänen äidiltään R----n

kuvernementistä. Hän vallan kalpeni ottaessaan vastaan sen. Siitä oli jo

pitkä aika, kun hän oli saanut mitään kirjeitä; mutta nyt kouristi jokin

muukin hänen sydäntään.

-- Nastasja, lähde taivasten nimessä tiehesi. Siinä on kolme kopekkaasi,

lähde vain Jumalan tähden tiehesi!

Kirje vapisi hänen käsissään: hänen ei tehnyt mieli avata sitä Nastasjan

läsnäollessa: hän tahtoi olla yksinään kirjeineen. Nastasjan lähdettyä

vei hän kirjeen huulilleen, suuteli sitä ja katseli kauvan hellästi

päällekirjoitusta. Se oli hänen äitinsä käsialaa, nuo hänelle niin

tutut, hienot, vinot kirjaimet. Sangen kauvan sitten oli äiti itse

opettanut häntä lukemaan ja kirjottamaan. Hän viivytti kirjeen

avaamista; näytti melkein siltä kuin olisi hän pelännyt. Vihdoin hän sen

avasi. Se oli suuri, paksu kahden luodin kirje. Kaksi suurta

kirjepaperiarkkia oli vallan täynnä hienoa käsialaa.

"Rodja-kultani," kirjoitti äiti, "siitä on jo useita kuukausia, kun

viimeksi kirjotin sinulle. Olen kyllä itse sillä aikaa kärsinyt ja

useana yönä en ole voinut nukkua ajatellessani sinua. Mutta sinä et

varmastikaan tuomitse ankarasti vastentahtoista vaitioloani, sillä

sinä tiedät, miten hellästi rakastan sinua. Meillähän, minulla ja

Dunjalla, on vain sinä, sinä olet toivomme, kaikkeimme, varma

tukemme. Kyllä olen minäkin kärsinyt saatuani tietää, että sinä jo

muutamia kuukausia sitten olit jättänyt yliopiston, syystä ettei

sinulla ollut varoja elantoosi, ja opetustuntisi ja muut tulosi

olivat loppuneet. Mitenkä minä olisin voinut auttaa sinua

sadankahdenkymmenen ruplan vuotuisella eläkkeelläni? Ne viisitoista

ruplaa jotka lähetin sinulle neljä kuukautta sitten, olin, kuten

itse tiedät, saanut etukäteen eläkettäni vastaan täkäläiseltä

kauppiaaltamme, Vasili Ivanovitsh Vahrushiniltä. Hän on hyvä ihminen

ja oli isäsi hyvä ystävä. Mutta kun olin hänelle siirtänyt eläkkeen

nosto-oikeuteni, oli minun odotettava, kunnes velkani oli maksettu,

ja se on tapahtunut vasta nyt, niin etten ole tällä aikaa voinut

lähettää sinulle mitään. Mutta nyt toivon, Jumalan kiitos, taasen

voivani auttaa sinua niin, voinemmepa sanoa, että onni hymyilee

meille ja nyt tahdon kohta kertoa sen sinulle. Ensiksi saat, rakas

Rodja, tietää että sisaresi on ollut luonani puolitoista kuukautta

ja ettei meidän enään vast'edes tarvitse erota. Hänen kärsimyksensä

ovat, Jumalan kiitos, nyt lopussa, mutta tahdon kertoa sen kaiken

sinulle järjestyksessä, niin että käsität miten kaikki se on

tapahtunut, jonka me sinulta salasimme. Sinä kirjotit minulle, kaksi

kuukautta sitten kuulleesi, että Dunja kärsi sangen useita

lähentelyjä Svidrigailovin talossa, ja pyysit minulta tyydyttävää

selitystä, -- mitä osasin silloin vastata sinulle? Jos olisin

kirjottanut sinulle koko totuuden, niin olisit sinä kylläkin

jättänyt kaiken ja hätäkädessä lähtenyt jalkasin tänne, sillä tunnen

