Talvea kestää vielä.
Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli
evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun
lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka
asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti
penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle.
Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö
jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän
hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.
Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.
"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.
"Mitä?" vastasi hän.
"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.
"Olenhan jo", tuumasi Pekka.
"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti,
"minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".
"Mahdotonta", huomautti Pekka.
"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi
suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten
tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun
pitäisi uskoman semmoisia".
Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.
"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi
Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka
päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".
"Ei tule mitään", mutisi Pekka.
Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa
hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut.
Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:
"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on
jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin
kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua
käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren
koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan
aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä
luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin
hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he
ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea
musta hattu päässään" -- ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.
Pekka tunsi väristyksen seljässään.
"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui
Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes
tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa
pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän
pilkkaa".
"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.
Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi
hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan
tarpeelliset välikappaleet.
Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä
ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi
käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.
Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi
opettaa.
Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen
säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.
Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen
sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit
paremmin tavata". Ja Heidi luki:
"Jos A:t et opi tuntemaan,
Sie kouluun viikoks' suljetaan".
"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.
"Mitä?" kysyi Heidi.
"Mua suljeta", kuului vastaus.
"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan
erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.
Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:
"Nyt sinä sen tunnet".
Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt,
päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain
opetustuntien varaksi.
"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin
saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".
Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:
"E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
Sen onnettomuus saavuttaa.
Ken L, M, N:ss' erhettyy,
Se häpeää ja hämmästyy.
Kovasti sua kiusataan,
Jos O:t' et opi tuntemaan".
Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa,
että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki
uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti
vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän
vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.
Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:
"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni,
ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin
tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun
tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin
epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin
eihän se sinua tulemasta estä".
Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja
suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.
Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin
uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva
säkeistö.
Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä
poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään
kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä
nauruansa.
Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään
illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas
senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.
Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja
edistyi todellakin tavauksessa.
Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa;
nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:
"Jos viel' et P:tä tunne sä,
Kavahda vitsaa seinällä".
Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:
"Eipä olekaan".
"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi
Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen
sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän
keppiä?"
Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen
painaa sitä mieleensä.
Seuraavana iltana luki Heidi:
"Jos R:n aiot unhottaa,
Et tänään yhtään ruokaa saa".
Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja
sanoi kiukkuisesti:
"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".
"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään
oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:
"Ken T:t' ei opi, vedetään,
Kuhun ei mene mielellään".
Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli
kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi
salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei
mielellänsä menisi.
Eräänä päivänä luki Heidi:
"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
Sä häpeähän menehdyt".
Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki
Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka
kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä
herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa
painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne
olivat.
Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo,
sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta
jäljellä. Heidi luki heti:
"Sie hukkaan olet oppinut,
Jos Ä:hän vielä takerrut.
Ken Ö:st' ei ole selvillään,
Luo Hölmöläisten siirretään".
"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta
sitä ei tiedä kukaan".
"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi,
"odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on
vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt
paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.
"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo
mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin
tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään
lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen
tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.
"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.
"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta
Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat,
ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin
hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin.
Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että
Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa,
vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko
lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.
Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei
Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin
opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea
virsiä isoäidille. -- Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin
luota, astui tupaan ja sanoi:
"Minä osaan!"
"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.
"Lukea", vastasi tämä.
"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti
ihmeissään.
Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi
mahdollista.
"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka,
Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei
ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän
luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen
vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi
sitäkin saattanut ajatella!"
Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut
mitään.
Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli
lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:
"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko
vielä kerran -- ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".
Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.
Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän
Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi
hän:
"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla
kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua
tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin
jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan
tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka
senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"
"Heidi", vastasi tämä.
Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui
paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:
"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka
ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut
päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on
sinussa aikaan saanut?"
"Setä", kuului vastaukseksi.
Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas
Pekkaan.
"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan
näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut
lukemaan.
Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin
luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi
vaikuttivat seurakunnassa.
Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli
Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä
isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.
Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin
pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja
lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:
"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi
lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan".
Siihen vastasi viimein isoäiti:
"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta
kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää
kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret
muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".
Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki
vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan
lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi
säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.
Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein
kaikki tärkeimmät sanat.