Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja
katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.
Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis
tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.
Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste
korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille,
jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot
laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten
nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.
Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan
eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli,
sekä tuomaan heidät ulos.
Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin
tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen
edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina
sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman
mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen
lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli
nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin
kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo
vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas,
kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla
ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei
ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän
tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän
seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se
juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin,
joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin
vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään
taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli
hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden,
tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi
sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.
Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia
ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka
taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut,
että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä,
miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa.
Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä
tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan
hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä
kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas
kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja
kierimällä kieri se tuhoansa kohden.
Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat,
selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä
katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä
tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki
maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan
ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset
uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään
vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä
parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei
enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja
tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina
niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi,
miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.
Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli
isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja
molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin
sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan
nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus
kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:
"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi
hän.
"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että
se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.
Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea
sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.
"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen
silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt
on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte
emme enää voikaan lähteä".
"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä
tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan
nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti
sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa
nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.
"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"
Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:
"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse
käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä
kotiin?"
"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja
saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset
riemuitsivat.
Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne
päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille
istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun
ulos ometasta.
"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi
setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.
Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.
"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän
kanssamme".
Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun
kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään
siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että
sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.
Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien
siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti
pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan
lepäävän maassa.
"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?"
huusi setä hänelle.
Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.
"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.
"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.
"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.
Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle
penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä
mukava istua.
"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä
kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen
ympärillensä.
Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt
ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti
Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle
siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin
he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä
lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen
täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.
Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja
lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia
hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja
järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti
seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli
korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla
ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli
sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja
viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi
pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei
joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin
tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli
omituiset kasvonsa ja tapansa.
Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä
ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli
aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.
Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti,
että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla,
jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo
auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun
isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset
jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin
suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.
Vähän arastellen kysyi hän:
"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi
ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia
kukkaset ovat; mutta odotapas" -- Heidin mieleen johtui uusi ajatus.
Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä
tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä
se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.
"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi
vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi
maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet
Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään
kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa
Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä
ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois,
ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä
alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili
uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne.
Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa
sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta
suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin
erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan
pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi
palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi,
eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta
semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja
kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja
tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän
oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja
muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja
hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti:
"Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin
jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"
Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta,
koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden
seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä
kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että,
tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä.
Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista",
jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä
kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti
syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi
ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.
"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne
ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää
niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"
Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti
päätään.
"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi
jos minäkin voisin kävellä".
Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee
pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut,
istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia
istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä
hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei
enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee
hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut
mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein,
kuin hän vain tahtoi.
Nyt katsoi Heidi häneen:
"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.
"Enkä tule", huusi tämä takaisin.
"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa
minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.
"Enkä tule", kaikui taas takaisin.
Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.
Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:
"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota
sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".
Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt
pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän
iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin
hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän
isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä
nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa
yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata
Heidiä vastaan.
"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta
niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.
"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun
kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää
tekemän".
Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja
hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi
jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan
seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli
liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.
"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi,
niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen
oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".
Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut.
Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä
alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.
"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää
taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara
pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka,
et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".
Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut
niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli
ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.
Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti
toisen ja toisen pian taas takaisin.
"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen
varmaankin koskee vähemmin kipeästi".
"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.
Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran
oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen
jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.
"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.
"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin
ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:
"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua
askeleen toisensa perästä!"
Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:
"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt
kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi.
Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän
riemuellen, kerta toisensa perästä.
Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka
askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat.
Heidi iloitsi hillitsemättömästi.
"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla,
mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko
elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa,
ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut
tapahtua!"
Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt
mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti
käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana
sidottu sairasvuoteeseen.
Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo
kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden
välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.
"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.
Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara
ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään
häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä
tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.
Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!
Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen
milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä
riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli
tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin
tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa
ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä
tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti.
Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste
ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan
lausutuksi.
Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän
oli vaipunut syvään uneen.
Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi
ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen
ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä
kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi,
tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen
vähän istahtaa.
Siten kului aika.
Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti
astuen lähestyi kukkakunnasta.
Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne,
sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta,
johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan
seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät
oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa
niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin.
Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi
se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja
kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen
kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen
oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä
herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän,
mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia.
Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä
hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut
jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että
asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan
johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.
Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen
eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa
taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä
nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla
ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten
oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei
hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla
selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja
asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä
katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä
kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".
Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja
ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.
Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat
tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat
siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi
hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä
murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan
vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi.
Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.
Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli
jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen
täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin
innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä
sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja
sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa,
ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:
"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme
onnistuneet!"
Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa
Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui,
näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa
varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.
Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen
näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas
nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:
"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti
matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja
sentähden tarvitsi levätä.
Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko
ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään
nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin
saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi
siten piirin sisään.
Siinä, nyt hän sen näki.
Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui
siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset
ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.
"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri,
joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen,
siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten
tämä on saattanut tapahtua".
"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä
itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi
kaunista, punaista kangasta.
"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen,
"senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen,
hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä,
etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi
sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".
Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut
tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä
jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin
sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että
oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista
asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen
oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin
kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja
hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään
kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän
vuoteeseensa ja voihki siinä.
"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen
vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.
"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle
huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.
Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen,
sanoi Heidi:
"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei
Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti
pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"
"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.
"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti
rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun
en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala
ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian
olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla
käymään, etkä olisi tullut terveeksi".
Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen
kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska
hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme,
kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".
"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka
päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen
pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki
häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa
meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä,
mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala
ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin
pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin
parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen
siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".
"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä
muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".
Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan
hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan
sairastaneelle Klaaralle.
Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa
mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla
käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla
oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään
vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi
astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman
mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen
tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin
ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille,
mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.
Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara
tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus
sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse
istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin
ihmiset!"
Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina
helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä
liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä
leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki,
kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren
ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se
viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.