Raskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja
karttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt
heräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin,
hän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä
syvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt
olivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada
hengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta
ympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.
Isäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen,
joka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja
punareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin.
Hänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä
ei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt.
Myymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä
nuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja
kalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen
iljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli
niin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin
muutamassa minuutissa.
Toisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka
miellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä,
ennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki
Raskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan
erotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja
arveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta
virkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti
häneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut
juttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän
tuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli
heitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja
vähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua.
Vieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen,
tanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta
juomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli
turvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta
eloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen
katseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli
myös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha,
vallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui
langoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme
paistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja
tahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan
sitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen
käytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina
tavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon
tuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen
rikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin
katsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja
varmalla äänellä:
-- Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla?
Sillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo
minulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä
juoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta
yhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on
Marmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut
virkamies?
-- En, minä opiskelen... vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista,
kiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä.
Vaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta
hänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin
vieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.
-- Ylioppilas siis ... tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies,
sitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! -- ja
hän osotti itsetyytyvästi otsaansa. -- Te olette siis ollut ylioppilas,
palvellut tieteitä... Suvainnette kai?... Hän kohottausi horjuen, otti
pullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia.
Päihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja
takertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi
hän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan
puhunut kenenkään kanssa.
-- Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, -- köyhyys ei ole mikään
pahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään
hyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on
pahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa,
kerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois
ihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä
alentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa
itseään enimmin; -- -- siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani,
kuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani ... ettekä te voi
verrata vaimoani minuun, ymmärrättekö... Suokaa minun vielä kysyä ...
pelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin
heinäproomussa Nevalla?
-- En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, -- miksi sitä
kysytte?
-- Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä...
Hän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen
vaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli
kylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut
vaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet
likaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.
Hänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta
huomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli
sivuhuoneesta kuullakseen "leikinlaskijaa". Hän istuutui erääseen
kulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja
täällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen
puhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa.
Tämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita
kohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He
koettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa
seurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.
-- Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, -- mutta miksi ei sitten
puuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette
virkamies?
-- Miksi en hoida virkaani, herraseni, vastasi Marmeladov, kääntyen
suoraan Raskolnikovin puoleen ikäänkuin hän olisi tehnyt tuon
kysymyksen. -- Miksi en hoida virkaani? Eikö se ole minulle kiusallista
tämä paikasta toiseen kuljeskeleminen, toimittamatta pienintäkään työtä.
Kun herra Lebesjatnikov kuukausi sitten omakätisesti löi vaimoani ja
minä makasin vieressä juovuksissa, ettekö silloin usko, että minä
kärsin? Suokaa anteeksi, nuori mies, oletteko koskaan kokenut, hm ...
niin ... esimerkiksi pyytänyt rahaa joltakin toivomatta saavanne?
-- Ehkäpä ... se on ... mitä tarkoitatte ... toivomatta saavansa?
-- Tarkoitan vallan toivottomasti, niin että edeltä päin on varma siitä,
ettei saa mitään. Te tiedätte esimerkiksi, jo varmasti edeltä päin, että
se ja se suopea ja hyödyllinen kansalainen ei muutamissa tapauksissa ole
halukas lainaamaan teille rahojaan; sillä, kysyn minä, miksi hän sen
tekisi? Hänhän kyllä tietää ettei hän saa niitä takaisin. Ehkä
sääliväisyydestä? Mutta herra Lebesjatnikov, joka nuuskii tietoonsa
kaikki uudet teoriat, selitti äskettäin minulle, että meidän päivinämme
pitävät tieteet sääliväisyyttä jonakin vallan ei-siedettävänä, kuten
esimerkiksi Englannissa, jossa harjotetaan valtiotaloutta. -- Miksi,
kysyn siis teiltä, tulisi teille lainata rahaa? Ja kuitenkin, vaikka jo
edeltäpäin tiedätte jotenkin varmasti, ettei siitä ole mitään hyötyä,
kuitenkin menette hänen luokseen ja...
-- Mutta miksi? kysyi Raskolnikov.
-- Kun teillä ei ole mitään muutakaan keinoa, eikä muuta paikkaa, jonne
voisitte mennä? Joka ihmisellähän täytyy lopuksi olla mahdollisuus voida
paikkaan tai toiseen. Sillä voihan tulla aikoja, jolloin ehdottomasti on
mentävä johonkin paikkaan! Kun ainoa tyttäreni ensi kerran läksi kadulle
keltainen lippu mukanaan, menin myös minä ... sillä ainoalla
tyttärelläni on keltainen lippu [poliisin valvonnan alla olevilla
yleisillä naisilla on Pietarissa keltainen lippu merkkinä siitä, että
ovat kirjoihin merkityt], lisäsi hän selitykseksi, samalla katsahtaen
vierustoveriinsa vähän rauhattomana. "Ei tee mitään, herrani, ei tee
kerrassaan mitään!" kiiruhti hän rauhallisen näköisenä selittämään, kun
pojat myymäpöydän takana alkoivat virnistellä ja itse isäntäkin veti
suunsa nauruun, "ei tee mitään! Tämä virnistely ei ollenkaan suututa
minua, sillä se on yleisesti tunnettu asia ja kaikki salainen on
paljastettava. Sitä paitsi en minä puhu siitä ylenkatseella, vaan
nöyryydellä. Mutta niitten olla!... Kas sellainen ihminen!...
