Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille,
jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi
Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen.
Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat
jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa,
lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä
seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja
puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi,
sillä hän hymyili tyytyväisesti.
Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä
hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli
siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja
sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku
olisi häntä takaa hätyyttänyt.
"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan
menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso
Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se
arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle
ilmassa".
"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut",
vastasi isoisä.
Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun
ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja
käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja
katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun
tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa
luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja
syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus
kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää
ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.
Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä
kunnossa, kun mummo tuli.
Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran
mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella
mieltymyksellä katseli sitä.
Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt
saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.
Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja
istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä
piti tapahtuman.
Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja
toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat
niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat
ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi
Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.
Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli
odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen,
mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine
myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti
tunturimatkallensa.
Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo
huomasi hevosen seljästä tyttöset.
"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on
mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen
seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen
ja huusi suuresti kummastuneena:
"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja
palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä
Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara
nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen
matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut
muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.
Mutta mitä hän näki?
Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he
jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.
Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa,
sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan
lausutuksi.
Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen
seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti
Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja
ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa
kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui
vanhuksen molempiin käsiin.
"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!
Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".
"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä
hymyillen.
"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo,
sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten
hyvää se on".
"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen.
"Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja
pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan,
ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista.
Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla
lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman.
Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä
setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten
mennä?"
"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo,
niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".
Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa,
sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.
Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti,
jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä
herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän
tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä
hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle
annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin,
ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin
kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä
maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan
toimitettavaksi.
Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna
siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään
oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.
Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua
pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman
alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä
oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten
tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia
oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina
edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli
ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken
kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:
"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko
todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla
ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun
entinen kalpea voimaton Klaarani?"
Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän
kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti
mummoa.
Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja
hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan
virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna
rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän
taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi
suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän
ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun
hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.
Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra
Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis
Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä
kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi
tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.
Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään
sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja
kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän
oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.
Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka
taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi
oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen,
näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta
yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut.
Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet
hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin
tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi
hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa
otsaansa.
Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus
kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla
herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi,
viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti
lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu
edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja
täytyisi vetää toista jäljessään.
"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.
"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus
ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"
Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä
semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä
alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin
oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.
Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.
"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann
itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan
ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen
tunturipoikaan.
Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
Sesemann matkaansa.
Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä
alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.
Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa
kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi,
että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut.
Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia
frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut
epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin,
takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa
lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli
tapahtunut.
"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja
kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin
huonosti ommeltu perunasäkki?"
Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän
vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten
Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.
Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan
taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin
olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan
häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa
turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä
painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman
tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän
koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi
ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän
hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut,
tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta.
Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.
Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut
ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin
voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen
jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja,
jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.
Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän
jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan
edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin,
jota hän ei aavistanut.
Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli
kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen,
punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat
silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi
paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet
hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran
äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann
ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.
"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara,
kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"
"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"
Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen,
katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.
"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän
kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen
jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä
suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.
Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa
onnellista poikaansa.
"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä
kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on
sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö
totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta
nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme
tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".
"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä
tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin
kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla?
Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla
raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"
Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä
hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli
löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään
ilosta.
Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat
pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann
lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa
siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi
mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut
loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.
Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla
maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja,
niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä
puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.
"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa
perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän
ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"
Lapset olivat jo hänen luonaan.
"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on
tehnyt".
"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon
kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka
ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin
tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta
lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta
tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.
Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka
tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän
majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä
laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi
ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan
ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä?
Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.
"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo
kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.
Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa
kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden
asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen
päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain
takaa esiin.
"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas
minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"
Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan
osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että
tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän
rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen
oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen
suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".
"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"
"Se, että -- se, että -- se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä
enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen
polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni
majan nurkalle.
"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän
osaaottavaisesti.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se
tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin
ansaittua rangaistustaan".
Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka
ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä
hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus
oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen
jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä
muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät
olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan
toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt
selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo
vilkkaasti:
"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla
kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät
häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka
todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä
ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen;
suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli
jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".
Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.
Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:
"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on
vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt
alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä
ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä
hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt
kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee
jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä
Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa,
että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen
sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut
ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen.
Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin
ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää
onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi!
Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa
ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei
mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"
Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta
asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.
"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo.
"Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota
kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla
häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia,
koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin,
ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös
laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas
Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle,
kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä.
Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka
kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa
ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"
"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna,
sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan
oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.
"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta
nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla
on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli
jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"
Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena
mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt
hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat
vallan.
"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo,
"sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi
siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt.
