Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin,
sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa
hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba
ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä
salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta
osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu
kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.
Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren
kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken
olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa,
vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo,
varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan
Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja
tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.
Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla
viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää
ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki
ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän
kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin
turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia
säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua
hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä
myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta
kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua,
lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten
suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.
Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin
kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten
linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen
vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli
kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla
matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla,
joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan.
Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä
sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että
neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka
pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui
helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta
nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain
taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden
tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut
ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan
sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä
erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili
lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät
illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.
Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat,
vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas,
raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin
kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon
taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen,
sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja
niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen
ihmisten kasvot.
Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää
jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä
onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra
Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon
päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän
pienelle ritarille:
-- Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään -- simaa ja
unkarilaista viiniä lukuunottamatta -- tee vanhoille luille niin
hyvää kuin aurinko.
-- Kaikille se tekee hyvää, vastasi herra Wolodyjowski, -- koska
eläimetkin mielellään asettuvat aurinkoon.
-- Onni, että tällaisena vuodenaikana saamme käydä noutamaan
ruhtinatarta. Talvella pakkasessa olisi vaikeaa paeta tytön kanssa.
-- Kunpa hänet nyt ensin saisimme käsiimme. Mutta konna olen, jos
joku hänet meiltä vielä sieppaa.
-- Sanon teille, herra Michal, huomautti Zagloba, -- että minulla
on yksi pelko, se nimittäin, että sodan syttyessä tatarilaiset
hyökkäävät niille seuduille ja ottavat meidät vangiksi. Kasakoitten
kanssa kyllä tulemme toimeen, talonpojille emme ensinkään näytä
lupatodistuksiamme, sillä olettehan huomannut, että he pitävät meitä
kasakkaupseereina. Zaporogilaiset taas kunnioittavat turvanuijaa ja
onhan Bohunin nimi meidän kilpenämme.
-- Kyllä minä tunnen tatarit, sillä Lubnien alueella me alituiseen
olimme tekemisissä heidän kanssansa eikä minulla ja Wierszulilla
silloin ollut koskaan lepoa.
-- Tunnen minäkin heidät, sanoi Zagloba. -- Olenhan kertonut teille
kuinka vietin monta vuotta heidän joukossaan ja pääsin siellä
korkeaan arvoon. Kun en kuitenkaan tahtonut ruveta musulmaniksi, oli
minun vihdoin jätettävä kaikki ja vielä he olivat toimittamaisillaan
minulle marttyrikuoleman siitä hyvästä, että olin houkutellut heidän
vanhimman pappinsa oikeaan uskoon.
-- Mutta tehän joskus olette kertonut tämän tapahtuneen Galatassa.
-- Galatassa oli omat seikkailunsa ja Krimissä omansa. Mutta jos te
luulette maailman loppuvan Galatassa, niin ette ehkä tiedä, missä
pippuri kasvaa. Belialin poikia on tässä maailmassa enemmän kuin
kristittyjä.
Nyt puuttui puheeseen Rzendzian:
-- Eivät yksin tatarit saata olla meille haittana, virkkoi hän, --
sillä minä en ole vielä sanonutkaan minkä Bohun minulle ilmaisi,
nimittäin, että sitä rotkoa vartioivat pahat voimat. Jo se nainenkin,
joka hoitaa ruhtinatarta, on jättiläinen, luultavasti hän lisäksi
on noita ja pitää yhteyttä pahojen henkien kanssa. Ne varoittavat
häntä vaaran tullen ja niinmuodoin meistäkin. Minulla kyllä on hänen
varaltaan luoti, jonka itse olen valanut -- siunattuun vehnään. Muu
ei häneen pysty. Sitäpaitsi siellä varmaan on vamppyyreja kokonaiset
rykmentit puolustamassa sisäänkäytävää. Mutta herrat saavat varoa
päätänsä, jos siellä minulle jotakin tapahtuu, sillä silloinhan
menettäisin palkintoni.
-- Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, -- meidän päämmekö pitäisi
miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin
niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi
takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle
liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin
mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen
Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta
pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin
härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni
autuuden.
-- Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää
mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.
-- Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi
Wolodyjowski. -- Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia,
meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä
parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan
minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta
tehtyä kynttilää.
-- Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, -- ettei
herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.
-- Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, -- jos
näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.
-- Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin
minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa
myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä.
Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi
silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta
kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta
rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan
pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon.
Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin
lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen,
joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja,
mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain
ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun... Vasta silloin noita
ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä
Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän
täytyy tappaa.
-- Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.
-- Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että
repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän
sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan
hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen
siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen
viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin
naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi
sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.
Näin keskustellen ja neuvotellen kului heiltä matkalla aika.