Luvallanne, nuori mies, voitteko ... mutta ei, ilmaistakseni ajatukseni
paremmin: ei _voitteko_, vaan _rohkenetteko_ katsoa minua silmiin ja
väittää jyrkästi, etten minä ole sika?"
Raskolnikov ei vastannut sanaakaan.
-- Hyvä, jatkoi puhuja ensin odotettuaan, kunnes kovaääninen naurun
hihitys oli loppunut, -- olkoonpa niinkin, että _minä_ olen sika, mutta
vaimoni on nainen! Joskin minä olen eläin, niin onhan vaimoni, Katerina
Ivanovna, sivistynyt nainen ja esikuntaupseerin tytär. Olkoonpa niinkin,
että minä olen roisto, mutta hän on valistunut sielu ja sangen
hienotunteinen, joka johtuu siitä kasvatuksesta minkä hän on saanut. Ja
kaikesta tästä huolimatta ... voi jospa hän vain tahtoisi olla
sääliväinen minua kohtaan! Herrani, herrani, joka ihmisellä täytyy toki
olla ainakin _yksi_ sellainen paikka, jossa häntä kohtaan tunnetaan
sääliä! Tosin on Katerina Ivanovna ylevä nainen, mutta sentään harjottaa
hän vääryyttä minua kohtaan... Ja vaikkakin minä kyllä ymmärrän, että
hän minua tukasta vetäessä tekee sen sääliväisyydestä (sillä toistan sen
punastumatta, hän vetää minua tukasta, nuori mies, toisti hän vielä
entistään arvokkaammin, kun hän uudelleen kuuli naurun hihitystä),
mutta, Jumala paratkoon, jos hän kerran ... mutta, ei, ei! Kaikki tämä
on vallan mitätöntä ja sen arvoista, ettei siihen kannata tuhlata
sanoja. Se on jo jonkun aikaa tapahtunut sangen usein ja monta kertaa
olen hänelle tuottanut ikävyyksiä, mutta ... kohtaloni on nyt kerran
sellainen, sillä minä olenkin parantumaton halju!
-- Luonnollisesti! huomautti isäntä haukotellen.
Marmeladov iski nyrkkinsä tanakasti pöytään.
-- Kohtaloni on nyt sellainen! Ajatelkaa, herrani, ajatelkaa, olenpa
juonut hänen sukkansakin! Hänen vuohenkarvasen kaulahuivinsa olen myös
juonut; hän oli sen saanut ennen, se oli hänen omansa ... minä en edes
ollut itse sitä hänelle lahjottanut, ja me asumme eräässä kylmässä
hökkelissä, ja hän on kylmettänyt itsensä talvella, ja hän on alkanut
yskiä, yskiä verta. Meillä on kolme pientä lasta, ja Katerina Ivanovna
tekee työtä aikasesta aamusta myöhäiseen yöhön; hän pesee ja puhdistaa
ja pitää lapset puhtaina, sillä, hän on nuoruudestaan saakka tottunut
puhtauteen, mutta on heikkorintainen ... taipuisa kitumaan, ja se kaikki
tuottaa minulle niin pahaa. Uskotteko, etten tunne sitä? Ja mitä enemmän
juon, sitä pahempi on ollakseni. Miksi sitten juon?... Siksi, että
päihtymyksestä etsin sääliväisyyttä ja myötätuntoa ... juon siksi, kun
_tahdon_ kärsiä kaksinverroin!
Hän painoi päänsä kuin epätoivoissaan pöytää vasten.
-- Nuori mies, jatkoi hän, samalla taasen kohottautuen entiseen
asentoonsa, -- kuvittelen voivani lukea kasvoistanne suruisan piirteen.
Näin sen jo kohta silloin, kun tulitte tänne ja siksi käännyin myös heti
teidän puoleenne. Nähkääs, jos kerron teille historian omasta
elämästäni, niin en tee sitä siksi, että vetäsin puoleeni näitten
laiskurien huomion, jotka sitä paitsi tuntevatkin sen kokonaisuudessaan,
vaan siksi, kun haluan saada puhua sivistyneen ja säälivän ihmisen
kanssa. Sen vuoksi tietäkää, että vaimoni on kasvatettu hienossa
kuvernementtiaateliston instituutissa, tanssi huivitanssia kuvernöörin
ja muun korkean herrasväen kanssa, josta hän sai mitalin ja kiittävän
palkintotodistuksen. Mitalin ... no, niin ... mitalin olemme myyneet ...
jo kauvan sitten ... todistus on vielä hänen matka-arkussaan --sen
näytti hän jo sangen kauvan sitten emännällemme. Ja vaikkakin hän on
riidoissa emännän kanssa, tahtoo hän kuitenkin loistaa sillä kenen
edessä tahansa ja muistella iloisia, kauvan sitten kuluneita päiviä.
