Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään,
olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai
oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes
jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen
kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin
ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta
aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa
edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman
kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa
tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli
asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä
oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla
koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet
lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny
kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen
keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan
näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista
arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta
täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin,
hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan,
samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden
lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut,
mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat
yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia.
Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta,
kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama
röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja
helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu
kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä.
Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys,
kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin
sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin
lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa
sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen
lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.
Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit
sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He
loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin
olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa.
Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella
tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista
lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään
pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen
ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan
kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana
kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat
Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.
Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään
totuuden -- totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin
täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla -- tuijottavan sen neuvottelujen
vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta
seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä,
Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan,
tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut
jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan
nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin
pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala
kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi
olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa.
Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka
ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena
Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja
-- mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan
alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen
sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut
yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä
ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä
ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön
johdonmukaisuus...
Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat
rypyssä.
Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin,
hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit
lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko
hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua
herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt
sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon
voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:
-- Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin
ääni.
Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui
hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat.
Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen
ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän
vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:
-- Taakse...
Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta
vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla,
Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan
merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien
majapaikkoja kohden.
Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien,
yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli
ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt,
kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin.
Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että
neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä
riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle,
ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän
puheensa.
Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle
kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi
välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi
huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha
päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä
uhaten vojevodaa, ja huutaa:
-- Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te
olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon
pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä
ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä
ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!
Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.
-- Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!
-- Suu kiinni, Dziedziala, huusi hetmani.
-- Suu kiinni! Hän on jo juonut itsensä juovuksiin, vaikka on näin
aikaista, toistivat muut päälliköt. -- Mene tiehesi, taikka iskemme
kalloosi.
Dziedziala olisi yhä tahtonut räyhätä, mutta hänet otettiin niskasta
kiinni ja heitettiin ulos.
Kauniin ja valituin sanoin puhui vojevoda edelleen, osoittaen
Chmielnickille kuinka suuria lahjoja hän nyt saa. Ne ovat todellisen
vallan puolelta armon osoitus, vallan, jota hän, Chmielnicki on
tähän asti omin luvin pitänyt käsissään. Kuningas, vaikka hän
voisikin rangaista, tahtoo mieluummin antaa anteeksi ja hän tekee
sen siihen kuuliaisuuteen nähden, jota Chmielnicki osoitti Zamoscin
luona. Ja siksi, että edelliset ylitsekäymiset eivät tapahtuneet
nykyisen kuninkaan hallitessa. On siis oikein ja kohtuullista, että
Chmielnicki, joka tähän asti on niin paljon rikkonut, tästä puoleen
osoittautuu kiitolliseksi hänelle suodusta armosta ja laupeudesta,
lakkaa vuodattamasta verta, rauhoittaa rahvasta ja ryhtyy
neuvotteluihin komisaarien kanssa.
Chmielnicki otti vaieten vastaan hetmani-nuijan ja lipun, jonka
viimemainitun hän heti käski levittää taaksensa. Sen nähdessään
päästi rahvas sellaisen ilon ulvonnan, ettei hetken aikaan saattanut
kuulla mitään.
Tyytyväisyys kuvastui hetmanin kasvoilla ja vähän odotettuaan hän
virkkoi:
-- Suuresta armosta, jonka hänen majesteettinsa kuningas on teidän
kauttanne osoittanut minulle, suomalla minulle vallan sotajoukkojen
yli ja antamalla minulle anteeksi edelliset rikokseni, kiitän
nöyrästi. Olen aina sanonut, että kuningas on minun kanssani teitä,
vilpillisiä herroja ja pikkukuninkaita vastaan. Parhaana todistuksena
siitä on, että hän tässä lähettää minulle tyytyväisyytensä merkin
siitä, että olen katkonut teidän kaulojanne. Niin tulen minä
edeskinpäin niitä katkomaan, jollette kaikessa tottele minua ja
kuningasta.
Viimeiset sanat Chmielnicki lausui ääntään korottaen ja kulmakarvat
rypyssä, aivan kuin viha nyt olisi alkanut hänessä kiehua. Komisaarit
jähmettyivät kuullessaan hänen vastauksensa odottamattoman käänteen.