He ratsastivat nopeaan, vältellen kauppaloja, kyliä, taloja ja
kukkuloita. Jarmolincen kautta ajettiin Baria kohden, josta oli määrä
kääntyä vinoon Jampolin ja Dniesterin suunnalle. He kulkivat siitä,
missä Wolodyjowski kerran oli lyönyt Bohunin ja pelastanut Zagloban
hänen käsistään -- he osuivat tulemaan samaan talonpoikaismajaankin
ja pysähtyivät sinne yöksi. Välistä heidän kuitenkin täytyi viettää
yö taivasalla, arolla, ja silloin huvitti herra Zagloba heitä
kertomalla entisiä seikkailujaan, sekä sellaisia, jotka hän todella
oli kokenut että sellaisia, jotka hän oli kuvitellut. Enimmäkseen
he kuitenkin keskustelivat ruhtinattaresta ja siitä, miten he
vapauttavat hänet noidan vankeudesta. Vihdoin jätettyään selkänsä
taa seudut, joita linnaväki ja Lanckoronskin lippukunnat pitivät
kurissa, saapuivat he kasakkamaahan, jossa ei enään ollut ljaheja.
Ne, jotka eivät olleet päässeet pakoon, olivat nimittäin tuhotut
tulella ja miekalla. Toukokuu loppui, alkoi jo helteinen kesäkuu,
mutta he olivat tuskin suorittaneet kolmannen osan matkaansa, tie
oli niin pitkä ja vaivaloinen. Onneksi ei heitä enään kasakkain
puolelta uhannut mikään vaara. Talonpoikaisjoukoille he yleensä
eivät näyttäneet todistuksiaan, sillä useimmiten ne pitivät heitä
zaporogilaisupseereina. Silloin tällöin heiltä kuitenkin kysyttiin,
keitä he olivat ja jos kysyjä oli suistolainen, niin näytti herra
Zagloba Bohunin turvanuijaa. Jos taas tiedustelija oli tavallinen
murhamies roskaväen joukosta, niin Zagloba, astumatta alas hevosen
selästä, potkaisi häntä jalallaan rintaan ja kaatoi hänet maahan.
Tämän nähdessään toiset heti avasivat tien, arvellen, että ratsastaja
ei ollut ainoastaan heikäläinen, vaan lisäksi hyvin arvokas herra,
koska kerran hän lyö. "Se on ehkä Krywonos, Burlaj tai itse isä
Chmielnicki." Bohunin maine harmitti Zaglobaa suuresti, suistolaiset
kiusasivat häntä todella liiaksi kyselemällä Bohunista. Siitä
syntyi matkalla usein viivytystä. Välistä ei kysymyksistä tahtonut
tulla loppuakaan: onko hän terve, onko hän hengissä? Huhu hänen
kuolemastaan oli näet levinnyt aina Jahorlikille ja Dnieperin
koskille asti. Mutta kun matkalaiset vain kertoivat, että hän on
terve ja vapaa ja että he juuri ovat hänen lähettämiään, niin heitä
suudeltiin ja kestitettiin. Kaikkien sydämet, vieläpä kukkarotkin,
avautuivat heille -- jota asianhaaraa ei herra Skrzetuskin viekas
palvelijapoika malttanut olla käyttämättä hyväkseen.
Jampolissa heidät otti vastaan vanha kuuluisa päällikkö Burlaj, joka
siellä suistolaissotaväen ja rahvaanjoukon kanssa odotti Budziakin
tatareja. Burlaj oli ollut Bohunin opettaja sotilaanammatissa. Hän
oli kulkenut hänen muassaan Mustanmeren retkillä, kerran olivat he
yhdessä ryöstäneet puhtaaksi Sinopen. Siksipä Burlaj rakastikin
Bohunia kuin poikaansa ja otti hänen lähettinsä ystävällisesti
vastaan, osottaen heille täydellistä luottamusta, varsinkin kun hän
viime vuonna oli Bohunin luona nähnyt Rzendzianin. Saatuaan tietää,
että Bohun on hengissä ja että hän pyrkii Wolyniaan, pani hän
iloissaan toimeen pidot läheteille ja joi itsensä juovuksiin.
Herra Zagloba pelkäsi, että Rzendzian hiukan juotuaan lörpöttelisi
tarpeettomia, mutta poika, joka oli viekas kuin kettu, osasi puhua
totta vain silloin, kun sitä vaaratta saattoi puhua.
Puhumalla tätä vaaratonta määrää totta, hän myöskin hankki itselleen
luottamusta. Kummalliselta ritareistamme kuitenkin tuntui kuunnella
kauhealla avomielisyydellä pidettyjä keskusteluja, joissa heidän
nimiään yhtämittaa toistettiin.
-- Me olemme kuulleet, sanoi Burlaj, -- että Bohun on saanut surmansa
kaksintaistelussa. Ettekö tiedä kuka hänet surmasi?