luonteesi ja mielesi. Sinä et olisi sietänyt sellaista, että

sisartasi häväistään. Olin itse epätoivonen, mutta mitä osasin

tehdä? Koko totuutta en silloin itsekään vielä tuntenut. Päävaikeus

oli siinä, että Dunetshka edellisenä vuonna vastaanottaessaan

kotiopettajan paikan tuossa talossa, sai kokonaista sata ruplaa

etukäteen sillä ehdolla, että se vähitellen kuitattaisiin hänen

kuukausipalkastaan. Senpätähden hän ei voinut jättää paikkaa,

ennenkuin velka oli maksettu. Tämä summa (nyt voin sanoa sinulle

kaikki, Rodja-kultaseni) oli pääasiallisesti tarkotettu sinulle

lähetettäväksi silloin, kun tarvitsit nuo kuusikymmentä ruplaa ja

myös saitkin ne meiltä viime vuonna. Me petimme sinua sillä kertaa,

kirjottaessamme, että tämä summa oli saatu Dunetshkan

säästörahoista. Asian laita ei ollut niin, nyt vasta sanon sinulle

täyden totuuden, koska kaikki nyt on Jumalan laupiaasta tahdosta

muuttunut parempaan päin ja että sinä tietäisit, miten suuresti

Dunja rakastaa sinua ja miten erinomainen sydän hänellä on. Herra

Svidrigailov oli alussa sangen töykeä hänelle ja kohteli häntä

epäkohteliaasti ja hävyttömästi... Mutta en tahdo kajota näihin

kaikkiin ikäviin yksityisseikkoihin, etten saata sinua turhaan

kuohuksiin, koska kaikki nyt kuitenkin on ohi. Lyhyesti sanottuna,

vaikkakin Marfa Petrovna, herra Svidrigailovin puoliso, ja talon muu

väki kohteli Dunetshkaa hyvin, oli hänen kuitenkin sangen tukalaa;

erittäinkin, kun herra Svidrigailov oli Bakkuksen [Bakkus,

Roomalaisten viininjumala] vaikutuksen alainen, vanha rykmentissä

saatu tottumus. Mutta ajattelehan, myöhemmin osottausi, että tällä

narrilla jo kauvan oli ollut tulinen himo Dunjaan, mutta hän peitti

kaikki törkeyden ja ylenkatseen naamarin taakse. Ehkä hän myös

häpesi ja kauhistui sitä, että hän silloisessa ijässään ja

perheenisänä voi johtua sellasiin kevytmielisiin ajatuksiin ja oli

sen vuoksi vihanen Dunjalle. Ehkä tahtoi hän myös vain salata koko

totuutta muilta peittämällä sen törkeyden ja pilkan kaapuun. Mutta

lopuksi ei hän voinut hillitä itseään enää kauvemmin, vaan julkeni

ilman ennakkovalmistelua tehdä Dunjalle häpeällisen esityksen,

luvaten hänelle paljon rahaa ja ilmaisten hänelle tahtovansa jättää

kaikki pulaan ja ottaa hänet mukaansa johonkin toiseen kylään tai

vaikkapa ulkomaille. Voit kuvitella mielessäsi, miten Dunja kärsii!

Paikkaa ei hän voinut jättää heti, ensiksi velan vuoksi ja

säästääkseen Marfa Petrovnaa, jonka epäluulot olisivat heti

vallanneet. Luonnollisesti olisi siitä ollut myös seurauksena

epäsopua perheessä ja eihän Dunja olisi asiasta suoriutunut ilman

suurta häväistystä. Sitä paitsi oli useita muita syitä, joiden

vuoksi Dunja ei ajatellut voivansa lähteä pois tuosta hirveästä

talosta ennenkuin kuuden viikon kuluttua. Sinähän tunnet Dunjan ja

tiedät miten viisas hän on ja mikä kestävä luonne hänellä on.

