Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja
pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan
rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet
aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli
uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin
vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan
uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta
alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti
sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia
sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti
hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän
aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki
merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet
päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski
ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti
syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi
hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan
sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä
vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin
huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki
niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä
sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän
yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa
tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin
itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista
ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli
solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki
oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka
omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri
tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli
mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia
parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai
jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot
ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille,
tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta
puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt,
ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja
Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun
kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden
kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita.
Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia
valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa
ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli
kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta
puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa
syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään
ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia
kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.
Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä
ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi
päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa
sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta,
kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.
Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen
niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla
ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta
mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta
oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase
kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä
enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä
herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla
vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja,
ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä
häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin,
hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu.
Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta
toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista
joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen
osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa
toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut
voimaa.
Pieni ritari -- tai pikemmin "pieni paholainen" -- koetti innostuttaa
Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen
seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja
selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.
-- Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, -- kestämään sellaisia
täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen
yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä
varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää
husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän
vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo
yöllä pensaissa -- sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja
helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan
mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä.
Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on
minun paras aikani.
Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes
hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla,
palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena,
että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen
miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra
Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut
aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään
joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama
sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan,
osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen
alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan
iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän
alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään
sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman
ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan
pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban
luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa,
pidättää itseään.
Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta
jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja
joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat
Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:
-- Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy
puhua tärkeistä asioista.
Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän
levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei
heillä ole mitään hyvää kerrottavana.
-- He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, -- ruhtinaat
Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.
-- Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja
vastasivat yhtaikaa:
-- Helena vainajan serkkuja.
Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän
alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen
ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi,
silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:
-- Kuinka?
-- Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, -- että ruhtinatar on
Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.
-- Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja
kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme,
lisäsi ruhtinas Jur.
Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka
tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että
läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen
putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti
silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.
-- Hyvä Jumala!
Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.
Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.
-- Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan
sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari,
tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme
liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään
auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan
kuningattaren hovissa.
-- Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen
oli riistänyt valtoihinsa, -- anna meille anteeksi meidän vikamme,
kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen
verta.
-- Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.
Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi
nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe
siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen.
Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen
lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.
-- Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, -- enkelit ovat ottaneet
hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.
Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset
valittivat hekin. Kellot soivat.
Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta
väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi
hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin
toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli
painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja
ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea,
joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle
jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.
Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista
huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat
uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta
ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan.
Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi,
nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta
kysellä häntä.
-- Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi
Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra
Wolodyjowski.
-- Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.
-- Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. -- Ruhtinaan
lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas
Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on
myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä.
Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta
tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.
-- Suuri Jumala, sanoi liettualainen, -- oletteko omin silmin nähnyt
Skrzetuskin?
-- Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu,
että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.
-- Tunsiko hän teidät?
-- Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja
nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä
viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin
ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee
tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset
käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt
sairaus käy ylivoimaiseksi.
-- Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta?
jatkoi herra Longinus. -- Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet,
lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.
-- Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa,
jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja.
Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli
kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia
eikä komissioonista enään tule mitään.
-- Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut
ruhtinattaren kuolemasta.
-- Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon
Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea
ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He
hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset
piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli
sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat
ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että
rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista
neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki
ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan
päinvastoin.
-- Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?
-- Oli.
-- Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena
erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt
ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi
hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat
olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan
luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän
joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz
kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin
ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta
selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat,
joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet
nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he
sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti
Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.
-- Ihme, että hän vielä elää.
-- Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli
hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä
tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä.
Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin
huostaan.
-- Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään
ole lohdutusta, sanoi Longinus.
Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.
Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten,
kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden
ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä,
ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.
-- Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski,
ravistaen häntä olkapäistä. -- Mitä te nyt siinä mietitte, ette
kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.
-- Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, -- mietin
vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään
tekemistä tässä maailmassa.