-- Wolodyjowski, ruhtinas Jeremin upseeri, vastasi Rzendzian tyynesti.
-- Ai, jospa minä saisin hänet käsiini, niin kostaisin hänelle
haukkamme surman. Minä nylkisin hänet.
Herra Wolodyjowski väänteli kauranvärisiä viiksiään ja loi Burlajhiin
samanlaisen katseen kuin koira suteen, jota se ei saa tarttua
kurkkuun. Mutta Rzendzian sanoi:
-- Siksipä minä, herra päällikkö, juuri sanonkin teille hänen nimensä.
-- Paholainen saattaa todella iloita tuosta pojasta, ajatteli herra
Zagloba.
-- Mutta, jatkoi Rzendzian, -- hän ei kuitenkaan ole aivan suuresti
syypää, sillä Bohun itse vaati hänet taisteluun, tietämättä miten
taitavan taistelijan hän haastaa. Todistajana tilaisuudessa oli
Bohunin pahin vihollinen, eräs aatelismies, joka kerran oli temmannut
ruhtinattaren hänen käsistään.
-- Kuka hän sitten on?
-- Vanha juoppo, joka aikoinaan alituisesti kulki Czehrynissä
atamanimme kintereillä ja oli olevinaan hänen hyvä ystävänsä.
-- Hän tulee vielä riippumaan hirressä! huudahti Burlaj.
-- Hölmö minä olen, jollen hakkaa poikki tuon koiran korvia! mutisi
Zagloba.
-- Hän oli niin silvottu, jutteli Rzendzian, -- että jos siinä
olisi ollut joku toinen kuin hän, niin korpit sitä jo aikoja sitten
olisivat nokkineet. Mutta meidän atamanissa on sitkeä henki ja hän
parantui, vaikka hän tuskin jaksoi laahautua Wlodawaan. Varmaan ei
hänestä olisikaan tullut kalua, jollemme me olisi olleet siellä
apuna. Me lähetimme hänet Wolyniaan, missä meikäläisillä on valta ja
hän puolestaan lähetti meidät hakemaan tyttöä.
-- Ne mustakulmat ne hänet tuhoavat, mutisi Burlaj, -- minä olen
sanonut sen hänelle aikoja sitten. Eiköhän hänen vain olisi ollut
parasta leikitellä tytöllä kasakan tapaan ja sitten panna kivi
kaulaan ja heittää veteen, niinkuin me teimme Mustallamerellä.
Herra Wolodyjowskin oli vaikea hillitä itseään, niin oli hänen
tunnettaan kaunista sukupuolta kohtaan loukattu. Mutta Zagloba
hymähti ja sanoi:
-- Varmaan se olisi ollut parempi.
-- Te olette hyviä ystäviä, sanoi Burlaj, -- te ette hädässä
jättäneet häntä, ja sinä, pikkuinen, olet paras kaikista, sillä
sinut minä näin jo Czehrynissä, kun hoidit ja vaalit haukkaamme. No,
minäkin olen teidän ystävänne. Sanokaa mitä tarvitsette, kasakoita
vaiko hevosia, kyllä minä annan, ettei teille palatessanne tulisi
viivytystä.
-- Kasakoita emme tarvitse, herra päällikkö, vastasi Zagloba, --
sillä omalla väellä tulemme toimeen kulkiessamme täällä omassa maassa
ja jos sattuisi jokin paha kohtaus -- josta Jumala varjelkoon --,
niin isomman joukon kanssa on vaikeampi suoriutua kuin pienen. Hyvät
hevoset sensijaan olisivat erinomaiset olemassa.
-- Minä annan teille niitä, annan hevosia, jotka vievät voiton
khaninkin ratsuista.
Silloin virkkoi Rzendzian, käyttäen tilaisuutta hyväkseen:
-- Rahaa atamani antoi vähänpuoleisesti, sillä hänellä ei siellä
sattunut olemaan, mutta Braclawin takana hänellä on taalareita
kapottain.
-- Tule tänne kamariin, sanoi Burlaj.
Tätä ei Rzendzianille tarvinnut sanoa kahta kertaa. Hän katosi vanhan
päällikön kanssa oven taakse ja kun hän hetken perästä palasi, loisti
ilo hänen pulleilla kasvoillaan ja sininen mekko hänen vatsallansa
oli ikäänkuin paisunut.
-- No, menkää Jumalan nimeen, lausui vanha kasakka, -- ja kun sitten
tuotte tyttöä, niin poiketkaa minun luokseni, että minäkin saan nähdä
Bohunin käkösen.
-- Se ei ole mahdollista, herra päällikkö, vastasi poika rohkeasti,
-- sillä tuo ljahitar pelkää kauheasti ja on kerran jo syössyt
veitsen ruumiiseensa. Me pelkäämme, että hänelle voisi tapahtua
jotakin. Hoitakoon hänet atamani yksinään.
