Seuraavana päivänä varhain jättivät komisaarit, sekä heidän mukanaan
herra Skrzetuski, Nowosiolkin, mutta surkeaksi muodostui heidän
matkansa. Joka pysäyspaikalla, joka kauppalassa uhkasi heitä
kuolema ja kaikkialla tuli heidän osaksensa pilkallinen kohtelu,
kuolemaakin pahempi, sillä edustivathan komisaarit valtakunnan arvoa
ja majesteettia. Herra Kisiel sairastui niin pahasti, että hänet
kaikissa yöpaikoissa täytyi kelkalla saattaa huoneeseen. Lembergin
rajatuomari vuodatti kyyneliä katsellessaan tätä omaa ja isänmaansa
häpeää. Kapteeni Bryszowski sairastui hänkin unettomuudesta ja
työstä. Hänen paikalleen astui silloin herra Skrzetuski ja niin johti
hän nyt tuota onnetonta saattuetta läpi väkijoukon tungeskelun,
solvausten ja uhkausten, rosvoilun ja taistelun!
Bialogrodissa näytti jälleen siltä kuin viimeinen hetki olisi
lyönyt. Joukko hakkasi sairasta Bryszowskia, murhasi herra
Gniazdowskin ja vain metropoliitta, joka saapui keskustelemaan
vojevodan kanssa, sai ehkäistyksi uhkaavan teurastuksen. Kiovan
kaupungissa ei komisaareja tahdottu päästää sisään porteista,
ruhtinas Czetwertynski palasi yhdentenätoista päivänä helmikuuta
ilman vastausta Chmielnickin luota. Komisaarit eivät tietäneet
mitä heidän tämän jälkeen olisi tehtävä ja minnepäin käännyttävä.
Paluumatkan sulkivat suunnattomat väkilaumat, jotka vain odottivat
neuvottelujen katkeamista saadakseen murhata lähettiläät. Roskaväki
kävi hetki hetkeltä julkeammaksi. Tartuttiin rakuunaratsuja
suitsiin ja heidät pidätettiin. Vojevodan rekeen heitettiin kiviä,
jääkappaleita ja kovia lumipalloja. Gwozdowassa täytyi Skrzetuskin
ja Doniecin ryhtyä veriseen taisteluun, jonka avulla he karkoittivat
muutamia satoja rosvoja. Kuninkaan lipunkantaja Nowogrodista ja
Sniarowski lähtivät nyt uudestaan Chmielnickin luo kehoittaakseen
häntä saapumaan Kiovaan komisaarien puheille, mutta vojevodalla ei
ollut paljonkaan toiveita siitä että he elävinä palaisivat hänen
luokseen. Sillaikaa täytyi komisaarien Chwastowissa ristissä käsin
katsella, kuinka joukot murhasivat vankejaan, sukupuoleen ja ikään
katsomatta, upottamalla heitä avantoihin, valamalla pakkasessa vettä
heidän yllensä, pistelemällä heitä talikoilla tai nylkemällä heidät
elävinä. Näin kului kahdeksantoista päivää, silloin Chmielnickiltä
vihdoin saapui se vastaus, että hän ei tule Kiovaan, vaan haluaa
Perejaslawissa kohdata vojevodan ja komisaarit. Lähettiläs raukat
päästivät helpoituksen huokauksen, luullen että heidän kärsimyksensä
nyt olivat loppuneet. Päästyään Trypolessa Dnieperin yli saapuivat
he nimittäin yöksi Woronkowoon, josta oli vain kuusi puolalaista
penikulmaa Perejaslawiin. Puolen penikulmaa täältä ajoi heitä vastaan
Chmielnicki, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa kunnioitusta
kuninkaalliselle lähetystölle. Kuinka muuttunut hän kuitenkin olikaan
verraten niihin aikoihin, jolloin hän näytteli vääryyttä kärsinyttä
miestä -- _quantum mutatus ab illo!_ -- niinkuin vojevoda Kisiel
aivan oikein hänestä kirjoitti.
Hän saapui muutamien kymmenien ratsujen, päällikköjen, esaulien ja
sotilasmusiikin saattamana ja hänen yläpuolellaan kannettiin hänen
arvomerkkiään: hevosenhäntää ja punaista lippua, aivan kuin hän olisi
ollut mikäkin hallitseva ruhtinas. Komisaarien kulkue pysähtyi heti.
Chmielnicki karautti ratsunsa ensimäisen reen luoksi, jossa vojevoda
ajoi, katseli hetken hänen harmaisiin kasvoihinsa, kohotti sitten
hiukan hattuaan ja sanoi:
-- Nöyrin palvelijanne, herrat komisaarit ja vojevoda. Parempi olisi
teidän ollut aikaisemmin ryhtyä kanssani neuvotteluihin, silloin kun
minä olin heikompi enkä tuntenut omaa voimaani. Mutta koska kerran
kuningas on lähettänyt teidät luokseni, otan teidät kiitollisin
mielin vastaan täällä omassa maassani.