Dunetshka voi kestää paljon ja hänellä on äärimäisessäkin hädässä

niin paljon rohkeutta, ettei häntä helposti saada menettämään

malttiaan. Eikä hän minullekaan puhunut mitään, vain säästääkseen

minua, vaikkakin me usein kirjoitimme toisillemme. Mutta ratkaisu

tuli odottamatta. Marfa Petrovna urkki miestään puutarhassa, silloin

kun tämä yritti saada Dunetshkaa mukautumaan. Hän käsitti kaiken

väärin ja antoi koko syyn Dunetshkalle. Puutarhassa tapahtui tavaton

näytös: Marfa Petrovna löikin Dunjaa, ei tahtonut kuulla sanaakaan,

huusi ja mellakoitsi kokonaisen tunnin ja määräsi lopuksi, että

Dunja oli ajettava kotiin minun luokseni yksinkertaisilla

talonpoikaiskärryillä. Hänen tavaransa, liinavaatteensa ja pukunsa

heitettiin mullin mallin kokoomattomina kärryille. Loukattuna ja

solvaistuna täytyi Dunjan matkata seitsemäntoista virstaa

rankkasateella avonaisilla talonpoikaiskärryillä. Ajattele nyt itse,

mitä minun olisi ollut vastattava sinulta kaksi kuukautta sitten

saamaani kirjeeseen? Mitä oli minun kirjotettava? Olin vallan

suunniltani; totuutta en rohjennut kirjottaa sinulle, koska se olisi

saattanut sinut onnettomaksi, katkeroittuneeksi, kuohuksiin, ja mitä

olisit sinä voinut tehdä? Olisit ehkä syössyt itsesi turmioon; sitä

paitsi kielsi Dunetshka sen minulta. En myöskään voinut kirjottaa

kirjeeseen pelkkiä loruja, kun sydämelläni oli niin raskas suru

kannettavanaan. Kokonaisen kuukauden kesti kaikkialla kaupungissamme

puhetta tästä jutusta. Jopa se meni niinkin pitkälle, ettemme

voineet mennä kirkkoon kohtaamiemme halveksivain katseitten ja sen

kuiskimisen ja supattamisen vuoksi, joka silloin alkoi; puhuttiinpa

siitä ääneenkin meidän läsnäollessamme. Kaikki tuttavamme

kaikkosivat meitä, kaikki lakkasivat tervehtimästä meitä, ja hyvästä

lähteestä sain tietää, että muutamat puotipojat ja kanslistit olivat

päättäneet saattaa meille sen loukkauksen, että tervaamalla

kadunpuolisen ovemme saisivat isäntäväen kehottamaan meidän

muuttamaan talosta. Tähän kaikkeen oli Marfa Petrovna syypää, joka

kiirehti talosta taloon puhumaan pahaa Dunjasta ja mustaamaan hänen

mainettaan. Hän tunsi siihen aikaan melkein koko kaupungin ja kävi

siellä melkein joka päivä. Hän on aito lörppähuuli ja tottunut

kertoilemaan kaikki perhe-asiansa: ennen kaikkea syyttelee hän

miestään kaikkialla ja jokaiselle, niin että sinä voit ajatella,

että juttu oli ennen pitkää levinnyt ei yksistään koko kaupunkiin,

vaan koko piiriinkin. Minä vallan sairastuin siitä, mutta Dunetshka

oli minua kestävämpi. Olisitpa vain nähnyt, miten hän koetti

lohduttaa ja rohkaista minua! Hän on enkeli! Mutta Jumalan

laupeudesta loppui kärsimyksemme jotenkin pian: herra Svidrigailov

