Matkapuuhia.
Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että
Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä
katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja
herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta
herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän
voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin
surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen
hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli
ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras
ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema
temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori
enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.
Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla
kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden
osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon
isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään
saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.
"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti,
niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita
ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta,
vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin
seuraajaansa.
"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle.
"Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin
matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä
päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".
"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?"
vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin
toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville
joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle.
Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas
kuulla saman minkä ennenkin".
"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta
ymmärtänethän, rakas ystäväni" -- ja herra Sesemann laski kätensä
ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, -- "minun on vaikea kieltää
lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän
niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan
on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se
hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan
ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun
nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä
yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".
"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti
ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui
vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla
ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen
oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä
saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo
syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi
myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä
ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin
kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet
täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann,
se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan,
onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi
toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan,
siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet
silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat
hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin
nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää
heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän
olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen
suhteensa".
Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti
kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.
"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä
todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"
Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän
puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni.
Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja
iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon
kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä
koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat
nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu.
Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään
sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun
yksinäistä kotiani!"
Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa,
niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet.
Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.
"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena,
ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä
vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein
meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."
Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei
antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja
kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet
mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin
tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä
suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa.
Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä,
ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena.
Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä.
Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen
Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut
Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi
jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän
johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti,
miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle
ystävällensä.
Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän
kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän
oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että
kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja
yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin
luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei
ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi
häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen
vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa
siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti
hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:
"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten
tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä
Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki
niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä
olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä
pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas
puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain
tahdotte."
Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta
varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:
"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme
nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä
ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"
"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.
"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on
sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata
nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."
Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian
kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten
saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."
Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin
kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti
Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti
tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa.
Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä
neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta
nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä
varsin pian.
Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo
seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten
kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä
tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.
Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain
menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen
ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin
kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta,
soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:
"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia,
joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka
jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten.
Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen
ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:
"Kylläpä kannattaakin".
Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella
kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:
"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että
lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".
"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti,
"vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"
Sebastianin täytyi vähä yskiä:
"Minä olin -- minä kävin -- en enää itsekään oikein tiedä -- ah niin,
jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta
ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin
toinen ajatus johtuu toisesta ja niin -- siihen tapaan --"
"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus
näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi
Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".
Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi:
myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin
ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta
ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa,
niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra
tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta
neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta
tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken
aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin
mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta
yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin
täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai
väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa
hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin
voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.
Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta,
mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas
rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti
hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään
Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan
hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.
Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia
vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien
niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten
määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier
oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta
pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli
koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän
niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille
lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset.
Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty
päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven
aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta
joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei
hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi,
johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli
taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri
rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin
saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä
siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu
Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja
leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän
pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla.
Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti
ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput
ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin
vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti
piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi
vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita,
jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli
löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat
häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja
laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui
syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin
kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen
silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo
nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja
riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin
hänelle.
Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen
saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.