Sitä en minä kiellä häneltä, enkä moiti häntä siitä, sillä se on hänen
ainoa jälellä oleva muistonsa ... kaikki muu on poissa. Niin, kyllä hän
on hieno nainen kaikin puolin ylpeine ja vakavine luonteineen. Hän pesee
itse lattiansa ja syö vain ruisleipää, mutta hän ei puhu vähintäkään
muista. Hän ei tahtonut kuunnella herra Lebesjatnikovin törkeyksiä, ja
kun herra Lebesjatnikov löi häntä siitä, joutui hän vuoteen omaksi, ei
niin paljon pahoinpitelyn kuin sen vuoksi, että katsoi kunniaansa
loukatun. Silloin kun minä hänet sain, oli hän leski ja kolmen lapsen
äiti, joista toinen oli toistaan pienempi. Hän oli juossut vanhempainsa
luota kotoa ensimäisen miehensä, erään jalkaväen upseerin kanssa, ja oli
mennyt naimisiin hänen kanssaan pelkästä rakkaudesta. Hän rakasti
miestään rajattomasti, mutta tämä alkoi pelata, joutui oikeuteen ja
kuoli. Jopa mies viime aikoina tapasi lyödä vaimoaan, ja vaikkakaan ei
tämä sitä ottanutkaan suostuvaisena vastaan, jonka minä voin varmasti,
vakuuttaa, niin muistelee hän miestään kuitenkin kyynelsilmin ja asettaa
hänet minun esikuvakseni, ja minä olen iloinen, olen todellakin iloinen
siitä, että hän ainakin mielikuvituksissaan uskoo kerran olleensa
onnellinen... Olipa hän sitten leskenä kolmen lapsensa kera, sangen
kaukana autiossa seudussa, jossa minäkin oleskelin siihen aikaan niin
toivottomassa köyhyydessä, ettei sitä voi kuvata, vaikkakin olen nähnyt
paljon senlaatuista. Kaikki hänen sukulaisensa olivat hyljänneet
hänet ... mutta hän oli myös ylpeä, liian ylpeä. Silloin, herrani ...
silloin tarjosin minä hänelle käteni ... olin leskimies ja omasin
neljäntoistavuotiaan tyttären ensimäisestä vaimostani... En voinut nähdä
sellaista kurjuutta ja te voitte arvata, miten suuri hänen
onnettomuutensa lie ollut jos ajattelette, että hän, sivistynyt, hyvän
kasvatuksen saanut ja hyvästä perheestä lähtenyt voi mukautua ottamaan
minut miehekseen. Ja hän otti minut, itkien, nyyhkyttäen, käsiään
väännellen hän otti minut ... eihän hänellä ollut muuta keinoa.
Ymmärrättekö mitä keinotonna oleminen tahtoo sanoa? Ei, sitä on teidän
mahdoton käsittää... Ja kokonaisen vuoden täytin minä velvollisuuteni
uskollisesti ja kunnollisesti ja tuohon (hän osotti viinapulloa) en
koskenut, sillä kyllä minullakin on kunniatuntoa. Mutta sitä ei
riittänyt; menetin paikkani ... samaten olematta itse siihen
syyllinen ... muutamat hallintomuutokset olivat syynä siihen ... ja niin
aloin minä uudestaan. Siitä on jo puoli vuotta, kun me pitkän, pitkän
paikasta toiseen kuleskelemisen jälkeen ja sanomattomia vaivoja
kestettyämme muutimme tähän komeaan, lukemattomilla muistomerkeillä
koristettuun pääkaupunkiin. Täällä sain taas paikan -- ja menetin sen
uudelleen. Ymmärrättekö, tällä kertaa se oli oma syyni, sillä nyt oli
kohtaloni noussut vastaani... Nyt asumme erään Amalia Feodorovna
Lippewechsel nimisen naisen hökkelissä, mutta millä me elämme ja mitä me
hänelle maksamme ... sitä en tiedä. Paitsi meitä asuu siellä useita
muitakin ... oikea Sodoma, kammottava ... hm ... niin... Kuitenkin on
ensimäisestä avioliitostani syntynyt tyttäreni nyt täysikasvuinen; ja
siitä en kerro mitään, mitä hänen täytyy kokea äitipuolensa vuoksi.
Sillä vaikka Katerina Ivanovnalla on sangen jalot tunteet ja ajatustapa,
niin on hän kuitenkin tulinen äkkiä suuttuva nainen, joka ei voi hillitä
itseään. Niin ... mutta sehän on niin samantekevää. Sonja ei
luonnollisestikaan ole oppinut mitään erikoista, kuten voitte arvatakin.
Minä koetin kolme neljä vuotta sitten käydä maantieteen ja
maailmanhistorian hänen kanssaan päästä päähän, mutta, koskei minulla
itselläni ole sopivia oppikirjoja, syystä että ne kirjat, mitkä minulla
oli ... niin, niitä ei minulla ole enää ... ja sillä lailla tuli
opetuksessa tenä eteen. Me lopetimme Kyrokseen, Persian kuninkaaseen.