Ymmärrätkö nyt, poika?"
Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut
mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka
istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä!
Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka
otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi
paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:
"Ja paperin olen myöskin hukannut".
Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian
selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:
"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman,
mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä
mieluimmin tahtoisit?"
Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä
melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä
edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi
olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen
mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut
yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen
vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi
tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia
veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä
monenmoisia kapineita.
Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta
valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti
hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi
vuosimarkkinoihin.
"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.
Mummo naurahti.
"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti
siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä
kaksi kymmenpennistä.
"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle.
Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa
on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa
kymmenpennisen ja käyttää sitä."
"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.
Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan
edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.
Mummo nauroi yhä vielä.
"Sen minä sinulle lupaan, poika; -- minun jälkisäännökseeni tulee yksi
pykälä lisättäväksi. -- Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille
-- "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin:
Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän
elää".
Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.
Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"
Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa
pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo
niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki
tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli,
oli kymmenpenninen odotettavissa. -- -- Kun seurue taas oli majan
edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen
yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan
katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi
niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi
tuntea:
"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun
tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä
unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan
saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka
hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on
minulle saattanut".
"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä
aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa
kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".
Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa
erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen.
Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:
"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää
minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein
ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni
lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja
onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun
lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon.
Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä
kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille
tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne.
Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".
Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut
onnellista isää.
"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo
tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle
yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan.
"Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä
en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi
lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi,
jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta
tässä elämässä".
"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann
innokkaasti.
"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä.
Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja
omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain
koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata
minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten
luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut
teidän lapsenne hyväksi tehdä".
"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään",
sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs
sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi
vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa
on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse
lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä
pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa.
Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu
elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä;
siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen
erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä
valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon
aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori,
joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne
asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen
seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin,
näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata
läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat
täällä!'"
"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa
toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän
kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:
"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin
ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"
"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.
"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo
kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"
"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja
paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja
saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin
ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee
vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".
Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi
hän päästä toivonsa perille.
"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna.
"Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa,
niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon
puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä
saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä
saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".
Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän
ja sanoi kiireesti:
"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo
taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".
Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille
saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin
oli ollut hänen viimein siellä käydessään.
"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita,
niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".
Mutta mummo oli Heidin puolella.
"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän;
"isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt
lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja
sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma
Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.
Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän
pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän
ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.
Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen
huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku
Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla
mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä
kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää
loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja
tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen
ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.
Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen
tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan
ollut aikaa valittamiseen.
Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen
seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.
"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän
hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle
liian pitkäksi.
Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa
käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti
mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra
Sesemann.
Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä
tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen
oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.
Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi,
minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan
kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä
hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.
Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.
Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa
päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi
käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi
tupaan.
"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono;
setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".
"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne
vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua
hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"
Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa
isoäidin luona ja halaeli häntä.
"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme
tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on
mummo sanonut".
Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin
maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili,
mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:
"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän
ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen
saatan elää."
"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on
kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen
käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut
sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään!
Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme
lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme
tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle
Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt
suuren ihmeen Klaaramme suhteen."
Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti
hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja
kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut
isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.
"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt,
niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin
sinun parhaaksesi, isoäiti".
"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle
suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että
saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta
köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin
saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään,
joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa
olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää,
hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."
"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä
olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa.
Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana
vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan
enää unhota".
Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.
Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä
isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta
siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.
Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä
kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän
oli niin iloissaan isoäidin puolesta.
Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt
tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta
Heidi lohdutti häntä ja sanoi:
"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin,
silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me
saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja
huvitella alusta alkaen."
Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän
seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista
keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat
häntä vähän lohduttaneet.
"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain
Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on
suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."
"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa,
tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".
Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.
"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa",
huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa
minusta".
Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä
kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän
saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.
Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi
kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.
Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin
hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.
Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on
Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin
monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin
kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua
nurkassaan.
Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on
ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä
neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi
olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona
ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine
uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta
pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin
talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen
itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen
perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja
Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.
Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla
ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten
rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin,
sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa
iloisen lapsensa kanssa asumaan.
"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan
sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia
samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon,
mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet
ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee
olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla
päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi
on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin
saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee
eritä hänestä, teidän ja minun".
Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei
lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen
silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat
olivat sedälle tuottaneet.
Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli
niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että
tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä
lähemmäksi onnellista isoäitiä.
Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa
oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä
aikoina.
Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä
uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta
Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun
nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan
selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:
"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin
saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa
kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."