I.

Heinäkuun alussa oli tavattoman kuumaa.

Illan suussa astui eräs nuori mies ulos siitä huoneesta, jonka hän oli

vuokrannut S-kadun varrelta, ja läksi vitkaisin, epävarmoin askelin

K-sillalle päin.

Hän oli onnellisesti päässyt kohtaamasta emäntäänsä portaissa. Hänen

huoneensa oli välittömästi katon rajassa eräässä viisikerroksisessa

rakennuksessa ja näytti enemmän kaapilta kuin ihmisasumukselta. Hänen

emäntänsä, joka oli hänelle vuokrannut tämän huoneen, ja joka myös

huolehti hänen ruo'astaan ja palvelemisestaan, asui porrasta alempana,

ja aina kun hänen piti mennä ulos, täytyi hänen kulkea emännän kyökin

oven ohi ja se oli melkein aina avoinna. Ja aina kun hän meni ohi, sai

hän kokea kiusallista, tuskallista tunnetta, jota hän häpesi ja joka

pakotti kummallisen virnistyksen hänen kasvoilleen.

Hän oli velassa emännälle, eikä tahtonut sen vuoksi tavata häntä.

Ei sen vuoksi, että hän olisi ollut arka tai pelkuri, vaan päinvastoin;

mutta viime aikoina oli hän samallaisessa kiihkeässä ja liikutetussa

tilassa kuin luulotautinen. Hän oli niin itseensä sulkeutunut kaiken

suhteen, että hän pelkäsi jokaista kohtausta, eikä yksistään emäntänsä

kanssa. Köyhyys painoi häntä; mutta viime aikoina oli myös hänen sorron

alainen tilansa lakannut olemasta taakkana hänelle. Hän ei tehnyt mitään

työtä, vaan tahtoi olla vallan toimeton. Hänen päähänsä ei koskaan

pälkähtänytkään pelätä sellaista henkilöä kuin emäntää, mitä pahaa tämä

hautoneekin häntä vastaan. Mutta seistä portailla, kuunnella kaikkia

tyhmyyksiä, kaikkea lörpötystä, joka ei häntä huvittanut, saada

lakkaamattomia huomautuksia maksusta, uhkauksia, valituksia ja kaiken

lisäksi hänen omat pakonsa, anteeksipyynnöt, valeet -- ei, mielummin

hiipiä ohi kuin kissa, jotta ei kukaan kohtaisi häntä.

Kun hän oli astunut kadulle, tuntui hänestä itsestäänkin pelko emännän

kohtaamisesta naurettavalta.

"Sellaista tuumaa hautoessa pelätä moisia pikkuasioita!" ajatteli hän,

vetäen suunsa hymyyn. "Hm ... niin ... ihminen kykenee kaikkeen ja

kuitenkin hän suvaitsee sellaista, että kaikki viedään suoraan hänen

nenänsä alta, paljaan pelkuruuden vuoksi ... niin, siten on ... mitä

ihmiset enin pelännevät? Uutta askelta, uutta, itsenäistä sanaa he enin

pelkäävät... Mutta minä puhun liian paljon; senpä vuoksi en teekkään

mitään, koska puhun. Ehkä myöskin puhun sen vuoksi, kun en tee mitään.

Vasta tänä viime kuukautena olen oppinut puhumaan -- kun loijoin kaiket

päivät nurkassa ja ajattelin -- satuja. Minkä tähden oikeastaan kävelen

tässä? Kykenenkö sitten tekemään jotakin _sellaista_? Onko se minun

vakaa aikomukseni? Ei, ei hiukkaakaan, kaikki on vain mielikuvituksen

leikkiä, tyhmyyksiä, niin, paljastaan tyhmyyksiä!"

