-- Jumalan kaikkivaltiaan kiitos! huudahti Wolodyjowski.
-- Siellä on vielä jälkikirjoitus, virkkoi Zagloba, kurkistaen herra
Michalin olkapään yli.
-- Aivan oikein, sanoi pikku ritari ja luki edelleen.
"Tämän kirjeen tuoja, Mirhorodin tupakunnan esauli on rehellisesti
pitänyt minusta huolta ollessani vankeudessa Siczissä ja nyt Kiovassa
käydessäni on hän minua auttanut. Henkensä uhalla hän on ottanut
tuodakseen teille tämän kirjeen. Pidä huolta, Michal, ettei häneltä
mitään puutu."
-- Kas kunnon kasakkaa, kas että on edes yksi sellainen! sanoi
Zagloba, antaen Zacharille kättä.
Tämä painoi toverillisesti herra Zagloban kättä. -- Voit olla varma
palkinnosta, huomautti pikku ritari.
-- Hän on miesten mies, vastasi kasakka. -- Minä pidän hänestä enkä
ole tullut tänne rahan tähden.
-- Eikä sinulta, huomaan minä, myöskään ole puuttunut rohkeutta, moni
aatelismies olisi sellaisesta rohkeudesta ylpeä, sanoi Zagloba. --
Ei näy teidän joukossanne olevan pelkkiä petoja, ei pelkkiä petoja.
Mutta mitäs niistä. Herra Skrzetuski on siis Kiovassa?
-- Kyllä.
-- Ja turvassa, sillä siellä, kuulemma, mellastaa roskaväki.
-- Hän asuu kasakkapäällikkö Doniecin luona. Häntä ei kukaan ahdista,
sillä meidän isämme Chmielnicki on käskenyt Doniecin kuoleman uhalla
vartioida häntä kuin silmäteräänsä.
-- Oikeita ihmeitäpä tapahtuu. Mistä Chmielnicki on saanut sellaisen
rakkauden Skrzetuskiin?
-- Hän on jo kauvan pitänyt hänestä.
-- Sanoiko herra Skrzetuski sinulle, mitä hän hakee Kiovasta?
-- Kuinka ei olisi sanonut, kun hän tietää, että minä olen hänen
ystävänsä. Minä olen hakenut hänen kanssaan yhdessä ja myöskin
erikseen. Täytyihän hänen silloin sanoa minulle mitä minun on
haettava.
-- Ette ole tähän asti löytäneet?
-- Emme. Ne puolalaiset, jotka vielä oleskelevat Kiovassa,
piileilevät. Toinen ei tiedä toisestaan, niin että siellä on vaikea
löytää. Te olette kuulleet, että roskaväki siellä murhaa, mutta
minä olen sen omin silmin nähnyt. Siellä ei murhata ainoastaan
ljaheja, vaan myöskin niitä, jotka heitä suojelevat luonaan, vieläpä
munkkeja ja nunniakin. Hyvän Nikolain luostarissa oli nunnien luona
kaksitoista ljahitarta. Kammiossa heidät yhdessä nunnien kanssa
tukahutettiin savuun ja melkein joka toinen päivä kuuluu kaduilta
huutoa, kun ihmisiä otetaan kiinni ja viedään Dnieper-jokeen. Oi,
kuinka monta sinne onkaan upotettu!
-- Ehkäpä ruhtinatarkin jo on murhattu?
-- Ehkäpä hänkin...
-- Eipäs, keskeytti Wolodyjowski. -- Jos Bohun jo on tuonut hänet
sinne, niin hän varmaan on toimittanut hänet turvaan.
-- Missä nyt on turvallisempaa kuin luostarissa, mutta sieltäkin
heidät löydetään.
-- Uh, sanoi Zagloba. -- Luuletteko siis, Zachar, että hän on
saattanut saada surmansa?
-- En tiedä.