muutti mielensä, katui ja antoi, mahdollisesti säälistä Dunjaa

kohtaan, vaimonsa käsiin riittävän todisteen Dunetshkan

syyttömyydestä, nimittäin erään Dunjan kirjeen, jonka hän oli ollut

pakotettu, jo ennenkuin Marfa Petrovna tapasi heidät puutarhassa,

kirjottamaan herra Svidrigailoville, päästääkseen hänen kiihkeistä

selityksistään ja hyljätäkseen kaikki salaiset yhtymiset. Tämä kirje

oli Dunjan lähdettyä jäänyt herra Svidrigailovin haltuun. Dunja oli

siinä soimannut häntä mitä katkerimmin hänen arvottomasta

käytöksestään, esittänyt hänelle mitä vakavimmin, että hän oli

aviopuoliso ja perheenisä ja että oli häpeällistä tehdä onneton ja

suojaton tyttö raukka entistään onnettomammaksi. Sanalla sanottuna,

Rodja kultaseni, kirje oli niin jalosti ja arvokkaasti kirjotettu,

että itkin sitä lukiessani, enkä voi vielä nytkään ajatella sitä

ilman että kyyneleet pulpahtavat silmiini. Siihen tuli vielä lisäksi

palvelijain lausunnot, ja he tiesivät paljon enemmän kuin mitä herra

Svidrigailov aavistikaan. Marfa Petrovna oli vallan hämmästyksissään

ja 'uuden iskun kohtaama', kuten hän itse meille tunnusti mutta nyt

hän oli täydelleen vakuutettu Dunetshkan syyttömyydestä. Hän palasi

heti seuraavana päivänä, sunnuntaina, ajoi suoraan tuomiokirkkoon,

lankesi siellä polvilleen ja rukoili kyynelsilmin taivaan

Valtijattarelta voimaa, voidakseen kantaa tämän uuden koetuksen ja

täyttää velvollisuutensa. Suoraan kirkosta tuli hän sitten,

kenenkään luo välillä poikkeamatta, luoksemme, kertoi kaiken, itki

katkerasti, syleili katuvaisena Dunjaa ja pyysi häneltä anteeksi.

Heti samana aamuna kulki hän arvelematta talosta taloon, meni

takuuseen Dunetshkan viattomuudesta ja kuvasi hänen

jalomielisyyttään ja hänen erinomaista käytöstään mitä

imartelevimmin sanoin. Mutta tähänkään hän ei vielä tyytynyt; hän

näytti kaikille Dunetshkan Svidrigailoville kirjottaman kirjeen ja

luki sen heille, antoipa heidän jäljentääkin sen (joka minun

mielestäni oli vallan tarpeetonta). Tällä lailla kulki hän koko

kaupungin ympäriinsä useana päivänä peräkkäin. Valittavatpa muutamat

vielä, että hän oli kulkenut heidän ohitsensa, ja hänen oli sen

vuoksi mentävä järjestyksessä. Joka talossa odotettiin häntä ja

tiedettiin, koska hän tulee ja lukee kirjeen, ja usein luettaessa

tuli paikalle jo useita sellasia, jotka sen jo olivat useampaan

kertaan kuulleet joko kotonaan tai toisten luona. Minun mielipiteeni

mukaan oli tässä paljon, sangen paljon liikanaista, mutta Marfa

Petrovnan luonne vaatii nyt kerran suurentelua. Hän on kyllä nyt

puti puhtaaksi pessyt Dunetshkan nimen ja maineen ja koko häpeä

tästä onnettomasta asiasta on nyt langennut hänen miehensä osalle,

joka myös onkin ainoa syyllinen ja jota minä melkein säälin.

