Komisaarit, jotka Puolan hallitus oli lähettänyt neuvottelemaan
rauhasta Chmielnickin kanssa, saapuivat vihdoin, koettuaan mitä
suurimpia vaikeuksia, Nowosiolkiin ja pysähtyivät sinne odottamaan
silloin Czehrynissä oleskelevan voitollisen hetmanin vastausta.
He olivat alakuloisia ja rasittuneita, sillä matkalla oli heitä
alituisesti uhannut kuolema ja vaikeudet olivat joka askeleella
lisääntyneet. Yöt päivät ympäröivät heitä roskaväen joukot,
murhaamisesta ja sodasta äärimmilleen villeytyneinä ja ulvoen
vaatien komisarien kuolemaa. Vähän päästä kohtasivat he omin päin
toimivia joukkueita, joissa oli ryöväreitä ja villejä härkäpaimenia,
olioita, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä kansojen oikeudesta.
He himosivat vain verta ja saalista. Komisaareilla oli tosin
suojajoukkona sata ratsua, joita herra Bryszowski johti ja sitäpaitsi
oli itse Chmielnicki, hyvin arvaten mikä heitä saattoi kohdata,
lähettänyt heidän turvakseen eversti Doniecin ynnä neljäsataa
kasakkaa. Mutta tämä saattojoukko tuntui käyvän riittämättömäksi,
villit laumat kun kasvoivat joka hetki, tullen yhä uhkaavammiksi.
Jos joku komisaarien seurueesta tai palvelijoista hetkeksikään
loittoni pääjoukosta, hävisi hän heti jäljettömiin. He olivat kuin
kourallinen matkustajia susilauman keskellä. Ja niin kului päivä- ja
viikkokausia, kunnes yösijalla Nowosiolkissa kaikkien mielestä
tuntui, että viimeinen hetki oli tullut. Rakuunasaattojoukko ja
Doniecin kasakat olivat jo illasta lähtien käyneet täydellistä
taistelua puolustaakseen komisaarien henkeä. Nämä rukoilivat
jo kuolevien rukouksia ja uskoivat henkensä Jumalan huomaan.
Karmeliittamunkki Lentowski jakeli heille kullekin vuoronperään
synninpäästön. Sillaikaa kuului akkunain takaa tuulen mukana kauheaa
kirkunaa, laukauksia, helvetillistä naurua, viikatteiden helinää
ja huutoja: surma heille! sekä uhkauksia vojevoda Kisielin henkeä
vastaan, hän kun pääasiassa oli heidän raivonsa esineenä.
Se oli kauhun yö, pitkä talvinen yö. Vojevoda Kisiel nojasi päätään
käsiinsä, istuen tuntikausia liikkumattomana. Hän ei pelännyt
kuolemaa, sillä siitä asti, kun Huszczasta lähdettiin, oli hän
ollut niin uupunut, rasittunut ja uneton, että hän mieluummin
olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi. Hänen sieluansa kalvoi
näet pohjaton epätoivo. Hänhän synnynnäisenä rusiinina oli ensinnä
ryhtynyt rauhoittajan tehtävään tässä kuulumattomassa sodassa.
Kaikkialla, senaatissa ja valtiopäivillä oli hän esiintynyt
sovittelujen innokkaimpana puoltajana, hän oli kannattanut kanslerin
ja primaksen politiikkaa, hän oli mitä voimakkaimmin tuominnut
Jeremin menettelyn ja hän oli kaiken aikaa toiminut siinä hyvässä
uskossa, että hän ajaa sekä kasakkain että valtakunnan onnen
asiaa. Koko palavalla sielullaan oli hän uskonut, että sovittelut
ja myönnytykset lepyttävät, rauhoittavat ja lähentävät kaikki
valtakunnan jäsenet toisiinsa. Mutta juuri nyt, samalla hetkellä
jolloin hän oli viemässä hetmanin nuijaa Chmielnickille ja
myönnytyksiä kasakoille, täytyi hänen epätoivoisasti katsella asemaa,
selvästi nähden ponnistustensa hyödyttömyyden. Hän näki jalkojensa
alla tyhjyyden kuilun.