-- Nähtävästi Skrzetuski kuitenkin on hyvällä mielellä, sanoi
Zagloba. -- Jumala on häntä koetellut, mutta lohduttaa häntä myöskin.
Onko siitä kauvankin, kun lähditte Kiovasta, Zachar?
-- Ah, kauvanhan siitä on. Minä lähdin silloin, kun komisaarit
palasivat Kiovan ohi. Oli paljon ljaheja, jotka tahtoivat paeta
heidän kanssansa ja ne raukat pakenivatkin minkä suinkin voivat
hankia ja metsäteitä pitkin Bialogrodekiin, mutta kasakat ajoivat
heitä takaa ja tappoivat. Paljon heitä pääsi pakoon, paljon
tapettiin. Mutta muutamat osti herra Kisiel vapaiksi kaikilla
rahoilla, mitä hänellä oli muassaan.
-- Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?
-- Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin
yksinäni.
-- Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?
-- Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli
haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani.
Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.
Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja
lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä
hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat
viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:
-- Mainiota simaa.
-- Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. -- Mutta
minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra
Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte
tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.
Zachar nosti päätään.
-- Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun
tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.
-- Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?
-- Kyllä. Minä olen Siczin kasakka. Me olemme valinneet isä
Chmielnickin hetmaniksi ja nyt on kuningas lähettänyt hänelle nuijan
ja lipun.
-- Siinä nyt näette, herra Michal, sanoi Zagloba, -- enkös minä
sanonut, että täytyy panna vastalause.
-- Mistä kasakkayhdyskunnasta te olette?
-- Mirhorodin, mutta sitä ei enään ole olemassa.
-- Mitenkä sen sitten on käynyt?
-- Herra Czarnieckin husaarit tuhosivat sen Keltaisen Veden luona.
Minä ja ne jotka säilyivät, olemme nyt Doniecin komennossa. Herra
Czarniecki on oivallinen sotilas, hän on meillä vankina. Häntä
pyysivät komisaarit vapaaksi.
-- Meilläkin on teikäläisiä vankeja.
-- Niin varmaan onkin. Kiovassa sanottiin, että paras kasakka on
ljahien vankina, vaikka toiset väittivät hänen saaneen surmansa.
-- Kuka hän sitten on?
-- Oi, kuuluisa atamani Bohun.
-- Bohun on surmattu kaksintaistelussa.
-- Kuka hänet surmasi?
-- Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.
Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän
tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät
punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän
purskahti nauruun. --
-- Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin,
että meni kaksin kerroin.
-- Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. --
Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.
-- Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. -- Hän on
nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa.
Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että
eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin
noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu.
Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka
olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut
uskoa, että te olette sellainen mato.
-- Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.
-- Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta
sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos
tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille
koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen
ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei
Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.
-- Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski
on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut
menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole
menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja
kuka takaa, että hän löytää hänet.
-- Se on totta, mutta kun Jumala meidän kättemme kautta on
vapauttanut hänet Bohunista, johdattanut häntä niin monista vaaroista
ja pauloista ja kun Hän on liikuttanut Chmielnickin kivettyneen
sydämen ihmeelliseen myötätuntoon häntä kohtaan, niin eihän tämä
ole voinut tapahtua vain sitä varten, että Skrzetuski tuskasta
ja kaihosta laihtuisi luurangoksi. Jollette, herra Michal, tässä
kaikessa näe Kaitselmuksen kättä, niin on teillä tylsempi järki kuin
sapeli, vaikka tietysti muuten onkin kohtuudenmukaista, ettei ihminen
yhtaikaa omista kaikkia hyveitä.
-- Sen minä ainakin huomaan, virkkoi viiksiään väännellen
Wolodyjowski, -- ettei meillä ole siellä mitään tekemistä ja että
meidän pitää istua täällä kunnes aivan nahistumme.
-- Pikemmin minä nahistun kuin te, sillä minä olen vanha ja
tiedättehän, että vanhuuttaan nauriskin nahistuu ja silava eltaantuu.