Ehdittyään sitten kypsyneempään ikään, luki hän muutamia romaaneja ja
nyt viimeksi herra Lebesjatnikovin välityksellä Levisin fysiologiaa ...
tunnetteko sen teoksen?... Hän luki sen suurella mielenkiinnolla; paikka
paikoin luki hän ääneensä meille kaikille; se on hänen koko
sivistyksensä. Nyt käännyn erikoisesti teidän puoleenne, herrani,
kysymyksellä: miten paljon voi teidän mielipiteenne mukaan köyhä, mutta
kunniallinen tyttö ansaita rehellisellä työllä? Töin tuskin viittätoista
kopekkaa päivässä, herrani, jos hän on kunniallinen, eikä omaa
taipumuksia erääseen määrättyyn, ja sen hän voi, ellei vaan koskaan pane
käsiään ristiin! Ja sitten ei herra valtioneuvos Ivan Ivanovitsh
Klopstock ole kaupan päällisiksi ... oletteko kuullut puhuttavan
hänestä? ... maksanut hänelle ompelupalkkaa puolesta tusinasta
paitoja, olipa hän ajanut tyttäreni uloskin soimaten häntä, polkien
jalkaansa ja sanoen hänelle rivouksia päin naamaa sillä tekosyyllä,
ettei tyttö ollut ottanut oikeata mittaa paidankauluksesta. Ja kotona
nälkääntyneet lapset... Katerina Ivanovna kulkee edes ja takaisin
huoneessa ja vääntelee käsiään, punaset pilkut hänen kasvoillaan tulevat
näkyvemmiksi ... se johtuu hänen sairaudestaan: "Sinä juoppolalli, mitä
hyötyä sinusta tosiaan tässä talossa, syöt, juot ja lämmittelet sillä
aikaa kun lapset eivät ole kolmeen päivään nähneet leipäpalastakaan!"
Minä makasin sillä kertaa ... no, miksempä siitä puhuisi? ... makasin
juovuksissa ja kuulin mitä Sonjani vastasi (hän on niin kärsivällinen ja
hänellä on niin viehättävä ääni ... pieni, vaalea tyttölapsi, kalpea ja
laihakasvoinen): "Mutta Katerina lvanovna", sanoi hän, "tulisiko minun
sitten ruveta _sellaiseksi_?" Darja Franzovna, pahamaineinen nainen,
joka jo useamman kerran oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, oli jo
usein antanut emännällemme puheen aihetta... "Niin, ja olisiko se sitten
niin suuri onnettomuus," vastasi Katerina lvanovna pilkallisesti ...
"maksaakohon vaivaa säilyttää sitä ... sitä kallisarvoista aarretta?"
Ei, älkää tuomitko häntä, herrani, älkää laskeko sitä hänelle pahaksi!
Hän ei sanonut sitä täysin tietoisena, hän oli kiihtyneessä,
sairaloisessa tilassa, nälistyneet lapsi raukat itkivät hänen
ympärillään, hän sanoikin sen myös enemmän loukatakseen kuin katkerana
totena... Sillä Katerina Ivanovnalla on nyt kerran niin tulinen luonne,
ja kun lapset alkavat itkeä, vaikkakin vain nälästä, silloin hän heti
iskee kätensä heihin ... ja sitten minä näen, että Sonetshka nousee
makuulta kello kuuden tienoissa, ottaa ylleen kaulaliinansa ja viittansa
ja lähtee... Kello yhdeksän hän palasi. Sisään tultuaan menee hän kohta
Katerina Ivanovnan luo ja laskee vaijeten kolmekymmentä ruplaa pöydälle.
Sanakaan ei hän sanonut, ei myöskään kohottanut päätään, hän otti vain
suuren, vihreän _drap de dame_ saalimme (meillä on nimittäin _drap de
dame_ shaali), peitti sillä päänsä ja laskeutui vuoteelle pää seinään
päin käännettynä; silloin tällöin kulki pikku ruumiissa väristys
harteista jalkoihin... Mutta minä makasin samanlaisena kuin ennenkin...
Ja silloin minä näin, nuori mies, näin, miten Katarina lvanovna, samaten
sanaakaan sanomatta, meni Sonetshkan pikku vuoteen ääreen ja polvistui
siihen, suuteli hänen jalkojaan, eikä tahtonut kohottautua, ennenkuin
molemmat vaipuivat uneen toistensa syliin ... kumpikin heistä ...
kumpikin heistä ... niin ... ja minä ... makasin juopuneena!
Marmeladov vaikeni, aivan kuin olisi ääni lopahtanut. Sitten hän täytti
nopeasti lasin, joi siitä ja rykäsi.
-- Siitä ajasta saakka, herrani, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, --
siitä ajasta saakka ja erään epämiellyttävän tapauksen perusteella,
ilkeitten ihmisten kantelujen johdosta ... erittäinkin oli Darja
Franzovna syypää siihen, siksi ettei hänelle puheensa mukaan oltu
osotettu riittävää kunnioitusta ... siitä ajasta saakka oli siis
tyttäreni Sofia Semenovna pakotettu hankkimaan keltaisen lipun, eikä
voinut sen vuoksi asua luonamme. Emäntämme, Amalia Feodorovnakaan ei
voinut suostua siihen, vaikkakaan hänellä ei ennen ollut mitään Darja
Franzovnaa vastaan eikä herra Lebesjatnikovkaan ... hm... Ja juuri
Sonjan johdosta joutuivat Katerina lvanovna ja herra Lebesjatnikov
vastakkain. Ennen tähtäili hän itse Sonetshkaa ja nyt oli hänen
kunniantuntoaan äkkiä loukattu. "Mitä," sanoi hän, "tuleeko minun, niin
valistuneen miehen, asua samassa talossa kuin _sellainen_?" Mutta sitä
ei Katerina lvanovna voinut sietää tyyneenä, vaan alkoi puolustaa
Sonetshkaa ... niin, ja sitten se tapahtui... Nyt tulee Sonetshka
luoksemme korkeintaan hämärän aikana ja auttaa Katerina Ivanovnaa ja
jakaa kanssamme niin hyvin kuin voi... Hän on vuokrannut huoneen räätäli
Kapernaumovilta; Kapernaumov on halvattu ja änkyttää, koko hänen lukuisa
perheensä sammaltaa samaten, samoin hänen vaimonsa ... he asuvat kaikki
samassa huoneessa, mutta Sonjalla on oma kamarinsa ... hm, niin! ... he
ovat hyvin köyhää väkeä ja sammaltavat, niin... Minä siis nousin
seuraavana aamuna ja läksin hänen ylhäisyytensä, Ivan Afanasjevitshin
luo. Tunnetteko hänen ylhäisyyttään Ivan Afanasjevitshia?... Ette?...