-- Eivätkö he tahdokaan mitään muuta kuin verta? Eivätkö he pyrikään
muuhun vapauteen kuin ryöväämisen ja murhapolton? ajatteli vojevoda
epätoivoissaan ja katkera valitus pääsi hänen jalosukuisesta
rinnastaan.
-- Kisielin pää! Kisielin pää! Kuolema hänelle! vastasivat hänelle
joukot.
Vojevoda olisi mielellään antanut uhriksi valkean rasittuneen päänsä,
jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkanen uskoa, että heidät,
komisaarit ja valtakunta voidaan pelastaa antamalla kasakkakunnalle
jotakin muuta. Tulevaisuus oli näyttävä mitä. Ja kun hän tätä
ajatteli, lankesi jokin toivon ja lohdun säde hetkeksi niihin
pimeihin varjoihin, jotka epätoivo oli koonnut hänen sieluunsa ja
onneton vanhus koetti uskotella itsellensä, että se mikä nyt riehuu
on vain roskaväki eikä koko kasakkakunta, ei Chmielnicki ja hänen
päällikkönsä, ja että näiden kanssa voidaan ryhtyä sovitteluihin.
Mutta voiko sovitteluista koitua pysyvää tulosta niin kauvan kuin
puoli miljoonaa talonpoikaa on aseissa? Eivätkö sovittelut sula
olemattomiin ensimäisen kevättuulahduksen mukana, aivan niinkuin
lumet, jotka tällä hetkellä peittävät aron...?
Silloin johtuivat hänen mieleensä Jeremin sanat: armoa voi antaa vain
voitetuille, ja jälleen liiteli hänen ajatuksensa pimeyteen ja hänen
jalkainsa alla avautui kuilu.
Puoliyö oli jo mennyt, melu ja ammunta olivat hiukan hiljentyneet.
Sensijaan yltyi tuulen vinkuna. Ulkona oli lumipyry, väsyneet joukot
alkoivat nähtävästi hajota koteihinsa. Toivo palasi komisaarien
sydämiin. Lembergin rajatuomari Wojciech Miaskowski kohousi
istuimeltaan, kuunteli lumettuneen akkunan ääressä ja sanoi:
-- Minusta tuntuu, että me jo huomenna saamme kokea Jumalan armoa.
-- Ehkäpä Chmielnickikin lähettää suuremman suojajoukon, sillä tämän
turvissa me emme pääse perille, sanoi herra Sniarowski.
Herra Zielenski, kuninkaan juomanlaskija Braclawista, hymyili
katkerasti.
-- Kukapa uskoisi, että me olemme rauhanteon valtuutettuja!
-- Olen useamman kerran ollut lähettiläänä tatarilaisten luo, sanoi
kuninkaallinen lipunkantaja Nowogrodista, -- mutta tällaisessa
lähettilääntoimessa en ikinä ole ollut. Meidän persoonassamme joutuu
valtakunta nyt suuremman ylenkatseen alaiseksi kuin se joutui
Korsunin ja Pilawcen tappelujen takia. Sanon teille, hyvät herrat:
palatkaamme takaisin, sillä rauhanneuvotteluja ei voi ajatellakaan.
-- Palatkaamme, toisti kaikuna Kiovan kastellaani herra Brzosowski.
-- Rauhasta ei tule mitään, tulkoon sota.
Kisiel nosti silmäluomensa ja loi lasittuneet silmänsä kastellaaniin.
-- Keltaiset Vedet, Korsun, Pilawce, sanoi hän kumeasti.