-- Hoitakoon vain. Häntä tyttö ei tule pelkäämään. Valkokätinen
ljahitar -- kasakka on hänelle tietysti kauhistus! Menkää Jumalan
nimeen, teillä ei enään olekaan pitkältä.
Jampolista ei todella enään ollut pitkältä Waladynkaan, mutta tie
oli pahaa, tai pikemmin oli ritarien edessä täydellinen tiettömyys.
Sillä niihin aikoihin olivat sikäläiset seudut vielä erämaata, vain
siellä täällä jokin harva asumus. He lähtivät siis Jampolista länteen
päin, loitoten Dniesteristä ja kulkivat sitten pitkin Waladynkan
juoksua Raszkowia kohden. Vain tätä tietä saattoi päästä rotkolle.
Taivaalla vaaleni jo aamun koi, koska Burlajn kemut olivat kestäneet
myöhään yöhön. Herra Zagloban laskujen mukaan eivät he ennen auringon
maillemenoa voineet ehtiä rotkolle. Mutta ilta tuli herra Zagloballe
juuri kuin tilauksesta, sillä hän tahtoi Helenan vapautuksen jälkeen
käyttää yötä hyväkseen. Ratsastaessaan keskustelivat he siitä, kuinka
onni tähän asti oli ollut heille suotuisa. Muistellen Burlajn kemuja
herra Zagloba sanoi:
-- Eikö ole ihmeellistä, kuinka nuo kasakat, jotka elävät veljeydessä
keskenään, kaikissa yrityksissä tukevat toisiaan. En puhukaan
rahvaasta, jota he ylenkatsovat ja jota he, jos vain piru auttaa
heitä ravistamaan hartioiltaan meidän yliherruutemme, tulevat
kohtelemaan vieläkin pahempina herroina. Mutta kasakkaveljeskunnassa
on jokainen valmis toisen puolesta menemään vaikkapa tuleen eikä
niinkuin meidän aatelimme kesken.
-- Mitä vielä, hyvä herra, huomautti Rzendzian, -- minä olen kauvan
ollut heidän joukossaan ja nähnyt kuinka he syövät toinen toisiaan
kuin sudet. Jollei Chmielnickiä olisi, joka on heidän voimansa ja
taidollaan pitää heitä kurissa, niin he pian tuhoaisivat toinen
toisensa sukupuuttoon. Mutta tuo Burlaj, se on suun sotilas ja itse
Chmielnickikin kunnioittaa häntä.
-- Mutta sinä varmaan häntä halveksit, kun suvaitsit häntä sillä
tavalla nylkeä. Aijai, Rzendzian, Rzendzian, et sinä kuole
luonnollisella kuolemalla.
-- Kullekin on määrätty oma kohtalonsa hyvä herra, mutta onhan
vihollisen petkuttaminen kiitettävä ja Jumalalle otollinen asia.
-- Ei sitä luetakaan sinulle moitteeksi, mutta ahneutesi luetaan.
Sinulla on aatelismiehelle sopimaton talonpojan vaisto ja siitä sinä
varmaan-joudut kadotukseen.
-- En surkeile uhrata kynttilää kirkkoon, jos minun on niihin
aikoihin onnistunut ansaita. Pitäähän Jumalallakin olla minusta
hyötyä ja siunaahan hän sitten minua eteenpäin. Mutta minä autan
vanhempiani ja se kumminkaan ei ole synti.
-- Käänsi tuota veitikkaa kuinka tahansa, niin ei se mene nurin
enempää kuin pelinoppa! huudahti, Wolodyjowskiin vedoten, herra
Zagloba. -- Minä tässä jo pelkäsin, että oveluuteni menee minun
mukanani hautaan, mutta näen, että tuo mokoma tuossa on paljon
suurempi veitikka kuin minä. Tuon pojan viekkauden avulla vapautamme
me ruhtinattaremme Bohunin vankeudesta Bohunin suostumuksella ja
Burlajn ratsujen avulla. Onko mokomaa ennen nähty! Mutta päältäpäin
katsellen ei siitä pojasta antaisi kolmea ropoa.
Rzendzian hymähti tyytyväisenä ja vastasi:
-- Onkos se sitten meille pahaksi, hyvä herra?
-- Sinä miellytät minua ja jollet olisi niin ahne, niin ottaisin
sinut palvelukseeni. Mutta koska kerran olet petkuttanut Burlajn,
niin annan minä sinulle anteeksi senkin, että kutsuit minua juopoksi.
-- Enhän minä teitä nimittänyt siksi, vaan Bohun.
-- Jumala onkin häntä siitä rangaissut, sanoi Zagloba.