Ulkona oli pelottavan kuuma, sitäpaitsi ilma sellainen, että voi

tukehtua, ahdinko, kaikkialla kalkkia, telineitä, tiilikiviä, pöllyä ja

tuo omituinen kesähaju, jonka jokainen pietarilainen, joka ei ole

tilaisuudessa vuokraamaan itselleen asuntoa maaseudulta, hyvin tuntee.

Kaikki tämä saattoi nuorukaisen jo ennestään kiihtyneet hermot mitä

tuntehikkaimmiksi.

Sietämätön oluttupien löyhkä, joita oli etenkin tässä kaupunginosassa

liikenemään asti, ja juopuneet miehet, jotka keskellä arkipäivää

sukeltausivat näkyviin sieltä ja täältä, täydensivät tässä taulussa

olevaa inhokkuutta ja surullista. Syvimmän vastenmielisyyden tunne

väänsi hetken ajaksi nuoren miehen hienot piirteet. Hän oli tavattoman

kaunis: säihkyvän mustat silmät, ruskeahko, yli keskimittainen, notkea

ja hyväkasvuinen. Mutta pian hän vaipui syviin mietteisiin, vaipui

vallan itseensä ja tässä tilassa hän kulki edelleen kiinnittämättä

huomiota ympäristöön, tahtomatta kiinnittää huomiota siihen. Silloin

tällöin mutisi hän jotakin itsekseen, sellainen oli hänen tapansa, kuten

hän jo itsekin mainitsi. Tällä hetkellä hänelle selveni, että hänen

ajatuksensa olivat sekavat ja että hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi;

kahtena viime päivänä oli hän syönyt tuskin mitään.

Hän oli niin huonosti puettu, että jopa sellainenkin ihminen, joka olisi

moiseen tottunut, olisi hävennyt näyttäytyä sellaisissa rääsyissä

kadulla keskellä kirkasta päivää. Se oli sitäpaitsi sellainen

kaupunginosa, että huonosti puettu henkilö vaivoin voi siellä herättää

kenessäkään kummastusta. Heinätorin läheisyys, jonkunlaisten majatalojen

ja etenkin työläis- ja käsityöläisväestön runsaus, joka, sullottuna

näille keskellä Pietaria sijaitseville kaduille ja kujille, sai aikaan

sen, etteivät sellaiset henkilöt olleet ollenkaan harvinaisia; yksi

sellainen ei herättänyt mitään huomiota. Nuoren miehen sydän oli jo

ennestään niin täynnä sappea, niin täynnä vihaa, ettei hän, huolimatta

toisinaan vielä sangen nuorekkaasta tunteellisuudesta, enää kauvemmin

hävennyt rääsyjään. Asia oli vallan varmastikin toinen hänen

kohdatessaan tuttuja tai entisiä tovereita, joita hän ei ylipäänsä

mielellään tavannut. Mutta kun eräs juopunut, joka sattumalta hoiperteli

katua eteenpäin, äkkiä huusi hänelle: "Kuules, senkin saksalainen

hattuhampuusi!" ja, täyttä kurkkua huutaen osotti häntä, silloin

pysähtyi nuori miekkosemme äkkiä ja tarttui kuin halvauksen tapaamana

hattuunsa. Se oli korkea, pyöreä silinterihattu, jo sangen kulunut,

punaseen vivahtava, pahoin runneltunut sekä täynnä reikiä ja pilkkuja ja

ilman reunusta. Mutta häpeää se ei ollut, vaan vallan toista tunnetta --

jonkinlainen kauhu valtasi hänet.

"Enkö sitä ajatellut!" mutisi hän -- "se on pahinta kaikista! Tuollainen

tyhmyys, noin kurjan pieni pikkuasia voi tehdä tyhjäksi koko

suunnitelmani! Niin, liian omituinen hattu ... naurettava ja sen vuoksi

silmään pistävä ... minun rääsyihini sopii kieltämättä lakki, tavallinen

tasainen lakki, vaan ei tällainen vanha linnunpelätti. Ei löydy ketään,

jolla on samanlainen, se näkyy virstan päähän ja painuu muistiin ... ja

todisteet, puhdistautuminen turhaa ... pikkuseikat, pikkuseikat ovat

usein pääseikkoja!... Juuri nuo pikkuseikat saattavat kaikki

turmioon..."