Todellisuudessa olikin tätä hupsua kohtaan harjotettu liian ankaraa

oikeutta. Dunjalle tarjottiin heti useista taloista lasten opetusta,

mutta hän hylkäsi ne kaikki. Jopa alettiin häntä katsella

erityisellä kunnioituksellakin. Kaikki tämä vaikutti suurimmaksi

osaksi sen tapauksen tuloon, jonka johdosta niin sanoakseni koko

olemassa olomme sai uuden käänteen. Tiedä siis, rakas Rodja, että

Dunja on saanut naimatarjouksen ja että hän jo on myöntynyt siihen,

jonka täten heti kiiruhdan ilmottamaan sinulle. Ja vaikkakin tämä

asia on suoritettu sinulta neuvoa kysymättä, et kai sentään, toivon

minä, suuttune minuun tai sisareesi, sillä kuten itse tulet

huomaamaan asian kulusta, olisi viivyttely, kunnes olisimme saaneet

sinulta vastauksen, ollut meille mahdotonta. Ethän sinäkään olisi

poissaolevana osannut tyydyttävästi arvostella kaikkea. Asia siis

suoritettiin ilman sinua. Mies on hovineuvos, nimeltään Pietari

Petrovitsh Lushin, Marfa Petrovnan kaukainen sukulainen; Marfa

Petrovna on juuri vaikuttanut paljon asian syntyyn. Se alkoi sillä,

että mies viime mainitun välityksellä ilmasi haluavansa tehdä

tuttavuuttamme. Hän otettiin luonnollisesti hyvin vastaan, joi

kahvia luonamme ja lähetti meille seuraavana päivänä kirjeen, jossa

hän esitti asiansa sangen kohteliaasti ja pyysi nopeaa ja

ratkaisevaa vastausta. Hän on sangen kokenut ja toimelias mies,

ollen aikeissa matkustaa Pietariin, niin että joka minuutti on

hänelle kallis. Me luonnollisesti alussa hämmästyimme suuresti tämän

odottamattoman kosinnan johdosta ja neuvottelimme ja harkitsimme

asiaa keskenämme kokonaisen päivän. Mies on luotettava ja

huolettomassa asemassa oleva, hoitaa kahta virkaa ja omaa sitä

paitsi varallisuutta. Tosin on hän jo neljänkymmenen viiden vuoden

vanha, mutta hänellä on vielä jotenkin miellyttävä ulkomuoto ja voi

vielä miellyttää naisia. Yleensä on hän sangen varma ja kunnollinen

mies, vähän vain kärtynen ja ylpeähkö. Mutta ehkä ensi silmäyksellä

vain näyttää siltä. Pyydän sentähden sinulta, Rodja-kulta,

etukäteen, ettet tuomitse häntä kovin äkkipikaisesti, kuten tapasi

on, vaikkakin hänessä olisi jotain, joka sinussa voisi herättää

vastenmielisyyttä ensi kerran kohdatessanne. Luultavasti saat hänet

nähdä jotenkin pian Pietarissa. Minä sanon tämän kaiken vain

varovaisuudesta, vaikkakin olen vakuutettu siitä, että hän tekee

sinuun miellyttävän vaikutuksen. Sillä jos ihmisiä on tuomittava

oikein, niin on se tehtävä perinpohjaisesti ja opittava tuntemaan

heidät siten vähitellen, ettei tapahtuisi erehdystä tai etteivät

ennakkoluulot johtaisi harhaan, jota perästä päin ehkä joutuisi

katumaan ja oikomaan. Mutta Pietari Petrovitsh on kaikesta päättäen

sangen kunnianarvonen mies. Kun hän kävi meillä ensi kerran,

ilmoitti hän meille, että hänellä oli varmat periaatteet, mutta että

hänellä oli, kuten hän lausui, 'nuorimman sukupolvemme mielipiteitä'

ja oli kaikkien ennakkoluulojen leppymätön vihollinen. Hän sanoi

paljon muutakin, sillä hän näyttää olevan vähän turhamainen ja pitää

siitä, että häntä kuunnellaan. Mutta sehän ei ole juuri mikään vika.

Minä ymmärrän luonnollisesti ainoastaan vähän siitä, mutta Dunja

sanoi, että jos kohta hän ei olekaan tavattoman suuresti sivistynyt

mies, niin on hän kuitenkin järkevä ja luultavasti hyvä. Sinähän

tunnet sisaresi luonteen kaikin puolin, Rodja. Hän on

lujaluonteinen, järkevä, kärsivällinen ja jaloluonteinen tyttö,

vaikkakin hänellä on tulinen sydän, jota olen koettanut taltuttaa.

Itsestään selvää on, ettei hänen sen enempää kuin miehenkään

puolelta ole puhetta mistään todellisesta rakkaudesta. Mutta Dunja

ei ole yksistään järkevä, vaan myöskin jalo tyttö, enkeli, joka

pitäisi miehensä onnellistuttamista velvollisuutenaan. Mies

huolehtii luonnollisesti myös tavallaan hänestä, siinä suhteessa ei

meillä ole vielä mitään epäilyn syytä, vaikkakin tämä asia, se minun

täytyy tunnustaa, on nopeasti kypsynyt. Sitä paitsi on mies myös

sangen kaukonäköinen ja pitää luonnollisena sen, että hänen oma

avio-onnensa varmistuu sitä mukaa kuin Dunetshka onnellistuu. Mitä

muuten tulee johonkin luonteitten eroavaisuuteen, joihinkin

vanhoihin tottumuksiin tai joihinkin erimielisyyksiin (joita ei

voida välttää mitä onnellisimmissakaan avioliitoissa), sanoi

Dunetshka minulle voivansa luottaa itseensä, sekä ettei ollut

pienintäkään rauhattomuuden syytä. Hän voisi kärsiä paljon, jos vain

heidän keskinäinen suhteensa perustuisi rehellisyyteen ja oikeuteen.