Heidän näin keskustellessaan kului aikainen aamun hetki, mutta
kun aurinko oli ennättänyt korkeammalle taivaan laella, valtasi
heidät vakavuus, sillä muutaman tunnin päästä he jo olivat näkevät
Waladynkan. Pitkän matkan jälkeen he siis vihdoin olivat saavuttavat
päämääränsä, eipä siis ihme, jos eräänlainen levottomuus hiipi heidän
sydämiinsä. Elääkö Helena vielä ja jos hän elää, niin tapaavatko he
hänet rotkosta? Horpyna on saattanut viedä hänet pois, tai ehkä viime
hetkessä kätkeä hänet jonnekin rotkon tuntemattomista luolista, tai
surmata hänet. Vaikeudet eivät vielä lainkaan olleet voitetut, vaarat
eivät lainkaan vielä olleet ohitse. Heillä oli tosin kaikki merkit,
joista Horpynan piti tuntea heidät Bohunin läheteiksi, miehiksi,
jotka täyttävät hänen tahtonsa. Mutta entä jos paholaiset ovat häntä
varoittaneet? Enimmin pelkäsi sitä Rzendzian. Ja myöskin Zagloba,
vaikka hän pitikin itseänsä mustan taidon tuntijana, ajatteli sitä
levottomuudella. Siinä tapauksessa he näet varmaan löytäisivät rotkon
tyhjänä ja -- mikä pahempi -- tapaisivat väijytyksessä Raszkowista
tulleita kasakkoja. Heidän sydämensä sykkivät yhä kiivaammin ja kun
he vihdoin, muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen rotkon harjalta
näkivät välkkyvän vedenjuovan, kalpenivat Rzendzianin pulleat posket.
-- Se on Waladynka, sanoi hän ääntään hilliten.
-- Joko nyt? kysyi yhtä hiljaa Zagloba. -- Kuinka me jo olemme niin
likellä...
-- Kunhan Jumala meitä nyt vain varjelisi, virkkoi Rzendzian. --
Ryhtykää nyt noitumaan, sillä minua peloittaa kauheasti.
-- Tyhmyyksiä kaikki noituudet. Me siunaamme joen ja rotkon suun. Se
auttaa paremmin.
Herra Wolodyjowski pysyi kaikista tyynimpänä ja vaikeni. Hän
ainoastaan tarkasteli huolellisesti pistolejaan ja kaatoi niihin
ruutia. Sitten hän koetti, lähteekö sapeli helposti tupesta.
-- Minulla on siunattu luoti tässä pistolissa, sanoi Rzendzian. --
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eteenpäin!
-- Eteenpäin!
Vähän ajan kuluttua olivat he puron rannalla ja käänsivät hevosensa
sen juoksun mukaan. Äkkiä pysäytti heidät herra Wolodyjowski ja sanoi:
-- Ottakoon Rzendzian turvanuijan, sillä hänet tuntee noita, ja
ryhtyköön hän ensinnä keskusteluihin hänen kanssaan, jotta ei noita
pelästyisi meitä eikä pakenisi ruhtinattaren kanssa johonkin luolaan.
-- Minä en lähde ensimäisenä, tehkää mitä tahdotte.
-- Ratsasta, kuhnuri, sitten viimeisenä.
Sen sanottuaan karautti herra Wolodyjowski ensimäiseksi. Hänen
jäljessään ajoi herra Zagloba ja viimeisenä raahusti valtoimien
hevosten kanssa Rzendzian, levottomana vilkuillen joka taholle.
Hevosten kaviot tömisivät kiviä vastaan, ympärillä vallitsi erämaan
hiljaisuus, vain kallionraoissa piileilevät heinä- ja arosirkat
sirittivät ääneensä, sillä päivä oli yhä helteinen, vaikka aurinko jo
oli paljoa alentunut puolenpäivän korkeudesta. Ratsastajat saapuivat
vihdoin kummulle, joka oli kupera kuin kumoon käännetty ritarikilpi
ja jonka yläpuolelle haljeskelleet ja auringossa rapistuneet kalliot
muodostivat talojen raunioiden ja kirkontornin tapaisia röykkiöitä.
Ne muistuttivat linnaa tai kaupunkia, jonka vihollinen hiljan on
hävittänyt. Rzendzian nykäisi herra Zaglobaa.
-- Se on Paholaisen Rajapyykki, minä tunnen sen Bohunin
kertomuksesta. Tästä ei kukaan öiseen aikaan hengissä käy lävitse.
-- Jollei käy lävitse, niin ehkäpä ratsastaa, huomautti Zagloba. --
Hyi, mikä kirottu paikka. Ainakin näytämme olevan oikealla tiellä.
-- Sinne ei enään ole pitkältä, sanoi Rzendzian.