-- Tervetuloa, herra hetmani, vastasi Kisiel. -- Hänen majesteettinsa
kuningas on lähettänyt meidät tarjoamaan sinulle suosiotaan ja
toimittamaan oikeutta.
-- Suosiosta minä kiitän, mutta oikeutta minä jo itse olen
toimittanut teidän kaulanne kaupalla -- näin sanoessaan hän löi
sapeliinsa -- ja toimitan vastedeskin, jollette tyydytä minua.
-- Etpä tervehdi meitä erittäin ystävällisesti, zaporogien hetmani,
meitä, kuninkaan lähettiläitä.
-- En rupea puhumaan täällä pakkasessa, siihen tulee sopivampikin
aika, vastasi Chmielnicki karkeasti. -- Päästä, Kisiel, minut
rekeesi, niin osoitan teille sen kunnian, että ajan kanssanne.
Tämän sanottuaan astui hän ratsun selästä ja läheni rekeä, mutta
Kisiel siirtyi oikealle puolelle, jättäen vapaaksi vasemman puolen.
Kun Chmielnicki tämän huomasi, vetäytyivät hänen kulmansa ryppyyn ja
hän huudahti:
-- Päästä minut oikealle puolelle.
-- Minä olen valtakunnan senaattori.
-- Mitä minä senaattoreista Herra Potocki on ensimäinen senaattori ja
kruunun hetmani, mutta minä pidän häntä niiniköysissä muiden joukossa
ja käsken, jos tahdon, huomenna lyödä hänet paaluun.
Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.
-- Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat
vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä,
istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:
-- Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten
vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.
Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden.
Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän
ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin
lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.
Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä
tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit
pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten,
sanoi Chmielnicki vojevodalle:
-- Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin
teitä.
Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo
saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään.
Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten
joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin
sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli
käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia
oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien
orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä
enne, _tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi
de servitute lechica, et bono omine Bohdan_; kun häntä oli kutsuttu
yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, _illustrissimus princeps_,
silloin hänessä -- aikalaisten sanojen mukaan -- peto oli nostanut
päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan,
joka häneltä tähän asti oli puuttunut.
Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten
tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa.
Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä
sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta,
takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä
hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja
kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna
omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden
kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta
vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain
vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta,
ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta -- hän näki unta
eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi
olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä
yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren
ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi
häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika
napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa
painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen
arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä
vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä
olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa
alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun
koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen!
kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja
totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä
aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja
tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä...
Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt,
joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä
nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta -- niin
runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin
sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta
ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi
jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.
Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja
raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet
parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut
huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän
ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt
turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä
ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa
hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.
Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän
viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen
rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden
päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan.
Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti,
oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea
esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä
voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien
Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että
tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren
omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan
suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos
hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra
Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos
minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis
suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman
valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön
Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin
ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla
tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin
aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta
ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä,
että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen
Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella
ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa,
levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko
Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen,
mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo
lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.
Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta.
Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten
Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli
lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan
entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta.
Hän päätti kysyä heiltä.
-- Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.
-- Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman
ritari, vastasi päällikkö. -- Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja
pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?
-- Hän voi hyvin.
-- Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät
vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin
täytyy jommankumman sortua.
-- Sen, jolle Jumala niin määrää.
251
251
-- No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun
ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen.
Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on
oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?
-- Minä kuljen komisaarien mukana.
-- No, mukavaa, että olet vanha tuttava.
-- Jos se sinusta on mukavaa, niin tee minulle palvelus ja minä olen
siitä sinulle aina kiitollinen.
-- Millainen palvelus?
-- Sano minulle missä on nykyään Bohun, tuo kuuluisa atamani, joka
ennen oli Perejaslawin rykmentissä, mutta jolla nykyään varmaan on
rykmentissämme mitä korkein arvo.
-- Vaikene, vastasi uhkaavasti Jaszewski. -- Onnesi on, että olemme
vanhoja tuttavia ja että olen juonut sinun kanssasi, sillä muuten
olisin tällä nuijalla lyönyt sinut kuoliaaksi tuonne lumelle.
Skrzetuski katsahti häneen hämmästyneenä ja pusersi, päättäväinen
mies kun oli, nuijaa kädessään.
-- Oletko tullut hulluksi?
-- En ole tullut hulluksi enkä tahdo sinua uhata, mutta Chmielin
käsky on, että jos joku teistä, vaikkapa komisaarikin, kysyisi
jotakin, niin hänet heti paikalla on tapettava. Jollen minä sitä
tee, niin tekee sen joku muu ja siksi minä hyväntahtoisuuttani nyt
varoitan sinua.
-- Minähän kysyn sitä aivan yksityisessä asiassa.
-- Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa
toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa,
niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.
-- Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL
-- Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin
heti kaatanut maahan.
He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien
syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja
aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät
uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain
katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai
sapeliensa kahvaa.
Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä
ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään
huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin
ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä,
itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi
viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän
vihan mereen!