Samassa hän vaikeni ja hänen mukanansa kaikki muutkin. Ainoastaan
Kiovan veronkantaja herra Kulczynski luki ääneen rukousnauhaansa
ja herra jahtimestari Krzetowski piteli molemmin käsin päätänsä ja
toisteli:
-- Mitä aikoja, mitä aikoja, Jumala armahda meitä. Samassa avautui
ovi ja huoneeseen astui Posenin piispan rakuunoiden kapteeni
Bryszowski, joka johti saattojoukkoa.
-- Jaloarvoinen herra vojevoda, sanoi hän, -- eräs kasakka tahtoo
päästä herrain komisaarien puheille.
-- Hyvä on, vastasi Kisiel. -- Onko roskaväki jo hajonnut?
-- On, mutta lupasi huomenna palata.
-- Ovatko ne tänään pahastikin ahdistaneet?
-- Kauheasti, mutta Doniecin kasakat ovat tappaneet niitä
kymmenkunnan. Ne ovat luvanneet huomenna polttaa meidät elävinä.
-- Hyvä on, antakaa kasakan tulla.
Hetken perästä avautui ovi ja pitkävartaloinen, mustapartainen mies
seisahtui tuvan kynnykselle.
-- Kuka olet? kysyi Kisiel.
-- Jan Skrzetuski, Punavenäjän vojevodaruhtinaan husaariupseeri.
Kastellaani Brzozowski, herra Kulczynski ja jahtimestari Krzetowski
hypähtivät ylös istuimiltaan. Kaikki olivat he edellisenä vuonna
palvelleet ruhtinaan väessä Machnowkan ja Konstantinowin luona ja
tunsivat herra Janin varsin hyvin. Krzetowski oli lisäksi hänen
sukulaisiaan.
-- Totta totisesti, sehän on herra Skrzetuski, toistivat he.
-- Mitä te täällä teette ja kuinka olette tullut tänne? kysyi
Krzetowski, vetäen hänet syleilyynsä.
-- Talonpojan puvussa, kuten herrat näkevät, sanoi Skrzetuski.
-- Herra vojevoda, huudahti kastellaani Brzozowski, -- tämä on uljain
ritari ruhtinasvojevodan lippukunnasta, kuuluisa koko sotajoukossa.
-- Toivotan hänet kiitollisin sydämin tervetulleeksi, sanoi Kisiel,
-- ja varmaan hän on rohkea mies, kun on uskaltanut tulla meidän
luoksemme.
Sitten hän sanoi Skrzetuskilie: -- Mitä te meiltä haluatte?
-- Että sallisitte minun lähteä mukaanne.
-- Te ryömitte suoraan lohikäärmeen kitaan, mutta, koska sitä
tahdotte, niin emme pane vastaankaan.
Skrzetuski kumarsi vaieten. Kisiel katseli häneen ihmetellen. Tuskan
ilme nuoren ritarin ankarilla kasvoilla hämmästytti häntä.
-- Sanokaa minulle, virkkoi hän, -- mikä ajaa teitä tähän hornaan,
jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti.
-- Onnettomuus, jaloarvoinen vojevoda.
-- Turhaanhan sitä kysyin, sanoi Kisiel, -- varmaan olette kadottanut
jonkun läheisen ja etsitte häntä.
-- Aivan niin.
-- Onko siitä kauvankin, kun se tapahtui?
-- Viime kevännä.
-- Kuinka? Ja nyt vasta te olette lähtenyt etsimään. Siitähän on
likemmä vuosi, mitä te olette tehnyt tähän asti?
-- Olen taistellut ruhtinasvojevodan johdolla.
-- Eikö niin jalomielinen herra ole suonut teille lomaa?
-- En ole itse tahtonut.
Kisiel katsahti taasen nuoreen ritariin. Seurasi äänettömyys, jonka
vihdoin katkaisi Kiovan kastellaani.