Kisiel sanoi:
-- Kuningas käskee sinun, herra hetmani, lakata vuodattamasta verta
ja ryhtyä meidän kanssamme neuvotteluihin.
-- En minä vuodata verta, vaan Liettuan sotajoukko, vastasi hetmani
jyrkästi, -- sillä olen saanut tiedon, että Radziwill on minulta
vallannut Mozyrin ja Turowin. Jos tämä tieto osoittautuu todeksi,
niin olen minä totisesti saanut tarpeekseni teikäläisistä vangeista.
Silloin käsken heti paikalla lyödä heiltä päät poikki. Neuvotteluihin
minä en tällä kertaa ryhdy. Komisaarienhan on vaikea nyt alkaa
tehtävänsä, sillä eihän sotajoukko ole koolla, täällä minun luonani
on vain kourallinen päälliköitä, muut ovat talvimajoissa. Ilman
heitä en voi alkaa. Sitäpaitsi on turhaa kauvemmin jutella täällä
pakkasessa. Mikä teidän oli minulle ojennettava, sen te olette
ojentaneet. Kaikki olette myöskin nähneet, että minä olen hetmani,
jolla on kuninkaallinen valta. Tulkaa nyt minun luokseni juomaan
ryyppy viinaa ja syömään päivällistä, sillä minun on nälkä.
Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat
komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu
pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa
vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna
Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja
häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta,
jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen
oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin.
Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:
-- Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän
viinasta ja jätän veren koirille.
Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.
Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa,
jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari
kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili
runsas hiki.
Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista
lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani
lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului
hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta
kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita
hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku
sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli
syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän
äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:
-- Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?
Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.
-- Skrzetuski, tunnettu ritari.
-- Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. -- Mutta miksi hän
ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?
-- Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme,
vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.
-- Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?
-- Minä, vastasi vojevda, -- sillä minä en katsonut sopivaksi,
että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän
kintereillämme.
-- Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä
soturilla on luja niska.
Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.
-- Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. -- Ljahit olivat
kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että
he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset,
tatarilaiset ja saksalaiset...
-- He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä,
Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, -- pelkureita
ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti
kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi
ollut kuin kolme tuhatta...
Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä
katkeramman makuisiksi.
-- Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, -- vaikka
pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä
alas teidän herraskurkuistanne.
-- Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota
sitä heille! huudahti Dziedziala.
Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta
Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen
vaikenivat.
Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea
kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä
kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.
Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:
-- Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?
Siihen virkkoi Chmielnicki:
-- Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat
ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja
Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne
edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.
Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien
elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman
rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen
pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi
ja järkiinsä -- _ad mitiorem et saniorem mentem_.
Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski
hiljaisella äänellä:
-- Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia
ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.
Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin
päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa
iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut
maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa.
Sensijaan hän huusi:
-- Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua.
Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia
päällikköjä.
Toiset kiirehtivät pidättämään häntä, mutta kun eivät onnistuneet
hillitsemään raivostunutta, heittivät he hänet suinpäin ulos tuvasta.
-- Milloin haluat, herra hetmani, että komissiooni kokoontuisi? kysyi
Kisiel, koettaen antaa keskustelulle toisen käänteen.
Onnettomuudeksi ei Chmielnickikään enään ollut selvänä ja antoi
sentähden jyrkän, nopean vastauksen:
-- Huomenna tehdään suoraa sekä asioista että ihmisistä. Nyt minä
olen juovuksissa. Mitä te täällä lörpöttelette komissioonista ettekä
anna minun syödä ja juoda. Minä olen jo kyllästynyt siihen asiaan.
Nyt täytyy olla sota.