-- Jumalan kiitos, vastasi herra Zagloba ja hänen ajatuksensa kiiti
ruhtinattaren luo.
Hänestä tuntui niin kummalliselta, kun hän näki nämä Waladynkan
villit rannat, tämän erämaan ja koko tämän synkkyyden. Hänen oli
vaikea uskoa, että ruhtinatar saattoi olla niin likellä. Hän, jonka
tähden hän oli ollut niin monissa vaaroissa ja seikkailuissa ja jota
hän rakasti niin, että kun oli tullut viesti hänen kuolemastaan,
niin ei hän ollut voinut käsittää miten suoriutua elämästä ja
vanhuudesta. Yleensähän ihminen tottuu kaikkeen, onnettomuuteenkin,
mutta herra Zagloba oli jo liian pitkän ajan kuluessa eläytynyt
ajatukseen, että ruhtinatar on ryöstetty ja että hän on kaukana
Bohunin vallassa: hän ei enään rohjennut uskoa kaipauksen ja
etsinnän vihdoinkin loppuneen ja toivon täyttymisen ja levon hetken
vihdoin koittaneen. Hänen mieleensä johtui muitakin kysymyksiä:
mitähän ruhtinatar sanoo, kun näkee hänet? Puhkeaako hän itkemään
-- sillä pelastus pitkästä ja raskaasta vankeudesta yllättää hänet
tietysti kuin salama. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet, mietiskeli
Zagloba. Jumala sovittaa kaikki asiat niin ihmeellisesti, että hyve
lopullisesti kuitenkin voittaa ja vääryys joutuu häpeään. Jumalahan
ensinnä antoi Rzendzianin Bohunin käsiin ja teki sitten heistä
ystävät. Jumala johdatti sillä tavalla, että sota, tuo julma äiti,
kutsui pois villin atamanin niistä erämaista, jonne hän kuin susi
oli vienyt saaliinsa. Jumala antoi hänet sitten Wolodyjowskin käsiin
ja pani hänet uudestaan kohtaamaan Rzendzianin. Ja niin ovat kaikki
asiat liittyneet toisiinsa, että nyt juuri, kun Helena ehkä jo on
kadottanut viimeisen toivonsa eikä enään odota mistään apua, apu
onkin läsnä. "Sinun itkusi lakkaa, tyttöseni", mietiskeli Zagloba,
"ja pian kohtaa sinua ääretön ilo. Voi, kuinka kiitolliseksi hän
tuleekaan! Hän panee kätösensä ristiin ja kiittää!"
Ja herra Zagloba näki tytön ilmi elävänä silmiensä edessä. Hän
heltyi nyt kokonaan ja vaipui miettimään, mitä hetken perästä tulee
tapahtumaan.
Samassa nykäisi Rzendzian häntä takaapäin hihasta:
-- Herra...
-- No mitä? kysyi Zagloba, tyytymättömänä siitä että hänen
ajatustensa kulku oli katkaistu.
-- Näittekö, susi pujahti tuolta editsemme.
-- Ja entä sitten.
-- Mutta olikohan se vain susi?
-- Mene ja suutele sitä kuonoon.
Samassa pysäytti Wolodyjowski hevosensa.
-- Emmehän vain ole eksyneet tieltä? kysyi hän. -- Sillä meidän
pitäisi jo tulla perille.
-- Ei, sanoi Rzendzian, -- me ratsastamme aivan niinkuin Bohun neuvoi.
-- Kunpa tämä kaikki Jumalan avulla jo olisi ohitse.
-- Rotko tulee siis pian, jos ratsastamme tätä vauhtia?
-- Pyytäisin vielä teitä pitämään vaaria siitä Czeremysistä
sillaikaa, kun puhelen noidan kanssa. Se kuuluu olevan aika roisto ja
ampuvan hyvin.
-- Älä pelkää, annetaan mennä nyt.
Tuskin olivat he ehtineet ajaa muutamia kymmeniä askelia, kun hevoset
alkoivat heristää korviaan ja kuorskahdella. Rzendzianilta meni
pinta kananlihalle, sillä hän pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä
kallionrotkosta kuuluisi vamppyyrin ulvonta tai ryömisi esille
jokin inhoittava tuntematon haamu. Pian kävi kuitenkin selville,
että hevoset olivat korskuneet vain siksi, että kulkivat juuri sen
sudenpesän ohi, jonka asukas vasta oli peloittanut poikaa. Ympärillä
vallitsi täysi hiljaisuus. Heinäsirkatkin herkesivät sirittämästä
ja aurinko aleni toiselle puolen taivaanlakea. Rzendzian teki
ristinmerkin ja rauhoittui.
Yhtäkkiä pysäytti Wolodyjowski hevosensa. -- Minä näen jo, sanoi hän,
rotkon, jonka suuta tukkii kallio, ja kalliossa halkeaman.