Kiittäkäämme pikemmin Jumalaa siitä, että hän lupaa kaikille meidän
vastuksillemme onnellisen lopun. Vähänkös minäkin olen nähnyt vaivaa
ruhtinattaresta, enemmän totta tosiaan kuin te ja tuskin vähemmän
kuin Skrzetuski. Sillä se neito on kuin oma tyttäreni ja tuskin
voisin omaista rakastaa niin suuresti. Sanotaan, että me olemme
toistemme näköisetkin niinkuin kaksi marjaa. Mutta rakastaisin minä
häntä muutenkin ettekä te minua näe iloisena ettekä tyytyväisenä
ennenkuin saan varmuuden, että tyttö raukan kova kohtalo pian loppuu.
Huomisesta lähtien rupean sepittämään häärunoa. Minä kirjoitan näet
sangen kauniita säkeitä, vaikka viime aikoina olen Marsin takia
hiukan laiminlyönyt Apollon.
-- Kannattaako täällä nyt Marsista edes puhuakaan, virkkoi
Wolodyjowski. -- Piru vieköön Kisielin, senkin petturin, kaikki
komisaarit ja heidän sopimuksensa. Kevääksi he tekevät rauhan, se on
yhtä varma kuin että kaksi ja kaksi on neljä. Herra Podbipienta, joka
on tavannut ruhtinaan, sanoo samaa.
-- Herra Podbipienta tietää valtiollisista asioista yhtä vähän kuin
pukki pippurista. Ollessaan ruhtinaan hovissa välitti hän eräästä
tyttö-mokomasta enemmän kuin kaikesta muusta ja kierteli häntä kuin
koira peltokanaa. Suokoon Jumala, että joku muu ampuisi häneltä
peltokanan. Mutta vähät niistä. En kiellä, että Kisiel on petturi,
sen tietää koko valtakunta, mutta sopimuksen aikaansaamisesta on
vielä liian aikaista ruveta ennustelemaan.
Zagloba kääntyi kasakan puoleen.
-- Vai mitä siellä teidän keskuudessanne sanotaan, Zachar, tuleeko
rauha vaiko sota?
-- Ensi ruohoon asti on rauha, mutta keväällä olemme surman suussa,
joko me tai ljahit.
-- Olkaa huoleti, herra Michal, minäkin olen kuullut, että rahvas
kaikkialla aseistautuu.
-- Tulee sellainen sota, ettei sellaista ole ollut, sanoi Zachar.
-- Meillä kerrotaan, että Turkin sulttaani ja khani kaikkine
ordineen liittyvät meihin, ja meidän ystävämme Tuhaj-bej on aivan
läheisyydessä leirillä eikä ole ensinkään lähtenyt kotiin.
-- Ole huoleti, herra Michal, toisti Zagloba. -- Uudesta kuninkaasta
on muun muassa ennustettu, että koko hänen hallituksensa aika kuluu
aseissa. Todennäköistä on, ettemme vielä pitkään aikaan saa panna
miekkaa tuppeen. Ihminen kuluu alituisesta sodasta niinkuin luuta
alituisesta lakaisemisesta, mutta se nyt kerta kaikkiaan on meidän
sotilaiden kohtalo. Ja kun nyt kerran pitää tapella, niin pysykää
minun lähelläni, herra Michal, niin saatte nähdä kauniita asioita ja
tulette huomaamaan kuinka entisinä hyvinä aikoina taisteltiin. Hyvä
Jumala, ei nyt enään ole sellaisia miehiä kuin entisinä aikoina,
ettekä tekään, herra Michal, enään ole sellainen, vaikka olettekin
kiukkuinen sotilas ja vaikka tapoittekin Bohunin.
-- Oikein puhutte, herra, sanoi Zachar, -- ei ole enään sellaisia
miehiä kuin oli ennen...
Sitten katseli hän Wolodyjowskiin ja pudisteli päätänsä.
-- Mutta että tuo ritari olisi tappanut Bohunin... no, no!