Tuntuipa esim. minustakin alussa, hänen olemuksensa vähän

vastenmieliseltä. Mutta sehän voi sangen hyvin johtua siitä, että on

suoraluonteinen. Varmastikin on asianlaita siten. Niinpä lausui hän

muun muassa toisella käynnillään, saatuaan Dunjan myöntävän

vastauksen, päättäneensä naida sellaisen kunniallisen tytön, jolla

ei ollut myötäjäisiä ja ennen kaikkea sellasen, joka oli otellut

elämän kanssa. Sillä, selitti hän, miehen ei sovi joutua vaimolleen

mistään kiitollisuuden velkaan; paljon parempi on, jos vaimo pitää

miestään hyväntekijänään. Tahdon lisätä, että hän ehkä lausui sen

hienommalla ja kohteliaammalla tavalla, kuin minä sen kirjotan,

sillä en muista enää hänen sanojaan, vaan muistan ainoastaan

ajatuksen. Sitä paitsi ei hän sanonut sitä missään erityisessä

tarkotuksessa, vaan nähtävästi ajattelemattomuudessaan, keskustelun

kuumuudessa. Koettipa hän vielä jälkeenpäin korjata ja miedontaa

lausuntoaan. Mutta minusta se tuntui kuitenkin vähän

vastenmieliseltä, kuten sanottu, ja sen sanoin myös myöhemmin

Dunjalle. Mutta hän vastasi minulle vallan harmistuneena: 'Sanat

ovat vallan toista kuin teko', ja onhan se todellakin totta.

Ratkaisun edellisenä yötä ei Dunetshka saanut unenrahtuakaan

silmiinsä. Luullessaan minun nukkuvan nousi hän vuoteeltaan ja

käveli koko yön edes ja takasin lattialla. Vihdoin hän polvistui

pyhimyksenkuvan eteen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Seuraavana

aamuna ilmotti hän minulle päättäneensä antaa myöntävän vastauksen.

"Olen puhunut siitä, että Pietari Petrovitsh nyt matkustaa

Pietariin. Hänellä on tärkeitä toimia ja hän aikoo avata siellä

yleisen asian-ajotoimiston. Hän on jo pitemmän aikaa toiminut

oikeusjutuissa ja asioissa. Juuri näinä päivinä hän voitti erään

tärkeän oikeusjutun. Eräs syy, jonka vuoksi hän myös tahtoo

Pietariin, on se, kun hänellä on tärkeä asia esillä senaatissa.

Siten, Rodja-kultani, voi hänestä olla sinulle kaikissa suhteissa

suurta hyötyä, ja me, Dunja ja minä, uskomme, että sinä jo tästä

päivästä alkaen ratkaisevasti alat virkaurasi ja että siis voit

nähdä tulevaisuuden valoisana edessäsi. Oi, jospa kaikki tämä myös

tapahtuisi! Se olisi sellainen onni, että sitä voisi vain pitää

kaikkivaltiaan erikoisena armonosotuksena meitä kohtaan. Dunjan on

se tuuma vallan temmannut mukaansa. Me mainitsimme siitä joitakin

sanoja Pietari Petrovitshille. Mutta hän vastasi varovasti ja sanoi,

että hän luonnollisestikin tarvitsee kirjurin ja että hän

luonnollisestikin ottaa mieluummin sukulaisen kuin vieraan

leipiinsä, jos tämä vain on tarpeeksi kelvollinen sanottuun toimeen

(ikäänkuin et sinä kelpaisi siihen?) Mutta hän lausui myös

epäilyksensä sen suhteen, jäisikö sinulle opintojesi ohella aikaa

työskennellä hänen konttorissaan. Sillä kertaa jäi asia siihen,

mutta Dunja ei ole sittemmin voinut ajatella mitään muuta. Hän on

pelkkänä tulena ja liekkinä asian puolesta ja tekee suuria

suunnitelmia saadakseen nähdä sinun jolloinkin tulevaisuudessa

ottavan osaa Pietari Petrovitshin asianajotoimeen, ehkäpä

osakkaanakin, sitä suuremmalla syyllä, kun sinä olet

lakitieteellisessä tiedekunnassa. Minä olen hänen kanssaan samaa

mieltä, Rodja, ja otan osaa hänen suunnitelmiinsa ja toiveihinsa.