-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Rzendzian, -- siinä
se on.
-- Tulkaa perässäni! komensi herra Michal, kääntäen hevosensa.
Hetken perästä olivat he halkeaman kohdalla ja ajoivat sen läpi
ikäänkuin kivisen holvin alitse. Heidän eteensä avautui syvä
rotko, jonka molemmilla sivuilla kasvoi tiheää pensaikkoa, ja joka
kauvempana muuttui leveäksi, kuperaksi tasangoksi. Jättiläismuurit
ympäröivät joka taholla.
Rzendzian alkoi nyt huutaa minkä jaksoi:
-- Bo-hun, Bo-hun... Terve, noita, terve... Bo-hun, Bo-hun...
Ratsastajat pysäyttivät hevosensa ja pidättivät niitä, hetkisen
vaieten. Sitten alkoi poika uudelleen huutaa:
-- Bo-hun, Bo-hun...
Kaukaa kuului nyt koirien haukuntaa.
-- Bo-hun, Bo-hun...
Metsän vasemmalla reunalla, johon auringon punaiset ja kultaiset
säteet lankesivat, alkoivat taajat orapihlaja- ja villit luumupensaat
kahista ja hetken perästä ilmestyi röykkiön korkeimmalle kohdalle
jokin ihmishahmo, joka alaspäin kyyristyen ja varjostaen kädellä
silmiään, tähysteli tulijoihin.
-- Se on Horpyna, sanoi Rzendzian, ja pannen kämmenensä torveksi suun
ympärille alkoi hän huutaa: -- Bohun, Bohun...
Horpyna asteli nyt alas röykkiöltä ja taivutti itseään kävellessään
taaksepäin, pysyäkseen tasapainossa. Hän liikkui sangen nopeasti ja
hänen jäljessään kömpi jokin pieni paksu mies, pitkä turkkilainen
pyssy kädessä. Risut katkeilivat noidan voimakkaiden askelten alla,
kivet vierivät rapisten rotkon pohjalle. Kulkien etukumarassa
auringon punertavassa hohteessa näytti hän todella joltakin
jättiläiskokoiselta, yliluonnolliselta olennolta.
-- Keitä te olette? kysyi hän kovalla äänellä päästessään rotkon
pohjalle.
-- Mitä sinulle kuuluu, paasiviulu? sanoi Rzendzian, joka, nähdessään
että olennot hänen edessään olivat ihmisiä eivätkä henkiä, sai
takaisin tavallisen tyyneytensä.
-- Sinäkö siellä olet -- Bohunin palvelija? Vai sinä. Kyllä minä
sinut tunnen, pikku-mies.
-- Bohunin ystäviä.
-- Sievä noita, mutisi viiksiensä lomitse herra Michal.
-- Mitä varten te olette tulleet tänne?
-- Tässä on turvanuija, puukko ja sormus. Tiedäthän mitä ne
merkitsevät.
Jättiläisnainen otti merkit käteensä, katseli niitä tarkkaan ja sanoi
sitten:
-- Oikeita ovat. Oletteko te hakemassa ruhtinatarta?
-- Olemme. Onko hän terveenä?
-- On. Mutta miksei Bohun itse tullut?
-- Bohun on haavoitettu.
-- Haavoitettuko? Minä olenkin nähnyt sen myllyssä.
-- Jos kerran olet nähnyt, niin mitä sitten kysyt. Valehtelet, senkin
jahtitorvi, sanoi Rzendzian tutunomaisesti.
Noidan nauraessa näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat valkoiset
kuin sudella. Hän painoi kämmenensä nyrkiksi ja tönäisi Rzendziania
kylkeen.
-- Sinä veitikka siinä, sinä...!
-- Mene tiehesi!
-- Älä joutavia. Suutele pois! Mutta milloin sitten otatte
ruhtinattaren?
-- Heti kun hevoset vain ovat levänneet.
-- Ottakaa pois vain. Minä lähden teidän mukaanne.
-- Mitäs varten sinä lähtisit?
-- Minun veljeäni uhkaa kuolema. Ljahit panevat hänet paaluun. Minä
lähden teidän kanssanne.
Rzendzian kumartui satulassa eteenpäin, ikäänkuin keskustellakseen
noidan kanssa, mutta hänen kätensä lepäsi, noidan sitä huomaamatta,
likellä pistolin liipaisinta.
-- Czeremys, Czeremys, sanoi hän, tahtoen kääntää toveriensa huomion
kääpiöön.
-- Mitä sinä häntä huudat? Häneltähän on katkaistu kieli.
-- En minä häntä huuda, ihmettelen vain hänen pientä kokoansa. Ethän
sinä lähde hänen luotaan -- hänhän on sinun miehesi.
-- Hän on minun koirani.
