Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta
alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen
viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä
heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla
silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi
iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta
uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili
taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle
sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että
kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.
Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein
voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta,
joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi
honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi
riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte
juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui
siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua
jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi,
pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina
auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään
raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen
ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne,
kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja
laulaneet:
"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"
Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja
Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja
tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän
ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää,
mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja
toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.
"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä
tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo,
jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte -- tarvitaan vielä yksi",
pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti
Rottenmeierkin tulee?"
"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on
kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää
häntä istumaan, jos hän tulee".
Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen,
miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen
kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:
"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".
"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme",
vastasi isoisä levollisesti.
Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä
ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi
heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet
hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi
siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät
niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä
ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle
näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan
ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo
päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.
"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.
"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti
ihmetellen.
"En", kuului vastaus.
"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"
"Eväspussista".
Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle
tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa.
Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston
kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun
hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään
haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.
Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän
isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja
huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"
Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli
seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten
ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata,
kun Heidi luki kirjettään:
Rakas Heidi!
Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin
isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen
täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja
huutaa oven takana: "Pian, pian! -- Tunturille!" Hän tuskin
malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän
itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä;
hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän
oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi
myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee
tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä
raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä
täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen
aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan
nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että
saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua
Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä
Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme
asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani
tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee
olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä
sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei
tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta
Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee
mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää
erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla
semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan
ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän
kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka
askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja
tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää
luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan
antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä
kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja.
Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään
lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin
täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.
Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.
Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet
tervehdykset.
Uskollinen ystäväsi Klaara.
Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa
ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin
hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa
lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka
ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän
hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli
saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä,
että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.
Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi
jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan,
kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi;
tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän
varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen,
mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä
nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti
ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa
tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään
ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää
maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen
kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat
häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla.
Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista
huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä
Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka
tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä
juuri vei häneltä unen.
Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka
aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä
enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja
kysyi huolestuneena:
"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"
"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska
sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti
näyttää vähäisen iloisemmalta.
"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi.
Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?"
kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.
"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne
minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä.
Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä
kestämään".
"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet
kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille
yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista
tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin
että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja
tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää
sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä
syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua.
Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.
"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa",
sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on
ilta."
Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen
virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:
"Jos synkk' on ilta
Ja myrskyt käy
Ja murehilta
Ei toivoo näy,
Niin Herran käsi se johdattaa
Ja surun aallot taas asettaa."
"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:
"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin
turvallinen olla".
"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen,
"ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä
tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein
muistamme".
Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi
tuntui niin ihanalta.
Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava
tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat
hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään
uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi
vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja
hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä
johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja
tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle.
Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina
eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.
Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat
kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko
jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se
oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko
meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin
mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi
ylen hyvästä ruoasta".
Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan
kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".
Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat
vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat
eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella
tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan,
tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään
oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien
alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki
kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän
kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän
majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos
liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.
"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
Tule tänne! Katsopas! katso!"
Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin
kiihkeästi viittasi.
Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä
paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen
avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori
tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen,
joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa,
joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli,
jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla
oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.
"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle
ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt
olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo
ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin
perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä
ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän
puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan.
Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään,
sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat
vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.
Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä,
olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut
arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni,
miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo
vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten
kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni,
mitäpä sinä sanot?"
Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä,
näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut
maailmassa olevankaan.
"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti
hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut
mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"
Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä
valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran
luo.
"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä
kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku
muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan
sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin.
Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti
hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi
muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä
suurimmalla kummastuksella.
"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette
oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan
kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti
oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"
Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin
opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn
ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki
kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään
oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että
hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa,
jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli
löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni
enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä
osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin
lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki
setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen
velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa
hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.
Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili
taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien
vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.
"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä,
majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella
kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan
nähnyt!"
Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada
se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle.
Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara
ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat,
vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia,
seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä
oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot,
jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo
olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja
olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät
muuttumatta.
Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen
pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne.
Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa,
asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:
"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita
vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina
täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin
ikävää!"
"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele
sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota
Heidi lykkäsi eteenpäin.
"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja
punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin
niitä poimimaan!"
Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun
muassaan.
"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset
Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte
saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista
kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä
ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi
kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen
silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on
pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista,
Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista
siellä on!"
Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä
hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä
sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin
tuliseen intoon.
"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin
korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun
kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".
"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka
helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia
oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen
arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan
ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna
ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina,
kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa
ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut
kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.
Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle
laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi
suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti
(ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).
"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti
mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt
suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt
toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"
Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista,
paistettua juustoa leivällensä.
"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko
meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja
pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.
"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka
palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".
Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen
toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa
mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon
suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia
seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti
mummo etelää kohden ja sanoi:
"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo
alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".
Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin
surulliseksi ja pyysi hartaasti:
"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet
majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän
päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".
"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin
mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi
vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli
paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän
nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.
Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous,
sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo
tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja
nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä
täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" -- ja mummo asettui
katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin,
Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.
Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä
miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua.
Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.
"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet
suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet
honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan
nähnyt".
Isoisä katsahti nyt mummoon.
"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun
ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan,
että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin
voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja
huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän
vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta,
mummo-rouva, siitä minä pidän surua."
Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua
ja mummon kasvot kirkastuivat.
"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään
juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun
ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta
miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi
isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin
siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo
pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin
näyttäen sangen iloiselta.
Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan
edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka
korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet
käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että
mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".
"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja
estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa
myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja
sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä
olemme yhtä mieltä".
Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja
levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta
päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.
"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista",
sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta
kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää
läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo,
jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat
aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla.
Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys
olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että
siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli
paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi
sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä
tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat,
sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin
kauan saisivat olla yhdessä.
Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja
hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.
Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä
ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän
väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on
hupaista, eikö niin, Heidi?"
Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi,
oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä
osottaa, että hän oli samaa mieltä.
Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja
talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon
innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti,
tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa
saattaisi tapahtua.
Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän
päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla
käyntiänsä.
Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka
vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet
huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja
ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja
lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli
heti jokaisen Klaaralle.
Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle
suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon
ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren
Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja
katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.
Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei
hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja
juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.
Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt,
näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä
heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi,
katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan
tähtitaivaaseen ja huudahti:
"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa
kulkisimme ylös taivaaseen!"
"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille
viittaavat?" kysyi Heidi.
"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.
"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin
rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse
peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on
parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille
viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara,
emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän
unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin
ettemme tarvitse mitään peljätä".
Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat
kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle
käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla,
näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan
ollut nähnyt.
Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä
saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain
eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä,
kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista
ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä
yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi
oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen
katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät
hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo
molemmat heloittavat tähdet.