Kaikkihan puhuu sen puolesta, että siten tulee tapahtumaan, se

tahtoo sanoa, ellei Pietari Petrovitsh vallan odottamatta asettuisi

sitä vastaan (syystä ettei hän vielä tunne sinua). Mutta Dunja on

vallan vakuutettu siitä, että hän voi saavuttaa kaiken

vaikutusvallallaan tulevaan mieheensä. Luonnollisestikin olemme

varoneet lörpöttelemästä suunnitelmiamme Pietari Petrovitshille;

ennen kaikkea olemme täysin vaijenneet sen toivomme johdosta, että

sinusta tulisi hänen osakkaansa.

"Hän on sangen selvästi ajatteleva ihminen ja ottaisi vallan

varmastikin moiset mielikuvituksemme jotenkin kuivakiskosesti

vastaan. Ei ole Dunja enempi kuin minäkään lausunut hänelle

halaistua sanaakaan siitä, että me hartaasti toivomme hänen auttavan

sinua ja tukevan rahoillaan siksi, kunnes olet lopettanut opintosi

yliopistossa. Emme ole puhuneet siitä, koska se ensinnäkin seuraa

itsestään ja koska hän varmasti tarjoutuu sen tekemään ilman että

tuhlaamme siihen sanaakaan (voisikohan hän kieltää Dunjalta sitä?)

Sinustahan voisi sitä paitsi tulla hänen oikea kätensä konttorissa,

eikä sinun tarvitsisi ottaa vastaan hänen apuaan armopalana, vaan

hyvin ansaittuna palkkanasi. Sillä lailla tahtoo Dunja sen järjestää

ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssaan. Toiseksi emme ole hänelle

siitä puhuneet, syystä että tahdon saada sinut kohta tapahtuvassa

kohtauksessanne yhdenarvoiseksi hänen kanssaan. Kun Dunja lämmöllä

puhui sinusta hänelle, vastasi hän, että hänen on itsensä nähtävä

sinut ja kuitenkin katsottava hyvin tarkkaan, ennenkuin voi

muodostaa itselleen mielipidettä jostakin ihmisestä. Siksi tahtoi

hän ensin oppia tuntemaan sinut, ennenkuin hän lupaa mitään varmaa

sinun suhteesi... Tiedätkö mitä, kallehin Rodjani, minusta tuntuu

kypsyneen harkinnan jälkeen siltä kuin tekisin kaikissa tapauksissa

paraiten rupeamalla elämään itsekseni, kuten tähänkin asti, enkä

muuttaisi häitten jälkeen heidän luokseen. (Tätä en sano ollenkaan

Pietari Petrovitshin vuoksi, vaan vallan itseni tähden, täysin

henkilökohtaisista syistä, joita ehkä voitaisiin sanoa vanhan lesken

hupsutuksiksi). Olen täysin vakuutettu siitä, että Pietari

Petrovitsh on niin jalo ja hienotunteinen, että hän kehottaa minua

olemaan eroamatta tyttärestäni, ja vaikkakaan hän ei vielä ole

sanonut siitä sanaakaan, niin on se kai hänen mielestään vallan

luonnollista. Mutta minä kieltäydyn siitä. Olen usein elämässäni

huomannut, etteivät anopit ole miehille ollenkaan mieluisia, ja

sitäpaitsi, en minä tahdo olla kenenkään pienimpänäkään taakkana,

tahdon myös mieluummin säilyttää vapauteni, niinkauan kuin minulla

on palakin omaa leipää suuhun pantavaksi ja lapsia sellaisia kuin

sinä ja Dunetshka. Jos mahdollista, tahtoisin asua teidän kummankin

läheisyydessänne. Sillä näetkö, Rodja, olen säästänyt kaikkein

paraimpani kirjeeni loppuun: tiedä, rakas ystäväni, että me ehkä

piankin näemme toisemme ja saamme kolmivuotisen eron jälkeen kaikin

kolmin uudelleen syleillä toisiamme. Se on jo _varmasti_ päätetty,

että minä ja Dunja tulemme Pietariin. Mutta sitä en vielä tiedä

tarkalleen, koska. Joka tapauksessa se tapahtuu pian, sangen pian,

ehkä jo ensi viikolla. Kaikki riippuu vallan Pietari Petrovitshin

toimista. Pietariin tultuaan ilmottaa hän kohta meille. Hän tahtoo

erikoisista syistä kiiruhtaa häitä ja määrätä, jos vain mahdollista,

hääpäivän ennen paaston loppua. Ellei se kävisi laatuun niin

nopeasti, tulee se tapahtumaan kuitenkin heti jälkeen Marian

taivaaseennousupäivän. Oi, miten onnellisena silloin painan sinut

sydäntäni vastaan! Dunja on suunniltaan jälleennäkemisen ilosta ja

sanoipa hän kerran leikillään, että hän vain siitä syystä menee

naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa. Hän on enkeli! Hän ei nyt

