Miten tunturilla edelleen eletään.
Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi
kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin
hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu
vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen
päivään.
Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli
täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille
ja kunnaille.
Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös
parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti
kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta
tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei
ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta
nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen
äänen:
"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut
hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa
kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti
Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin
jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin
tavoin huojentaa heidän tilaansa.
Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä
otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos.
Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi
hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin
ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä
isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo
lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi
katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että
se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä
irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta
vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa,
kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle,
juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa
ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos
aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni
vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.
Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui
joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään
tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin
tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.
Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja
nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja
virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi
tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla
ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen
käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla
saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut
mielessään kuivailla.
"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä",
sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne
tuolissaan.
"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut",
vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin
ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja
lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista
maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.
"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään
Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne!
koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja
arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän
sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä
huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä -- niin ihmeen hyvää se
oli -- niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja
toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria
ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan
jäljellä.
"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli
katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.
Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta
ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein
ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät
toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi
keskessään.
"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen
annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat
tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä
jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo
vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat
sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka
sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä
tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta
ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä
tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä
ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"
Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti
marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin
mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti
pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät
Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun
pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun
täytyy Vienon jäljessä".
"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään
aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme
sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.
Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti
pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa,
mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän
pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi
saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä,
minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.
Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät
oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti
kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä
kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten
tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä,
miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut
lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä
tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä
tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.
"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä
oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin
hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.
Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden
mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte
asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle
kirjoitusalustaksi --. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen
ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta
pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin
ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti
hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa.
Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa.
Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja
vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa
näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan
iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.
Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja
jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran
oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä
loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin,
ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen
taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä
siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut,
siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei
tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla
toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka
Heidikin niin perin hyvin tunsi.
Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota
vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä
puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin,
näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi
aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli
jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja
hirmuisen suuttuneena.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika
aikonutkaan pysähtyä.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.
Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa
eteenpäin.
Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi
hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa,
siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.
"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen
syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä
minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen
ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin
saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".
"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen
ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa,
jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara
ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen
koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän
oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.
Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti
omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.
"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.
Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja
meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla
korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti
ovat.
Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla
karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä
oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän
leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta
voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin
halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä
katselemaan.
Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella
pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään.
Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään
terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut
nauttinut.
Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta
sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua
ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi
korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan
yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka
uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että
nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt
piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua
oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas
kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen
siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia
siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä
vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa
heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.
Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin
makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen
kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös.
Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta
sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan
aamuauringon ja tähtien valosta.
Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti
iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai
tunturilta.
Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä
voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä;
hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon
hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen
ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä
olen vielä tunturilla!"
Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän
tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska
ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän
rasittanut.
Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona,
sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta
lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän
ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan
kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun
vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään
ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä
ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt
oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä
hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän
aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä
voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten
erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se
heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.
Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille
tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla,
kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut:
"Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli
kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee
niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli
antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.
Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka
päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset
aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja
illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten
huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä
laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.
Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan
laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi
hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät
kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon,
että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin
hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää
mahtoikaan nousta.
Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut
kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista
vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu
kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi
paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.
"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän
kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"
"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä
pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".
Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä
lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin
tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille
vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi
Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:
"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko
päiväksi sinne".
Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan
hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta
tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti
hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui
ilmassa.
Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja
odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän
tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin
ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo
puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon
ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista
huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!