Hänen matkansa ei ollut pitkä, tiesipä hän sen, miten monta askeltakin

se oli; hänen oveltaan laskettuna tasan seitsemänsataa kolmekymmentä.

Hän oli kerran laskenut ne, kun kulki sinne ajatuksiin vaipuneena.

Silloin ei hän itse uskonut mielikuviaan, niiden tavaton, viettelevä

julkeus häntä vain kiihotti. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin, alkoi hän

katsella asiaa toisin silmin ja tottui, huolimatta kaikista

itsekiduttavista yksinpuheluista voimain ja päättäväisyyden puutteen

johdosta, pian pitämään noita "tavattomia" mielikuvia mahdollisuuksina,

vaikkakaan hän ei vielä täysin luottanut itseensä. Mutta tällä kerralla

oli hän aikeissa tehdä jonkinlaisen ennakkokokeen yritykseensä ja

jokaisella ottamallaan askeleella lisääntyi hänen kiihtymyksensä.

Sykkivin sydämin ja värisevin hermoin tuli hän tavattoman suureen

taloon, jonka toinen sivusta vietti kanavalle, toinen kadulle päin. Talo

oli jaettu pelkkiin pieniin huoneustoihin, joissa asui kaikenlaisia

vähäpätöisiä käsityöläisiä ja työkansaa. Molemmissa porttikäytävissä ja

pihoilla hiipivät tulijat ja menijät lakkaamatta toistensa ohi. Kolme

tai neljä piharenkiä puhdisti tallia; nuori tulija iloitsi siitä, ettei

ollut tavannut ketään heistä ja hiipi, kuljettuaan porttikäytävän läpi,

oikealla olevia portaita ylös. Ne olivat pimeät ja kapeat, hän tiesi sen

jo ennestään, hän oli tutkinut huoneustoa ja sen tekemä vaikutus

miellytti häntä. Sellaisessa ei utelias katsekaan ollut niin

vaarallinen. "Jos nyt pelkään tällä lailla, niin mitäpä en silloin

tekisi, kun todella aijon ryhtyä tekoon?"... ajatteli hän ehdottomasti,

noustessaan neljänteen kerrokseen. Täällä kohtasi hän virattomia

sotilaita ja kantajia, jotka kantoivat eräästä huoneustosta huonekaluja.

Hän tiesi jo vanhastaan, että siinä asui eräs saksalainen

virkamiesperhe. "Saksalainen muuttaa siis nyt, silloin on asuttu vain

sen vanhuksen huoneusto neljännessä kerroksessa näitten portaitten

varrella. Se on hyvä ... joka tapauksessa..." ajatteli hän ja nykäsi

vanhuksen asunnon kellonauhasta. Kello soi heikosti kuin olisi se ollut

läkkipellistä. Hän oli jo unohtanut kellon äänen ja nyt tuntui siltä,

kuin muistuttaisi se häntä jostakin... Hän peräytyi hiukan, sillä hänen

hermonsa olivat tulleet sangen tuntehikkaiksi. Pian sen jälkeen avattiin

ovi, mutta vain hiukan raolleen. Oven avaaja, nainen, katseli tulokasta

raosta ilmeisesti epäluuloisena; hänen salamoivat silmänsä vain näkyivät

pimeässä. Mutta kun hän näki alempana useita ihmisiä, rauhottui hän ja

avasi oven täydelleen. Tulokas astui pieneen huoneeseen, joka oli

lautaseinällä jaettu kahtia, joista toinen osa oli pienoinen keittiö.

Vanhus seisoi vaijeten hänen edessään ja katseli häntä kysyvästi. Tämä

vanhus oli pieni, kuivahko vanha nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;

hänellä oli terävät, ilkeät silmät, pieni, terävä nenä ja paljas pää.