No, silloinpa ette tunne Jumalan armoa nauttivaa ihmistä! Hän on ...
puhdasta vahaa ... vahaa Jumalan silmissä; hän sulaa kuin vaha!
Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä, kun hän oli saanut kuulla kaiken.
"Hyvä," sanoi hän, "Marmeladov, tosin olet sinä kerran ajanut odotukseni
karille ... mutta tahdon ottaa sinut vielä kerran palvelukseen omalla
vastuullani" ... hän käytti juuri näitä samoja sanoja ... "muista se ja
mene!" Suutelin tomua hänen jalkansa alla ... luonnollisesti
ajatuksissani, sillä todellisuudessa ei hän, kunniajäsen, valistuneen
ajatustavan valtiomies, koskaan olisi sitä sallinut; palasin kotiin ja
kun kerroin saavani takaisin virkani, saavani palkan, Jumalani, mikä ilo
siitä syntyi.
Marmeladov vaikeni uudelleen sangen liikutettuna.
Nyt tuli kadulta sisään koko joukko juopuneita miehiä. Heillä oli
posetivi mukanaan, jota eräs heistä soitti, ja seitsemänvuotinen, käheä
lapsenääni lauloi Hutorokia. Kapakassa alettiin hoilata. Isäntä ja
tarjoilijat saivat työtä palvellessaan vastatulleita. Marmeladov jatkoi
kertomustaan välittämättä tulijoista. Hän näytti jo sangen uupuneelta,
mutta mitä päihtyneemmäksi hän tuli, sitä puheliaammaksi hän myöskin
tuli. Äskeinen onnensa sai hänet elpymään ja kohottipa vielä ikäänkuin
ilonloisteen hänen kasvoilleen. Raskolnikov kuunteli tarkkaavasti hänen
kertomustaan.
-- Siten se tapahtui, herrani, ja siitä on nyt noin viisi viikkoa ...
niin... Tuskin olivat he, sekä Katerina Ivanovna että Sonetshka, saaneet
tietää sitä, ennenkuin, Herra paratkoon, tuntui siltä kuin olisin
joutunut taivaan valtakuntaan. Muulloin, kun eläimenä lojuin lattialla,
kuulin vain haukkumasanoja. Mutta nyt he kulkivat varpaillaan; lasten
tuli olla hiljaa kuin rotat: "Semjon Saharitsh on väsynyt
konttorityöstään ja lepää ... tsth ... tsth!" Ja sitä en minä käsitä
vielä tänäänkään, mistä he saivat rahaa uuteen, siistiin virkapukuun ...
yksitoista ruplaa viisikymmentä kopeekkaa... Saappaat, kaulus ... komea
takki ... kaikki yhdellätoista ja puolella ruplalla ... ja kaikki vallan
erinomaista! Kun ensipäivän aamulla palasin konttorista kotiin, oli
Katerina Ivanovna valmistanut kaksi ruokalajia, keittoa ja suolaa, lihaa
ynnä piparjuurta ... sellaista emme olleet koskaan ennen kokeneet.
Hänellä ei ollut kerrassaan mitään vaatteita, ei kerrassaan mitään ja
nyt oli hän pukeutunut vallan sellaiseksi kuin olisi hän ollut lähdössä
kesteihin ... eikä ainoastaan ulkonaisesti muuttunut! Hän ymmärtää tehdä
vallan tyhjästäkin jotakin! Tukka kauniisti koottu, puhdas kaulus ja
puhtaat kalvosimet ... ja hän oli vallan toinen ihminen, nuorempi,
kauniimpi. Sonetshka, kyyhkyläiseni, oli lainannut meille rahaa. "Nyt ei
minun enää kauvemmin sovi tulla luoksenne, toisinaan vain kerran
hämärässä, kun ei kukaan näe minua! Ja kuulkaapa! Kun minä eräänä
iltapäivänä tulin kotiin ja laskeuduin vähän vuoteelle, mitä luulette
silloin tapahtuneen? Vaikka Katerina Ivanovna tuskin viikkoa sitten oli
tulisesti riidellyt emäntämme Amalia Feodorovnan kanssa ... ei hän
voinut kieltäytyä ilosta saada tarjota hänelle kahvia. Kokonaista kaksi
tuntia istuivat he yhdessä ja pakisivat yhtä mittaa: 'Nähkääs, kun
Semjon Saharitsh on saanut paikkansa takaisin ja saa palkkaa, niin piti
hänen henkilökohtaisesti käydä tervehdyksellä hänen ylhäisyytensä luona
ja hänen ylhäisyytensä tuli itse ulos, antoi kaikkien muitten odottaa ja
vei Semjon Saharitshin kädestä pitäen toisten nähden kabinettiinsa. Entä
sitten, entä sitten! Minä olen kyllä, sanoi hän, Semjon Saharitsh,
ottaen huomioon taipumuksenne ... mutta koska nyt olette luvannut
minulle ... ja koska meillä teidän eronne jälkeen on tapahtunut vähän
tyhmyyksiä ... kuuletteko ... niin luotan kuten sanottu kunniasanaanne.'