-- Oletteko te kahden rotkossa?
-- Olemme kahden -- ruhtinatar kolmantena.
-- Se on hyvä. Ethän sinä lähde hänen luotaan.
-- Lähden teidän kanssanne, johan sinulle sanoin.
-- Mutta minäpä sanon sinulle, että jäät tänne. Pojan äänessä oli
jotakin, joka teki jättiläisnaisen levottomaksi ja hän kääntyi
paikallaan, sillä epäilys oli yhtäkkiä vallannut hänet.
-- Mitä sinä nyt? sanoi hän.
-- Kas tätä vain, vastasi Rzendzian ja pamautti pistolistaan niin
likeltä, että noita hetkeksi joutui kokonaan savun peittoon.
Horpyna taipui taaksepäin, kädet hajallaan. Hänen silmänsä menivät
nurin, luonnoton korina pääsi hänen kurkustaan, hän horjahti ja
kaatui pitkin pituuttaan selälleen.
Samassa hetkessä löi herra Zagloba sapelillaan Czeremysiä päähän
niin että luut rusahtivat terän alla. Ruma kääpiö ei päästänyt
valitustakaan, hän lysähti keräksi niinkuin mato ja alkoi sitten
täristä. Sormet hänen käsissään vuoroin avautuivat, vuoroin
sulkeutuivat, ikäänkuin kuolevan ilveksen kynnet.
Zagloba pyyhki vaippansa liepeeseen höyryävän sapelinsa, Rzendzian
hypähti hevosen selästä, otti kiven maasta ja heitti sen Horpynan
leveille rinnoille sekä alkoi sitten hakea jotakin hänen poveltaan.
Jalat noidan jättiläisruumiissa ponnistivat vielä maata vastaan.
Kouristus rumensi kauheasti hänen kasvojaan ja hänen ulkonevalla
hampaillansa näkyi verinen vaahto. Kurkusta kuului kumeaa korinaa.
Poika otti nyt poveltaan kappaleen vihittyä liitua, piirsi sillä
kiveen ristin ja sanoi:
-- Nyt ei hän enään nouse. Sitten hän astui satulaan.
-- Hevosen selkään! komensi herra Wolodyjowski. He kiidättivät kuin
vihuri pitkin rotkon keskellä juoksevaa puroa, ratsastivat ohi siellä
täällä tien varrella kasvavien tammien. Vihdoin oli heidän silmiensä
edessä maja. Kauvempana näkyi korkea mylly, jonka kostea pyörä
välkkyi kuin punainen tähti auringon paisteessa. Majan luona oli
kaksi mustaa, tavattoman suurta koiraa. Ne olivat köysillä sidotut
nurkkiin, tempoivat siinä köysiään ja koettivat vimmatusti haukkuen
ja ulvoen päästä tulevien kimppuun. Herra Wolodyjowski ratsasti
edellä ja saapui ensimäisenä paikalle. Hän hyppäsi hevosen selästä,
juoksi ovelle, potkaisi sen auki ja tuli, sapeli helisten, eteiseen.
Porstuan oikealla puolella näkyi avonaisesta ovesta iso tupa, joka
oli täynnä lastuja. Keskellä lattiaa oli liesi. Tupa oli täynnä
savua. Vasemmalle johtava ovi oli suljettu. Siellä hän varmaan on,
ajatteli herra Wolodyjowski ja hyökkäsi ovelle.
Hän kopeloi, avasi oven, tuli kynnykselle ja pysähtyi siihen kuin
naulittuna.
Tuvan perällä, käsi nojaten vuoteen laitaa vastaan, istui Helena
Kurcewicz kalpeana, hiukset hajallaan olkapäillä. Hänen pelästyneet,
Wolodyjowskiin tähdätyt silmänsä kysyivät: kuka sinä olet? Mitä
sinä tahdot? Sillä hän ei milloinkaan ollut nähnyt pikku ritaria.
Mutta tämä hämmästyi nähdessään Helenan kauneuden sekä sametilla
ja kultakankailla verhotun huoneen. Vihdoin hän sai auki suunsa ja
virkkoi hätäisesti:
-- Älkää pelästykö, neiti, me olemme Skrzetuskin ystäviä.
Silloin heittäytyi ruhtinatar polvilleen.
-- Pelastakaa minut! huusi hän, liittäen kätensä yhteen.
Samassa hetkessä ryntäsi sisään herra Zagloba, vavisten,
tulipunaisena ja hengästyneenä.
-- Me olemme täällä! huusi hän. -- Me tuomme apua! Kuullessaan nämä
sanat ja nähdessään tutut kasvot, taipui ruhtinatar kuin kukka,
joka leikataan poikki, hänen kätensä vaipuivat alas, hänen silmänsä
painuivat ripsien peittoon ja hän menetti tajuntansa...