kirjota sinulle, vaan pyytää ainoastaan sanomaan sinulle, että

hänellä on niin paljon puhuttavaa kanssani, sangen paljon, ettei

hänellä ole rohkeutta ottaa kynää käteensä. Muutamalla rivillä ei

hän saisi sanotuksi mitään kunnollista, vaan saattaisi itsensä

kiihtyneeksi. Hän syleilee sinua mitä sydämellisimmin ja lähettää

sinulle lukemattomia suuteloja. Mutta vaikkakin me siis ehkä piankin

saamme nähdä toisemme, tahdon kuitenkin näinä päivinä lähettää

sinulle niin paljon rahaa kuin mahdollista. Nyt, kun kaikki

tietävät, että Dunetshka menee naimisiin Pietari Petrovitshin

kanssa, on luottoni äkkiä kohonnut ja minä tiedän varmasti, että

Atanasius Ivanovitsh lainaa minulle aina viiteenkahdeksatta ruplaan

etukäteen eläkettäni vastaan, niin että ehkä lähetän sinulle

viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen ruplaan. Mielelläni tahtoisin

lähettää sinulle enemmän, mutta minä pelkään matkamme kustannuksia.

Ja vaikkakin Pietari Petrovitsh on ollut niin hyvä, että on ottanut

osan matkakustannuksista osalleen, hän tahtoo nimittäin toimittaa

tavaramme ja suuren matka-arkkumme (tavalla tai toisella tuttavuuden

avulla) pääkaupunkiin, niin täytyy meidän sentään ajatella tuloamme

Pietariin ja sitä, ettei siellä heti sovi ensi päivänä näyttäytyä

lantittomana. Olemme sitä paitsi tehneet Dunetshkan kanssa mitä

tarkimman arvion. Itse matka ei paljoa maksa. Rautatielle on meiltä

ainoastaan yhdeksänkymmentä virstaa ja me olemme jo joka tapauksessa

tehneet ajosta sopimuksen erään talonpoikaisajurin kanssa. Lopun

matkaa ajamme sitten reippain mielin kolmannessa luokassa, niin

etten ainoastaan toivo, vaan olen varma siitä, että voin sinulle

lähettää kolmekymmentä ruplaa. Mutta nyt saa riittää; kaksi arkkia

paperia olen kirjottanut täyteen reunojaan myöten ja nyt ei enää ole

tilaa enemmälle; siinä on koko historiamme. Mutta kylläpä olikin

tapauksia kertynyt koko joukko! Nyt, Rodja-kallehin, syleilen sinua.

Voi hyvin piakkoin tapahtuvaan kohtaukseemme saakka. Annan sinulle

äidin siunaukseni. Rakasta Dunjaa, sisartasi, rakasta häntä yhtä

paljon kuin hän sinua ja tiedä, että hän rakastaa sinua

tavattomasti, paljon enemmän kuin itseään. Hän on enkeli, mutta

sinä, Rodja, sinä olet kaikkemme, toivomme, tukemme. Jos vain sinä

olet onnellinen, niin olemme sitä kaikki. Rukoiletko vielä Jumalaa,

Rodja, kuten ennen, ja uskotko myös Luojamme ja Lunastajamme

hyvyyteen? Minä pelkään, että se uusi epäusko on alkanut versoa

sydämessäsi! Jos niin on, niin tahdon rukoilla puolestasi. Muistatko

vielä, rakas poikani, kun sinä isäsi eläessä istuit polvellani ja

sopersit rukouksiasi ja miten onnellisia me kaikki silloin

olimmekaan! Voi nyt hyvin, tai oikeammin, -- kohtaamiin! Syleilen

sinua sydämellisesti, sydämellisesti ja suutelen sinua lukemattomia

kertoja."