Se tahtoo sanoa, että kaiken tuon, se tietäkää, Katerina Ivanovna itse
keksi, mutta ei yhtään kevytmielisyydestä tai kerskumishalusta! Ei, hän
uskoo sen kaiken itsekin, itse hän lohdutteleikse mielikuvillaan, Jumala
paratkoon! Enkä minä soimaa häntä, en, sitä en voi... Kun minä kuusi
päivää sitten annoin hänelle ensimäisen palkkaeräni, kaksikymmentä kolme
ruplaa neljäkymmentä kopekkaa kokonaisenaan, kutsui hän minua 'pikku
kalakseen'. 'Sinä oma pieni kalani,' sanoi hän. Ja meidän kesken
sanottuna, voitteko käsittää sitä? ... Olenko minä ehkä kaunis vai vain
säännöllinen aviomies? Mutta silti nipisti hän minua poskesta ja kutsui
minua omaksi pikku kalakseen".
Marmeladov vaikeni, hänen teki mielensä nauraa. Mutta äkkiä alkoi
alaleuka vavista ... hän koetti kuitenkin vastustaa sitä. Kapakoitsija,
hänen ilettävä ulkomuotonsa, viisi heinäproomussa vietettyä yötä ...
viinapullo ja lopuksi tuo sairaloinen rakkaus vaimoonsa ja perheeseensä
saattoivat hänen kuulijansa vallan ymmälle. Raskolnikov kuunteli
jännitetyn tarkkaavana, mutta hän kärsi samalla. Hän oli vihanen
itselleen, syystä että oli moisessa paikassa.
-- Herra, hyvä herra! huudahti Marmeladov tyynnyttyään, -- oi, herrani!
Te ehkä ajattelette kuten nuo muut tuolla, että kaikki tämä on sangen
naurettavaa ja minä vain vaivaan teitä näillä kurjilla perhe-elämääni
koskevilla pikkuseikoilla; mutta minun mielestäni se ei ole nauramisen
arvoista, tunnen sen kokonaisuudessaan... Ja koko tämän elämän
onnellisimman päivän ja sitä seuraavan illan toimi mielikuvitukseni
vilkkaasti tehdessään suunnitelmia siitä, miten kaikki järjestettäisiin
tulevaisuutta varten, miten minun olisi lapset puettava, miten
voisin hankkia vaimolleni hyvät, tyynet päivät, miten pelastaisin
tyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen
hoteisiin ... ja paljon, paljon muuta ... kaikkea tätä uskalsin toivoa,
herrani!... Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä,
kohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten
kaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten,
otin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun
avaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten
paljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun ... nyt on
kaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut
kotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on
siirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille ... sijaan sain
tämän rääsyn ... ja ... nyt on kaikki menetettyä!
Marmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja
tuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat
hänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden
ilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:
-- Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni
kohmelon pois päästä, heh, heh, hee!
-- Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen
nauraa täysin kurkuin.
-- Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov
kääntyen taas Raskolnikovin puoleen. -- Kolmekymmentä kopekkaa työnsi
hän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli,
näin sen itse ... mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun...
Siten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan
ainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan
soimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin,
kolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin
kipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on
pidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä
puhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa!
Käsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta,
ehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet ... hienot, erittäin sirot
jalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava
vesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen
puhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut
häneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä
juon ... ja olen ne jo juonut!... Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä
minunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai
ettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai
eikö? Heh, heh, heh, hee!
Hän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli
tyhjä.
-- Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi
isäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.
Kuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet
kertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta
ainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.
-- Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov
äkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi
hän vain odottanut tätä sanaa. -- Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin,
eipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan!
Ristiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä!
Niin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse ... mutta silloin
kun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse
luoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja
kyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on
tuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua
ja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä
sääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen,
hän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy.
"Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja
vierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä
maallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen
eläimellistä elämäänsä?" Ja hän sanoo: "Tulkaa luokseni! Olen jo kerran
ennen antanut sinulle anteeksi ... kerran antanut anteeksi ... myös nyt
olkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon
rakastanut!" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa
hänelle anteeksi!... Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen
sydämeni sisimmässä... Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi
kaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille ...
ja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös
kutsuu meidät esille: "Astukaa lähemmäksi," sanoo hän, "myös te! Astukaa
lähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!" Ja silloin tulevat
kaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: "Te
viisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia,
tulkaa myös te tänne luokseni!" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat:
"Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?" Ja hän vastaa
heille: "Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset,
kun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni"... Ja
hän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me
itkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja
kaikki sen ymmärtävät ... ja Katerina Ivanovna ... myös hän ymmärtää
sen... Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!
Hän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä
kenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen
sanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi
hiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja
nimittelyistä.
-- Ihana tuomio!...
-- Tyhmää puhetta!...
-- Kaunis virkamies ... j.n.e., j.n.e.
-- Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen
Raskolnikovin puoleen, -- seuratkaa minua kotiin ... minä asun Koselin
talossa pihan puolella. Nyt on jo aika ... kotiin Katerina Ivanovnan
luo.
Raskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli
päättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat
olivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa
oli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä
enemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.
-- Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan,
-- en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on
väliä ... lorua ... sen vakuutan teille ... vieläpä minä toivoisin, että
hän pöyhisi hivuksiani ... sitä en minä pelkää ... mutta minä pelkään
hänen silmiään niin, silmiään ... punasia pilkkuja poskipäillä, niitä
myös pelkään ... ja sitten ... pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko
koskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä ...
kiivaassa liikutuksen tilassa?... Pelkään myös lasten itkua... Sillä
ellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin ... en tiedä ... en
todellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää... Tietäkää, herrani,
etteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun ... pikemmin he
tuottavat mielihyvää minulle... Se on paljon parempi ... antakaa hänen
vain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää... Tuossa on talo,
Koselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas ... tepä, hitto vie,
tuette minua hyvin!...
He kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä
korkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli
tuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan
todellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen
pimeätä.
Aivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna;
kynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista
hökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin
mallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä.
Takimaisen nurkan edessä riippui risanen vuodeverho, luultavasti oli
vuode sen takana piilossa. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja sangen
rääsyinen vahakangaspeitteinen sohva, sen edessä yksinkertainen honkanen
kyökkipöytä, maalaamaton ja liinaton. Pöydän reunalla oli läkkisessä
jalustassa pätkä palanutta talikynttilää. Näytti kuitenkin siltä, kuin
olisi Marmeladovilla ollut oma huone, eikä mikään nurkka, mutta että
tämä oli käytävähuone. Toisiin huoneisiin eli hökkeleihin, joihin Amalia
Lippewechsel oli kerroksen jakanut, johtava ovi oli avoinna. Sieltä
kuului melua, huutoa ja naurua. Tuntui siltä kuin olisi siellä juotu
teetä ja pelattu korttia. Silloin tällöin sinkoili mitä kaksimielisimpiä
sanoja.
Raskolnikov tunsi kohta Katerina Ivanovnan. Hän oli tavattoman laiha
nainen, jotenkin suuri ja hyväkasvunen, hänellä oli vielä kaunis
tummanruskea tukka ja suuria punasia pilkkuja poskipäillä. Hän asteli
edes ja takaisin pienen huoneensa lattialla; huulet olivat kuivat
ja hengitys säännötöntä, katkonaista. Hänen silmänsä olivat
kuumehohtoiset, mutta katse oli terävä ja liikkumaton. Nämä riutuneet,
mielenliikutuksesta kiihottuneet kasvot tekivät talikynttilän
lepattavassa valossa kiusallisen vaikutuksen. Hän näytti olevan noin
kolmikymmenvuotias, eikä tosiaankin sopinut Marmeladoville... Hän ei
nähnyt eikä kuullut tulijoita; hän näytti aatoksineen olevan tykkänään
muualla. Huoneessa oli sekä ummehtunutta että hiestävää; kuitenkaan ei
yksikään ikkuna ollut avoinna. Portailta tunkeutui pahahajuinen löyhkä,
ja kuitenkin ei portaille vievää ovea oltu suljettu. Sisemmästä
huoneesta tunkeutui pilvittäin tupakansavua. Vaimo yski, mutta ei silti
sulkenut ovea. -- Pienin pikku tyttö, joka oli noin kuuden vuoden vanha,
nukkui lattialla, puoleksi istuen, kumarassa pää sohvaa vasten; poika,
joka oli vuotta vanhempi, värisi koko ruumiiltaan, ja itki eräässä
nurkassa; hän oli luultavasti saanut selkäänsä juuri vähää ennen.
Vanhin, noin kymmenvuotias tytär oli pitkä ja kapea kuin tulitikku;
hänellä oli vain paita yllään ja sekin oli täynnä reikiä ja repaleinen
kaikkialta. Paljailla olkapäillä riippui vanha drap de dame -viitta,
jonka hän ehkä oli saanut kaksi vuotta sitten, sillä nyt ulottui se
hänelle ainoastaan polviin. Hän seisoi nurkassa veljensä vieressä,
pitkä, kapea käsi kierrettynä hänen kaulaansa. Hän näytti tahtovan
rauhoittaa veljeään, kuiskasi tälle jotakin, koetti saada häntä kaikella
muotoa olemaan rupeamatta uudelleen itkemään, ja samalla kertaa
seurasivat hänen suuret, suuret mustat silmänsä täynnä tuskaa äidin
liikkeitä. Marmeladov astui huoneeseen; hän laskeusi polvilleen oven
ääreen ja työnsi Raskolnikovia edellään. Kun vaimo näki tuntemattoman,
jäi hän hämillään seisomaan hänen eteensä, mietti hetken ikäänkuin olisi
ajatellut, miksi vieras oli tullut. Mutta hänestä näytti luultavalta,
että vieras aikoi johonkin toiseen huoneeseen, sillä hänen huoneensahan
oli vain läpikäytävä. Tätä ajatellessaan ei hän enää välittänyt
vieraasta, vaan astui ulko-ovelle sulkeakseen sen. Huomattuaan miehensä
siinä oven kynnyksellä polvillaan, huudahti hän äkkiä.
