-- Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin
Longinukselle, -- että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut
ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli
niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa
vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa
ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu
kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi
uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.
-- Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. -- Hän
kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä
ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja
pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa,
niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja.
Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään
tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää
mieltään mihinkään.
-- Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy
antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei
auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu
omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En
enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.
-- Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari.
Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä
minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi
halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli
niin iloinen mies.
-- Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. -- Nyt on jo myöhäistä,
mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän
uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.
Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin.
He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien
varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain
vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti
linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään,
vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin
keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin
toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra
Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.
-- Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.
-- Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.
-- Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.
Zagloba huoahti.
-- Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. -- Vuosi sitten olin
Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin
kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta
missä hän nyt on?
-- Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.
-- Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, -- minulle ei
enään ole lohdutusta.
He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen
liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.
-- Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, -- aivan niinkin Kahamlikin
varrella.
Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni
ritari sanoi hetken perästä:
-- Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä
se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä
parempia aikoja.
-- Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski
käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni
ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra
Zagloban virkoamaan, kysyi:
-- Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa
Bohunia pakoon.
-- Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. -- Me menimme
Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä
maailmassa!
-- Ja tyttö oli valepuvussa?
-- Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta
sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan
sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.
-- Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.
-- Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin
häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani
silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta
ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun
olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun
kuolla!
Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä
sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.
-- Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä
vanhuuden päiviä ja nyt...
Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.
-- Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa...
Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului
eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt
häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli
eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei
tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.
Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot.
Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:
-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus...
-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, -- sehän on
Rzendzian.
-- Minähän se olen, sanoi poika. -- Kumarran herroja. Mutta missä
minun herrani on?
-- Sinun herrasi on Korecissa sairaana.
-- Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana?
Jumala varjelkoon!
-- Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri
sanoo, että hän paranee.
-- Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.
Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.
-- Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen
kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.
Rzendzianin silmät menivät pystyyn.
-- Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?
-- Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.
-- Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?
-- Missäkö Kiovassa -- etkö sinä tiedä Kiovaa.
-- Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli
tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella
olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut
käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa.
Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!
-- Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?
-- No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.
Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään
aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua
hukkumasta.
-- Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille,
-- antakaa minun kysyä.
Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi
hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin
yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä
äänellä:
-- Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin
tienoilla?
-- Kukako sen on sanonut? Bohun.
-- Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen
poikaa kuin päärynäpuuta, -- mikä Bohun?
-- Jumalan tähden, huusi Rzendzian, -- miksi minua noin ravistatte?
Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen
aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö
Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?
-- Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi
Zagloba. -- Missä sinä olet nähnyt Bohunin?
-- Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. --
Olenko minä mikä ryöväri?
Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän
putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen
avukseen.
-- Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.
-- Kolme viikkoa sitten.
-- Elääkö hän sitten?
-- Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä
peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.
-- Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?
-- Kukas sitten.
-- Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin
hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?
-- Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun
piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla
päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja
sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat
auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.
Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti
nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa
rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:
-- Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan
Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!
Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui
lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten
hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.
-- Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän
on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No,
herra!
-- Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän
vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.
-- Puhu, puhu! huusi Zagloba.
-- Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka
viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.
-- Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, --
ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa
sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.
-- Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki
tavallisella hitaudellaan akkunan.
Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
-- Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.
-- Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. -- Juo
meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin
pian.
-- Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.
-- Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro,
ärjyi Zagloba.
-- Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat
tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen
palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.
-- Kerro vain alusta asti.
-- Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta,
niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin
Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä
vuotta vanha, ei -- nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!
-- Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.
-- Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista,
kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. -- Niin, minä
palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä
Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat
tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja
pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja
saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten
noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita...
-- Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.
-- Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat
suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun
näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille
vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta
sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää,
että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta,
joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien
tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit
sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon
menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat
rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me...
-- Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.
-- Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan
aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten
herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina
tietävät. Ja -- toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä
vuotta.
Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään
virka mitään.
-- Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, --
mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.
-- Bohunistako? sanoi Rzendzian. -- Olkoon menneeksi Bohunista. No
niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja
ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni
minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin
kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin
hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn
kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei
hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden
hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi
minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut
kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli
minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin
on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa
makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.
-- Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. -- Sen me myöskin tiedämme. Mutta
millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?
-- No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet
Jaworskit -- he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu
selässä, se on ihan varma! -- niin minä ajattelin itsekseni: nyt
lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa
hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni
vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies,
niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten
sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut
sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin
neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja
tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.
-- Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.
-- Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen
ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.
-- Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein,
että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun
juovan mitä saan...
-- Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.
-- Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.
-- Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian -- ja mietin, minne mennä
-- ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja
siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa
kohden. Wlodawassa -- hevoset olivat jo hyvin väsyksissä -- pysähdyn
syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä
aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia.
Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone,
mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä:
sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän
haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään.
Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä
eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään.
Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää
minut sisään. Astun huoneeseen -- ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.
-- Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.
-- Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä
aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti
paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään,
ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole.
Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen
ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki
oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan
tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski
Lipkowissa oli hänet lyönyt.
-- Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.
-- Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin
kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin
lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen
taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten
mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää
hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.
-- Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.
-- Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, --
vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni:
kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin
herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi
olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin
ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi
olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.
-- Entä mitä hän teki Wlodawassa?
-- Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen
haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin
pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi
saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty,
sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista
muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka
minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua
kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa
kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin
minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti
olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä,
siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään
mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän
alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan
sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla
ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja
myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden
palveluksen.
-- Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.
-- Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki
juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole
rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan.
Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen.
Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä
matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän,
pääsen Wolyniaan -- ja täältä ei enään ole sinne pitkältä --, niin
olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en
voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy
kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde
sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle
Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka
Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan
hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä
näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar
Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.
-- No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.
-- Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. -- Kun
minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt,
vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika,
kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on
hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen
vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin
totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä
tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.
Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas,
mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui
silmät kohotettuina taivasta kohden.
-- Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. -- Paras
todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä
estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs
minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä
voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta
Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo
kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä,
sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin
Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.
-- Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba
puhumaan. -- Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai
että hän on valehdellut.
-- Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. -- Sormuksen, sanoo hän,
minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna
kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä
sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun
neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa
sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja,
jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he
eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä
rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta.
Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä
tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle
tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani.
Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä
vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat,
rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti.
Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä
vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin
tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja
puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin
ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien.
Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella
sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän
selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne
vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette
huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.
-- Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.
-- Miksi huomenna? -- jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun
koitossa voimme lähteä.
Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia,
milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä
kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.
-- Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, -- millaisen palvelijan
Skrzetuski onkaan sinusta saanut.
-- Kuinka niin? kysyi Rzendzian.
-- Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.
-- Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti
en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.
-- Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.
-- Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi
kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän
ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä
siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja
antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä.
Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä,
joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä?
Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa.
Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää
kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra
komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja
ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista:
Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.
Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli
läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen
hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti
Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti.
Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:
-- Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi
sanoa kauniiksi.
-- Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. -- Olisiko
minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?
-- Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha -- en tiedä
onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.
-- Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan?
Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan
vihollinen?
-- Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan
sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?
-- Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.
-- Sama mies, mutisi liettualainen, -- herra Laszczin sukulainen ja
herra Skrzetuskin vihamies.
Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba
virkkoi:
-- Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän
pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme
alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin
tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä.
Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen
lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra
Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne,
sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.
-- Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.
-- Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka
teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda.
Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa
uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen
nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän
kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja
teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme,
jääkää mieluummin tänne.
-- Se on harmillista, sanoi liettualainen.
-- Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme
ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta
ei nyt.
-- Ikävä kuulla.
-- Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen.
Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se
on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten
keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!
-- No, entäs ruhtinaalle?
-- Ruhtinas on poissa.
-- Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?
-- Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän
perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä
uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana,
hyvät herrat, ettei sanaakaan!
-- Kunniasana, virkkoi Podbipienta.
-- Kunniasana, kunniasana!
-- Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.
Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen
esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.