Eräs palkinto.
Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten
seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari
kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle
onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja
vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei
varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue
ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa
odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen
päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.
"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän
ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.
"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.
Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.
Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra
tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti
eväspussin pojan hartioille.
Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt
suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra
tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten
kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta
korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.
Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen
niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten
tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi
sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti
juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja
sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä
lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän
pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen
kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut
vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin
paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin
kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he
saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli
usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut
tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.
Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen
oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa
mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle
ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja
laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja
viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla
korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset
auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa
majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden.
Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli
vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä
kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä
häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa;
mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena
ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne.
Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste,
tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin
herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko
hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli
tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt
näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:
"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi
tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi
iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"
"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua
sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".
Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi
Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi,
tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"
"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään
neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.
"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos
se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin
saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"
Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan
vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi
vastauksen omista elämän kokemuksistaan.
"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja
yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän
sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta
pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin
huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään;
mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin
pelkäsi, ettei hän autakaan."
"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra
tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja
taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän
jälleen:
"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo
pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen
vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa
raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen.
Voitko sitä käsittää?"
Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä
pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei
koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista
täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut
tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin
tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin
äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:
"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy
lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti
niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti
sanonut".
"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.
"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista
puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka
isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea
kolmasti", vastasi Heidi.
"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla
niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.
Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.
"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan
saapi luottamusta sydämmeensä".
Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.
Heidi alkoi:
Vaella sä
Vaan nöyränä,
Hiljaisna tietä Herran
Ain' uskoen, ja tyytyen;
Kyll' auttaapi hän kerran!
Kärsiväisyys,
Tyytyväisyys,
Herraansa turvaajava,
On lahja suur',
Taivainen juur',
Kuormaamme helpoittava,
Murheemme huojentava.
Äl' nureksi,
Sun ristisi
on parhaaksesi suotu!
Äl' epäile,
Sun osas se
On kädell' isän luotu!
Kuin ahjossa
Ja tulessa
Myös kulta kirkastuupi,
Niin tuskissa
Ja vaivoissa
Sielumme puhdistuupi
Ja usko uudistuupi.
Minullehan,
Oi Jumalan',
Soit ilopäivää monta,
Jo enkö mä
Vois kärsiä
Myös yhtä ilotonta;
Sä tiedät sen,
Mi parhaaksen'
Milloinkin taitaa tulla.
Siis, isäni,
Suo ijäti
Mun tyytyväinen olla
Sun suojasi on mulla.
Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra
tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui
ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän
nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän,
niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa.
Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti,
että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin
luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi
juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut.
Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä
rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat
jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan
hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui
siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja
liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä
ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.
"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui
iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin
lausut sen minulle vielä kerran".
Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän
Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran
taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä
Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä
aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei
mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä,
ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli
hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran
luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä
korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin
uhattujen seljän takana.
Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se
on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän
täyttä kurkkua:
"Täytyy syödä!"
Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi
aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei
hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän
mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi
vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin
päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria
korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret
sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon
ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo
ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen,
sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.
Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:
"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"
"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
Heidi.
Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän
lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä
oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen.
Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti
joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi
tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin
kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen
herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä
esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan
kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli
juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle
nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman
päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä,
kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä
hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut.
Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei
nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän
sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi
hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli
puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen
maukkaan ateriansa nauttimiseen.
Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat
erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen
oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä
vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra
tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti
tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki
koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli
niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin
kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia
nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä,
sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet,
jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi
palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta
toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän,
miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja
kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin
tehnyt, kun isä lähti kotoa.
Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille
ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni
hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat
siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se
rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän
seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli
yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista
ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin
paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa,
jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka
pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja
vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan
väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.
Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon
tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa
näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.
Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja
kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi
hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin
jotakin uutta".
Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra
tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin
he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin
ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa
sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin
tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut
eikä puinut nyrkkiänsä.
Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra
tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti.
Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen
täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli
alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma
kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin
seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän
ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt
yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään
häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin
isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä
vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin
rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että
herra tohtori todellakin heidät jättäisi.
Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti
kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa
ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa
sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"
Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet,
monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä
ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin
mieluummin, että te tulisitte meille".
"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra
tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan
ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen.
Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.
Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet
silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan
itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja
huusi nyyhkyttäen:
"Herra tohtori! Herra tohtori!"
Tämä kääntyi ja pysähtyi.
Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun
hän nyyhkytti:
"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän
tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota
pikaa iso-isälle sitä sanomaan".
Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.
"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä
nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit
jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä
kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni.
Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää
huolta ja rakastaa minua?"
"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin
minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä
nyyhkyttäen.
Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte
reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle
ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori
katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki
Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen:
"Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja
ihminen jälleen iloita elämästänsä".