Talven viettäminen "Kylässä".
Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät
kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei
ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos
tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt
tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi
yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan
ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt,
vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja
jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi
kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren
luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä
oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois
kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi
avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin
oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja
pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä
aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi
hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle
lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos
ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin
tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli
suurena esteettömänä kelkkatienä.
Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa.
Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut
majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä
oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus,
joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta
paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla.
Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa
sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria
rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut
uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän,
joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa,
kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan
enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä
että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen,
mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä
korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää
väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen
vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli
tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän
jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt
vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa
tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli
mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä.
Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät
sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut
neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä,
oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa
usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun
keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.
Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen
huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi
hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja
sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti
kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva,
ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone.
Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä
oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa.
Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin,
niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä
osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt
peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut
suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä
tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä
johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että
yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia.
Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti
saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä
kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja
nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja
jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä
oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla
käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten
tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli
penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui.
Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo,
istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä
myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista,
joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen
suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli
-- siitä ei voinut erehtyä -- Heidin vuode aivan samanlaisena kuin
tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi
huusi iloiten:
"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta
missä sinä saat maata?"
"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä",
sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".
Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään
oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode.
Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi
kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka
oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt.
Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla
korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia,
joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla
tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko
pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen
kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin
oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot
rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.
Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun
Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin
ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi
johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin
hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä
kohtia.
Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli
hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven
katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut
lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi
joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas
muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän
huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten
kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet
iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo,
Heidi", -- silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan
sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä
sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä
isoäidin luo, hän kaipaa minua".
Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna",
sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa
lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen
kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää
olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun
helppo käydä tepsuttaa tunturille".
Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului
niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä
taas oli päässä.
Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera
oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty
koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli
lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä,
kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon
lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun
koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja
kävi Heidiä katsomassa.
Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä
valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin
taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin
kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla
kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita
lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät
ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä
aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan
odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan
pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten
tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton
kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja
nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä;
että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki
ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään
sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se
oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli
tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti
palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli
asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti:
"Mun täytyy lähteä kouluun".
"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.
Pekka puikahti ulos ikkunasta -- sillä nyt oltiin sisään teljetyt,
jäämöhkäle salpasi oven --, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja
nyt alas.
Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa
kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi
mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän
yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan,
siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi.
Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä
jonkun verran Maynfeldin ohi.
Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun,
koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein
tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän
pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja
ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä
tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä
hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki,
päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.
"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.
"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.
"Lumi", kertoi Pekka.
"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli
ymmärtänyt Pekan lausumistavan.
"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo
liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli
väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.
"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.
"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin
tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"
Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin
peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.
"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi
setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset
sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi
sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"
"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.
"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen
maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"
"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.
"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet
kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne
minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".
Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun
puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän
tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan,
olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa
tapauksissa käytti vuohillensa.
Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen,
sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte
syömme täällä illallista yhdessä".
Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä
vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla
ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja
iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut
niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa
lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut
lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään,
mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi
kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate
yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan
viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa,
sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon
kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan
tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat
seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän
isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että
niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne
olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen:
"Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".
Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan
sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin
syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten
tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin
tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän
on luvannut".
Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen
päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti,
että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin
kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli
jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi
juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä
harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin
juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se
vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään
kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs
herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa,
eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen
viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi
hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista
tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle
ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"
"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä
on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".
"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi
hätääntyneenä.
"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen
rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo
luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut,
että lapsi oli säikähtänyt.
Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun
ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli
lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:
"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä
ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"
"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen,
ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on
ohuenlainen".
"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään
puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".
"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja
isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli
ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin
paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".
"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi
ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua
tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen
luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan
ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla
maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"
"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti,
kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi,
ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.
"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan,
niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät
leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi
sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan
minulle tänään taas vähäisen?"
Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän
toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän
iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta
päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.
Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken
näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri
onni olisi tullut hänen osakseen.
Heidi vaikeni äkkiä.
"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.
"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue
loppuun asti, luethan?"
Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:
"Siis, oi Herra, tyytyväinen,
Nöyrä sydän mulle suo,
Niin ei maailma pettäväinen
Yli voimain tuskaa tuo;
Viimein vie mua suojassas
Kotoisehen majahas" --
silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan
kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän
muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi
iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen
majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut
sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.
Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun
täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun
jälleen on noin hyvä olla".
Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin
olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun
sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut,
tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla
sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan
auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen,
että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule
enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat,
jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että
jälleen voi iloita".
Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä
sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä
nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin
kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa.
Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen
taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.
Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana,
muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli
uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat
hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka
päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä
hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin
saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä
niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että
isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle
keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi
odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi
Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla
taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää
unhoittaisi.
Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä
ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui
syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.