Vaaleaan, vähän harmahtavaan tukkaan oli runsaasti siroteltu pomadaa.

Ohuelle pitkälle kaulalleen oli hän kietonut flanellipalasen ja yllään

oli hänellä kuumuudesta huolimatta risanen ja tuiki haalistunut

turkkiröijy. Nuori tulokas lienee tarkastellut häntä tavattoman

huolellisesti, sillä hänen kasvoillaan näyttäytyi taas vanha epäluulo.

-- Minä olen Raskolnikov, ylioppilas, olin luonanne kuukausi sitten,

sanoi nuori tulokas kevyesti kumartaen.

-- Aivan niin, isäseni, muistan vielä vallan hyvin, että olitte täällä,

sanoi vanhus kuitenkaan siirtämättä kysyviä katseitaan tulijan

kasvoilta.

-- Sepä hyvä ... nyt tulen taas samallaiselle asialle... jatkoi

Raskolnikov, vähän hämillään ja kummissaan vanhuksen epäileväisyydestä.

"Ehkä hänen tapansa on sellainen," ajatteli hän, "enkä minä ole sitä

ennen huomannut," mutta se koski häneen kuitenkin sangen epämieluisesti.

Vanhus näytti miettivän jotain, astui sitten vähän syrjään ja sanoi,

osottaen arkihuoneensa ovea;

-- Astukaa sisään, isäseni.

Siinä pienessä huoneessa, johon nuori mies nyt astui, oli keltaset

seinäpaperit, kurjenpolvet ja valkoset ikkunaverhot koristivat

ikkunoita, joista laskevan auringon valo tulvehti huoneeseen.

"_Silloin_ tulee auringon paistaa myös yhtäläiseen," juolahti hänen

mieleensä, ja hän heitti pikaisen silmäyksen kamariin ja pani tarkoin

merkille sen kaluston. Siinä ei ollut mitään omituista. Huonekalut,

kellertävästä puusta tehdyt, olivat sangen vanhat, leposohva suurine

taivutettuine selkänojineen, soikea pöytä sohvan edessä, toalettipöytä

peilineen ikkunojen lomikossa, tuoleja seinustoilla ja pari

keltapuitteista tusinataulua -- siinä oli koko kalusto. Nurkassa paloi

pienen pyhimyskuvan edessä pieni lamppu. Kaikki oli sangen siroa,

huonekalut ja lattia olivat kuin kiillotetut, kaikki välkkyi. "Se on

Lisavjetan ansio," ajatteli Raskolnikov. Koko asunnossa ei voinut tavata

tomuhiukkastakaan. "Ilkeillä, vanhoilla leskillä tapaa aina olla näin

siroa," ajatteli Raskolnikov edelleen ja vilkasi karttunikankaista

esirippua, sen oven edessä, joka johti toiseen, pienempään kamariin,

jossa vanhuksen vuode ja pesukaappi olivat; sinne ei hän ollut vielä

saanut koskaan silmätä. Koko asumuksessa oli ainoastaan nämä kaksi

pientä huonetta.

-- Mitä tahdotte? kysäsi vanhus kuivasti, astuen huoneeseen, asettuen

aivan Raskolnikovin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Minulla olisi vain pantti, kas tässä! -- Hän veti taskustaan vanhan,

litteän hopeakellon. Sen takapuolelle oli kaiverrettu karttapallo; perät

olivat terästä.

-- Edellinenkin pantti on jo langennut maksettavaksi; jo toissa päivänä

loppui odotusaika!

-- Maksan teille koron ensi kuukaudesta; olkaa vain hieman

kärsivällinen.

-- Se riippuu vallan minun hyvästä tahdostani, tahdonko koetella

kärsivällisyyttäni vai myynkö pantin nyt jo.