Ja samassa hän läjäytti nyrkillään pöytään, niin että lautaset ja
kannut hypähtivät:
-- Näinä neljänä viikkona käännän minä teidät ylösalaisin, kintut
taivasta kohden, tallaan teidät jalkojeni alle sekä myyn riekaleet
Turkin keisarille. Kuningas on kuninkaana sitä varten, että hän
tuhoaisi aatelin, herttuat ja ruhtinaat. Jos ruhtinas tekee
rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Jos kasakka tekee
rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Te uhkaatte minua
ruotsalaisilla, mutta eivät hekään minuun pysty! Tuhaj-bej on
pesässään minun likeisyydessäni, veliseni Tuhaj-bej, ainoa haukka
maailmassa, joka on valmis heti tekemään kaikki mitä minä tahdon.
Samassa Chmielnicki juopuneille ominaisella nopeudella muuttui
vihanvimmaisesta niin hellämieliseksi, että kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä ja ääni värisi hänen muistellessaan Tuhaj-bejta.
-- Te tahdotte, että minä nostaisin miekkani turkkilaisia ja
tatarilaisia vastaan, mutta siitä ei tule mitään. Teitä vastaan minä
hyvien ystävieni kanssa kyllä lähden. Olen jo lähettänyt kokonaisia
rykmenttejä kasakoita ruokkimaan ratsuja. He olivat valmiit
lähtemään sotaan ilman vankkureja ja tykkejäkin, sillä ne kaikkihan
minä kyllä saan ljaheilta. Jos joku kasakoista ottaisi mukaansa
vaunut, niin minä käskisin panna poikki hänen kaulansa, enkä minä
itsekään ota vaunuja, vaan ainoastaan puusatulan ja säkin ja sillä
lailla minä tulen aina Veikselille asti ja sanon siellä: pitäkää te
suunne kiinni, ljahit. Jos te haukutte minua Veikselin takaa, niin
löydän minä teidät sieltäkin. Minä olen saanut kylläkseni teidän
hallituksestanne ja rakuunistanne. Te olette kirotuita käärmeitä,
jotka elätte pelkässä valheessa.
Samassa hypähti hän paikaltaan, ryntäsi ylös penkiltä, tarttui kiinni
tukkaansa, polki jalkaa maahan ja huusi, että sotaa täytyy jatkaa.
Sillä hän on jo sitä varten saanut synninpäästön ja siunauksen eikä
hän ollenkaan välitä komissiooneista ja komisaareista eikä suostu
edes välirauhaan. Vihdoin hän huomasi komisaarien hämmästyksen ja
älysi, että jos he nyt heti paikalla lähtevät tiehensä, niin alkaa
sota talvella, siis vuodenaikana, jolloin kasakat eivät voi pitää
puoliaan, koska he eivät silloin voi kaivautua maahan ja koska he
pystyvät huonosti taistelemaan avonaisella kentällä. Hän rauhoittui
siis hiukan ja istuutui uudelleen penkille. Hän laski päänsä
rinnalle, tuki käsiään polvia vastaan ja hengitti läähättäen. Vihdoin
hän jälleen sieppasi käteensä viinalasin.
-- Hänen majesteettinsa kuninkaan terveydeksi! huudahti hän.
-- Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.
-- No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä
mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat
minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon
kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin,
päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan
kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!
-- Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.
-- Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan
Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita
vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita,
laihoja poskiansa.
Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään
komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä
olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:
-- Ensi ruohoon asti.
Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla
kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille,
ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä
sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin
uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset
huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän
miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen
te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin
valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui:
Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani... Antakaa
meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me
annamme teidän pitää henkenne!
Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi.
Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja
simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat
noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana
juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän
joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria
ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden
vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat
päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään.
Kisiel oli pyörtymäisillään.
-- Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi
hän heikolla äänellä.
-- Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi
Chmielnicki, -- mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen
saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään
loukkausta.
Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella
ulkona.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot
käsillään.
Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.
Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä
toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri
osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua
neuvottelemaan.
Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä,
heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään.
Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.
-- Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, --
mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman
henkenne että meidän henkemme.
-- Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, -- mutta minut
valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin
kuollut kuin katsellut sellaista menoa.
-- Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi
menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin
tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että
minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.
-- Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon,
sillä hän on paremmissa voimissa.
-- Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa
varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori
ettekä jaksa kestää tuskaa.
-- Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa
kestää.
Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan
kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja
virkkoi:
-- Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen
nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.
Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime
päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin
kärsimyksessä.
-- Herra vojevoda, virkkoi hän, -- Jumala on todistajani: mielessäni
ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun
arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka
ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.
-- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen
ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä
te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan
sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän
ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.
-- Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon
Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin
palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.
-- Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa,
vastasi vojevoda. -- Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te
sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes
haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.
Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä
taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:
-- Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän
lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä
maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa,
jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan
vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin
omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden
puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli
minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan
uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat:
_pax vobiscum_, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät
minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja,
meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän
näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha,
niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon
asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun
sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon
enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin,
vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa
epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän
ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni
liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla
enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni.
Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri
Jumala, yleistä tuhoa!
-- Jumala voi lähettää pelastuksen.
-- Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani
valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka
tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä,
jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii
minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan
kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän
häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka
olen saanut osakseni molemmilta puolin.
Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja
kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään,
valui hänen silmistään.
Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen
vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen
keskeyttämällä äänellä:
-- Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian
ansiolle ja kärsimyksille.
Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin
lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama
kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.
Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
-- Poikani, sanoi hän hiljaa, -- lohduttakoon, johtakoon ja
siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.
Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä.
Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja
mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli
eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta
komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen -- ja
tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että
häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen,
rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin
sanojen mukaan oli tämä kaikki _surdo tyranno fabula dicta_, mykälle
tyrannille kerrottu satu -- hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti,
että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi
herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen
aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä
kuolemaa.
Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet.
Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta
saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän
ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista
asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat
ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden
matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että
hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli
sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut
sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton
sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen
tuhoisan kohtauksen.
Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni
huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli
vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään
ja huudahti:
-- Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?
Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.
-- Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.
-- Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa
ilman sinua.
-- Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.
-- Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja
tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle
kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä
joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä,
hän on minun sydämellinen ystäväni.
Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi
yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:
-- Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.
-- Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana,
silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa
kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen,
jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et
näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini -- no niin,
minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy
siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt
minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta
olen sinulle kiitollinen.
Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.
-- Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin
neljännelle henkilölle. -- Minä johdatan muistoosi mitä minulle
kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn
kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia
enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän
ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin
olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse
miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran -- häh?
-- Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.
-- Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä
saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule
mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen
kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle
pippuria!
Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen
kertoa.
-- Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet
ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.
Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen
asti.
-- Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon
ritarin, ystäväni, terveydeksi.
Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme
tuoppia huszczalaista olutta.
Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin
että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti.
Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän
huudahti:
-- Pyydä minulta mitä tahdot!
Puna kohosi Skrzetuskin kalpeille kasvoille. Oli hetken hiljaisuus.
-- Älä pelkää, sanoi Chmielnicki, -- minun sanani ei ole savua. Pyydä
mitä tahdot, kun et vain pyydä sellaisia asioita, jotka ovat Kisielin
omia.
Chmielnicki oli juopuneenakin aina oma itsensä.
-- Koska minulla on lupa käyttää hyväkseni sitä suopeutta, jota
tunnet minua kohtaan, herra hetmani, niin pyydän sinulta oikeutta.
Eräs sinun päälliköistäsi on tehnyt minulle vääryyttä...
-- Pää poikki häneltä! sanoi Chmielnicki, katkaisten Skrzetuskin
puheen.
-- Siitä ei ole kysymys, vaan käske hänen antautua kaksintaisteluun
kanssani.
-- Pää häneltä poikki! toisti hetmani. -- Kuka hän sitten on?
-- Bohun.
Chmielnicki alkoi räpytellä silmiään, sitten hän iski nyrkin otsaansa.
-- Bohunko? sanoi hän. -- Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti
minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.
Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.
-- Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.
Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi
puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa.
Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja
Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.
-- Se on vakava asia, sanoi hän, -- kastellaani Brzozowski on
siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä
kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.
-- Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.
-- Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu
piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin
saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan,
ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra
hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en
pyydä.
-- Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia
selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä
hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn,
että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun
käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen
metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien
joukosta. Minun sanani ei ole savua.
Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan
käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä
yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec
sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan
sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.
Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.