Muudan vieras tunturilla.
Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa,
heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä
humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään
pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän
syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta
täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen
aina täytyy olla puhtaan ja siistin.
Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä.
Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden
joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin,
voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.
Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka
yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas
kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten
vuorihuippujen takaa.
"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä",
huudahti Heidi juosten ulos majasta.
"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen
kätensä Heidille aamutervehdykseksi.
Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen
humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun
uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan,
huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.
Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun,
sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki
ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja
tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja
tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin
osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin
häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi
ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä
häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin
suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja
vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti
kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi
sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli
näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.
Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet,
joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti
keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään,
sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki
siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina
tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.
Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen
kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja
saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi
puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi
Heidin läheisyyteen.
"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi
puheensa.
"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan
vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".
"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.
"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he
tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman
kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö
arvelet, Pekka?"
"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.
Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko
etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"
Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi
ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka
perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.
Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa,
joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt
suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti
sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän
edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä
kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille
unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki
pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään,
katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan:
"Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa
ollut.".
Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän
isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta
siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen
kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen
toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta
ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän
enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas
päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta
yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta,
hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti
taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt
keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen
jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta
ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi
värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään
hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä
aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä
ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas
mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:
"Isoisä! Tule! Tule!"
Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun
onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia
juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He
tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"
Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä
kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo,
tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi
suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia
vieläkin kerran!"
"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra
tohtori hymyillen ystävällisesti.
"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.
Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut
vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän
syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen
ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin
kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan;
lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos
hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen
täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin
silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän
yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.
Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule,
Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä
minulle kotisi".
Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren
rinnettä alaspäin.
"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.
"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee
kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori.
"Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää
uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun
päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan
tulevat".
Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää,
että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt
kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä
hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori
seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi
syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno
tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli
juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen,
ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin
huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin
ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se
kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä
varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä,
ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi
etsi lohdutusta ja löysikin.
"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan
tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan
ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on
Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo".
Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi
halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä
kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas
palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja
tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän
saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:
"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."
Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon
hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen
sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle
majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori
viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka
herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten
hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään
aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille
kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli
seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon
enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen
utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti
herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan
sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut
pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille
mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin
Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa
hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta
varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu
tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi
setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi
vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli
erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen
pantava.
Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo
tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle
korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää
virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.
Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti
tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.
"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän.
"Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin
yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."
"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon
valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä
ylhäällä täytyy ruoan maittaa."
Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä
hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli
hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos
kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte
leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta,
jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa.
Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria
kokonaiseen vuoteen.
"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä
saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä
tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole
ollut."
Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän
saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari
kertaa raitista tunturi-ilmaa.
"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi
herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota
hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No
lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".
Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen
toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina
ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen,
otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi:
"Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi
ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!"
Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää
isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä
herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt
löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään
sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti
piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat
sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään;
sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä
tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun
keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:
"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha
herra tohtori".
Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi,
ettei hän olisi sitä luullut.
Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi
vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja
huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten
kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi
Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi
kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä
noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi,
kysyi lapsi:
"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?"
sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.
"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä
sinne."
Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti
hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata
makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle.
Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan
suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin
suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin
oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.
"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi
lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka
odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän
liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi
sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.
"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista?
Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja
isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä
ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä
huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se
on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"
Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän
iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä
pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä
kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut
nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä
leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja
sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi
se on aiottu".
Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:
"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".
Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni.
Heidän pitää --" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut
katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet
niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut,
mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi,
Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään
isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli
ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle,
mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu
oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan",
sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta
isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat
yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.