-- Miten paljon annatte minulle tätä kelloa vastaan, AIjona Ivanovna?

-- Sinä puhut aina tyhmyyksiä, isäseni; minun mielipiteeni mukaan ei se

ole minkään arvoinen. Sormuksesta annoin teille edellisellä viikolla

kaksi seteliä (ruplan), kultasepältä saa ostaa uusia puolellatoista

ruplalla.

-- Antakaa minulle tätä vastaan neljä ruplaa, niin lunastan sen, sillä

se on ollut isäni. Saan kohta rahaa.

-- Puolitoista ruplaa ja korko etukäteen, jos niin tahdotte.

-- Puolitoista ruplaa! huudahti Raskolnikov kummissaan.

-- Kuten tahdotte! -- Ja vanhus ojensi hänelle kellon takasin.

Raskolnikov otti sen ja oli niin pahoillaan, että mieli kohta lähteä

tiehensä, mutta hän tuli ajatelleeksi, etteihän hänellä ollut mitään

muuta keinoa ja etteihän tämä ollut ainoana syynä hänen tuloonsa.

-- Ottakaa se sitten! sanoi hän raa'asti.

Vanhus otti avaimen taskustaan ja meni toiseen esiripun takana olevaan

huoneeseen. Raskolnikov, joka oli yksinään keskellä kamaria, kuunteli

uteliaana ja veti johtopäätöksiään: "Luultavasti ylemmässä laatikossa,

-- avain hänellä siis on oikeassa taskussa ... siellä ne ovat kaikki

kiinnitettyinä teräsrenkaaseen ... yksi niistä on muita suurempi,

hammaslehtinen, se ei luonnollisestikaan sovi pesukaappiin ... tietysti

siellä vielä on jokin arkku, jokin matka-arkku ... se on pantava

mieleen. Matka-arkuissa on aina tuollaiset avaimet...! Mutta miten

katalaa tämä kaikki sentään onkaan!" pälkähti hänen päähänsä äkkiä.

Vanhus palasi.

-- Kas tässä, isäseni; kymmenen prosenttia kuukaudessa puolestatoista

ruplasta -- on viisitoista kopekkaa etukäteen yhdeltä kuukaudelta. Ja

niistä toisesta kahdesta ruplasta on teidän luonnollisestikin maksettava

kaksikymmentä kopekkaa etukäteen -- summa viisineljättä. Tulette siis

saamaan yhteensä ruplan ja viisitoista kopekkaa kellosta; kas tässä

saatte sen.

-- Mitä, ainoastaan ruplan ja viisitoista kopekkaa?

-- Aivan niin.

Raskolnikov ei kiistellyt kauvempaa, vaan otti vastaan rahat. Hän

katsahti vanhukseen ja viivytteli poistua, kuin olisi hänellä vielä

jotakin sanottavaa tai tehtävää, itse asiassa tietämättä mitä.

-- Tulen vielä kerran tuomaan panttia teille näinä päivinä, Aljona

Ivanovna; hieno hopeinen paperossikotelo ... eräs toverini antaa sen

minulle takaisin. Hän änkytti ja vaikeni.

-- No, siitä kai saamme puhua sitten, isäseni.

-- Hyvästi!... Istutteko aina näin yksinänne kotona, missä sisarenne on?

kysäsi hän ulosmennessään niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.

-- Mitä se teihin koskee, isäseni?

-- Ei koskekaan; kysyinhän vaan suotta aikojaan. Te olette siis myös ...

hyvästi, Aljona Ivanovna.

Raskolnikov läksi sieltä äärimmilleen kiihtyneenä. Tämä kiihtymys

lisääntyi yhä. Jopa hän portaita alas astuessaan pysähtyi useita kertoja

vallan sekaannuksissa; päästyään vihdoin kadulle huudahti hän:

"Oi Jumala, miten inhottavaa tämä kaikki onkaan! Voiko se olla

mahdollista, että minä ... minä ... ei, hulluuksia, mielettömyyttä!"

lisäsi hän päättävästi. "Miten voi mieleeni johtuakaan niin kunnotonta?