-- Vai niin, huusi hän raivoissaan, -- sinä olet siis palannut!
Kuritushuonesikiö! Hylky!... Missä rahat ovat? Mitä sinulla on taskussa,
näytäppä! Ja sinulla on toiset vaatteet? Missä vaatteesi ovat? Missä
rahat ovat ... no, etkö voi avata suutasi?
Ja hän alkoi tarkastaa Marmeladovia. Tämä ojensi heti molemmat kätensä
kuuliaisesti ja alamaisesti helpottaakseen täten taskujen tutkimista.
Kopekkaakaan ei ollut löydettävissä.
-- Missä rahat ovat? huusi vaimo, -- voi, Jumalani, olisiko hän
todellakin juonut ne kaikki? Matka-arkussa oli vielä kaksitoista ruplaa!
ja raivoissaan tarttui hän miestään tukkaan ja veti hänet huoneeseen.
Marmeladov helpotti hänen ponnistuksiaan nöyrästi ryömiessään polvillaan
hänen perässään.
-- Ja tämä on iloa minulle! Tämä ei ole kipua, va...ain i...iloa,
herrani! huusi hän, kun Katerina Ivanovna veti häntä tukasta ja
toisinaan painoi hänen otsansa lattiaan. Nukkuva lapsi heräsi ja alkoi
itkeä. Nurkassa oleva poika ei voinut kauvemmin pidättäytyä, hän alkoi
väristä, huutaa ja riippui tavattomassa tuskassaan, joka muistutti
hysteristä kohtausta, sisaressaan. Vanhin tyttö värisi kuin haavan
lehti.
-- Hän on juonut ne ... kaikki, kaikki on hän juonut! huusi vaimoraukka
epätoivossaan. -- Vaatteetkin! Nälkä, nälkä! (hän väänteli käsiään ja
osotti lapsia). -- Voi, kyllä tämä vallan kirottua elämää! Ja te siinä,
ettekö te häpeä! huusi hän kääntyen äkkiä Raskolnikovin puoleen. -- Te
kai tulette myös krouvista? Olette juonut hänen kanssaan? Ryypiskellyt
hänen rahansa? Ulos!
Nuori mies lähti kiireesti tiehensä sanomatta sanaakaan. Avonaiselle
ovelle oli kokoontunut useita uteliaita. Julkeita, virnisteleviä
kasvoja, paperossit ja piiput hampaissa, tunkeutui paikalle. Sisään
tulvi olentoja yönutuissa, paitahihasillaan ja mitä kunnottomimmassa
puvussa. Enimmin nauroivat he etenkin silloin, kun Katerina Ivanovna
veti Marmeladovia tukasta ympäri huonetta ja tämä huusi, että se tuotti
hänelle iloa. Jopa he tulivat sisään huoneeseenkin. Lopuksi kuultiin
onnettomuutta ennustavaa huutoa: se oli itse Amalia Lippewechsel, joka
tunkeutui joukon lomitse palauttaakseen järjestyksen omalla tavallaan ja
jo sadannen kerran uhatakseen haukkuma- ja ruokottomia nimityksiä
lasketellen vaimoraukkaa sillä, että saa jo seuraavana päivänä muuttaa
tiehensä. Kun Raskolnikov läksi, sai hän tilaisuuden koota muutamia
kuparilantteja taskustaan, jotka hän oli saanut takaisin krouvissa
vaihtamastaan ruplasta. Huomaamatta laski hän ne ikkunalle. Mutta jo
portailla hän katui ja aikoi kääntyä takaisin.
"Minkä tyhmyyden olen taaskin tehnyt," ajatteli hän. "Heillähän on
Sonjansa, ja minä tarvitsen itse rahani." Hän huomasi kuitenkin olevan
mahdotonta ottaa niitä takaisin, jota hän ei kyllä muuten olisi
tehnytkään. Hän antoi siis rahojen jäädä paikoilleen ja läksi kotiin.
"Sonjahan tarvitsee myös pomadaa," ajatteli hän edelleen, mennessään
kadun poikki ja nauraen pilkallisesti, "siisteys maksaa rahaa ...
hm! Ehkä on Sonetshkalla tänään huono onni mukanaan; hänellehän voi
tapahtua kuin metsästäjälle metsänriistan suhteen ... tai kuin
kullankaivajalle ... ja silloin saattaisivat he huomenna olla
pakotettuja ilman rahojani nuolemaan sormiaan ... Voi, voi, sitä Sonjaa!
Mutta he ovat hyvin ymmärtäneet kaivaa itselleen kaivon siihen ... ja
nyt he ammentavat vettä siitä! He käyttävät sitä nyt kuitenkin
hyödykseen ja ovat tottuneet siihen. Ensin itkeneet ja valittaneet ja
sitten tottuneet siihen! Ihminen, tuo lurjus, voikin tottua kaikkeen!"
Hän vaipui syviin mietteisiin.
"Mutta jos minä nyt valehtelin," huudahti hän äkkiä pakon painamana,
"jospa ihminen ei todella olisikaan sellainen lurjus ... ihminen
yleensä ... se on koko ihmiskunta ... niin silloin on se vallan samaa
kuin että kaikki muu on ... on ennakkoluuloja, jotka ovat olemassa
ainoastaan sitä varten, että saattavat pelkoa vereen ... ja niin kai
asian laita todellisuudessa liekin."