Minkä katalan teon tekisinkään! Niin likaista, inhottavaa, ilkeätä! ...

ja kokonainen kuukausi on minulla"...

Hän ei voinut kahlehtia mielenliikutustaan. Se tavaton inhon tunne, joka

täytti hänen sydämensä jo hänen ollessaan matkalla vanhuksen luo, tuli

nyt niin valtavaksi ja eläväksi, että synkkämielisyys täydelleen valtasi

hänet. Juopuneen lailla kulki hän edelleenkin ollenkaan kiinnittämättä

huomiota heihin, jotka tulivat häntä vastaan, niin että hän lakkaamatta

törmäsi heitä vastaan; vasta tultuaan seuraavalle kadulle, palasi hänen

itsehallitsemiskykynsä. Kohotettuaan päänsä huomasi hän seisovansa erään

oluttuvan sisäänkäytävän edustalla. Kaksi juopunutta miestä astui juuri

nyt ovesta ulos ja hoiperteli portaita ylös, tukien toisiaan ja

lasketellen toisilleen solvauksia. Hetken mietittyään läksi Raskolnikov

portaita alas. Hän ei ollut koskaan ennen ollut missään oluttuvassa,

mutta nyt kohtasi häntä huimaus, ja polttava jano vaivasi häntä. Hän

tahtoi mielellään juoda kulauksen olutta, sitä halukkaammin, koska hän

uskoi, että ruumiillinen heikkous johtui hänen tyhjästä vatsastaan. Hän

istahti erääseen pimeään ja likaseen nurkkaan siivottoman pöydän ääreen,

pyysi olutta ja joi ahneesti ensimäisen lasin. Hän tunsi itsensä kohta

paremmaksi ja hänen ajatuksensa selviytyivät. "Pötyä kaikki", sanoi hän

tuntiessaan olevansa rohkeampi, "ei kerrassaan mitään kiihtymisen syytä,

ainoastaan fyysillistä heikkoutta! Lasi olutta, palanen leipää -- ja

kohta selkenevät ajatukset ja järki, ja tahto terästyy! Voi, miten

kurjaa kaikki on!..." Mutta huolimatta näistä ylenkatseellisista

purkauksista oli hänen katsantonsa jo ilostunut ja hän alkoi erikoisella

mielenkiinnolla tarkastella sisällä olevia henkilöitä, vallan kuin olisi

hän vapautunut jostakin pelottavasta taakasta. Mutta kaikesta tästä

huolimatta tunsi hän hyvin, että tämä hänen alttiutensa paremmalle oli

vain sairaloista.

Kellarissa oli nyt jälellä ainoastaan muutamia. Lukuunottamatta niitä

kahta, jotka hän kohtasi portaissa, oli kokonainen joukko poistunut,

viisi, kuusi miestä ja naista, vetohanurineen. Jälellä oli: puoleksi

juopunut pikkuporvari, hänen toverinsa, suuri, harmaapartanen paksu

mies, joka oli täysi humalassa nukahtanut penkille. Silloin tällöin

levitteli hän käsiään kuin unen pöpperössä oleva, näpäytteli sormiaan ja

kohotti yläruumistaan, silti kuitenkaan nousematta penkiltä; ja kaiken

aikaa hän yritteli laulaa jotakin runomittaista sotkua siitä, että

rakasteli vaimoaan kokonaisen vuoden.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vieläpä hänen vaitelias

toverinsakin katseli häntä vihaisesti ja epäilevästi. Sitä paitsi oli

siellä vielä eräs henkilö, joka näytti virastaan erotetulta

virkamieheltä; hän oli istahtanut syrjään, kallisteli silloin tällöin

lasiaan ja katseli ympärilleen. Hänkin oli jotenkin pöhnässä.