-- Mehän kaikki, jotka olemme palvelleet yhdessä ruhtinaan kanssa,
tunnemme tämän kavaljeerin onnettomuuden -- olemmehan sen johdosta
vuodattaneet monta kyyneltä. Mutta se, että hän koko sodan ajan
on tahtonut palvella isänmaataan omaa parastansa katsomatta, se
on sitä kiitettävämpää. Se tarjoaa harvinaisen esimerkin meidän
turmeltuneella ajallamme.
-- Jos minun sanani merkitsee Chmielnickille jotakin, niin uskokaa,
etten jätä sitä käyttämättä teidän hyväksenne, sanoi Kisiel.
Skrzetuski kumarsi uudelleen.
-- Lähtekää nyt lepäämään, sanoi vojevoda ystävällisesti, -- sillä
varmaan te olette sangen uupunut niinkuin me kaikkikin, joilla ei ole
ollut hetken lepoa.
-- Minä otan hänet huoneeseeni, hän on minun sukulaiseni, sanoi
jahtimestari Krzetowski.
-- Lähtekäämme mekin kaikki levolle, kuka tietää saammeko seuraavana
yönä nukkua, sanoi Brzozowski.
-- Ehkäpä ikuista unta, jatkoi vojevoda.
Sen sanottuaan lähti hän makuuhuoneeseen, jonka ovella jo odotti
palvelija. Hänen mentyään hajaantuivat toisetkin. Jahtimestari
Krzetowski saattoi Skrzetuskin kortteeriinsa, joka oli muutamaa taloa
kauvempana. Palvelijapoika kävi lyhty kädessä heidän edellään.
-- Mikä pimeä yö, ja yhä kiihtyy tuuli, sanoi jahtimestari. -- Ohhoh,
herra Jan, mitä tänään olemmekaan saaneet kokea! Luulin jo viimeisen
tuomion tulleen. Roskaväki piteli miltei jo puukkoa kurkullamme.
Bryszowskin kädet olivat jo aivan uuvuksissa, me aloimme jo siunata
itseämme.
-- Minä olin roskaväen joukossa, vastasi Skrzetuski. -- Huomenillaksi
ne odottavat uusia ryövärijoukkoja, ne ovat ilmoittaneet näille
teidän olevan täällä. Huomenna täytyy välttämättömästi lähteä.
Ratsastattehan Kiovaan?
-- Se riippuu Chmielnickin vastauksesta, ruhtinas Czetwertynski on
lähtenyt hänen luoksensa. Kas tässä kortteerini. Käykää sisään,
herra Jan, minä olen käskenyt lämmittää viiniä, jotta saamme vähän
vahvistaa itseämme ennen maatapanoa.
He astuivat huoneeseen, jonka uunissa paloi mahtava tuli. Höyryävä
viini oli jo pöydällä. -- Skrzetuski -- tarttui ahnaasti lasiin.
-- Eilisestä asti en ole syönyt mitään, sanoi hän.
-- Kovin olettekin laihtunut. Nähtävästi ovat tuska ja vaivat teitä
kuluttaneet. Mutta sanokaa minulle -- sillä minähän hyvin tunnen
asianne -- aiotteko etsiä ruhtinatarta noiden joukosta?
-- Joko hänet tai kuoleman, vastasi ritari.
-- Helpommin löydätte kuoleman. Minkä johdosta te arvelette
ruhtinattaren olevan täällä? kysyi jahtimestari.
-- Olen jo hakenut häntä kaikkialta muualta.
-- Mistä sitten?
-- Dniesterin varrelta aina Jahorlikiin asti. Olen kulkenut
armeenialaisten kauppiasten kanssa, sillä olin saanut viittauksia
siihen suuntaan, että häntä pidettäisiin piiloitettuna siellä. Olen
ollut kaikkialla ja nyt menen Kiovaan, koska Bohun sen mukaan mitä
kerrotaan on vienyt hänet sinne.
Tuskin oli Skrzetuski saanut lausutuksi Bohunin nimen, kun
jahtimestari kävi kiinni päähänsä.
-- Hyvä Jumala, huudahti hän, -- minähän en ole kertonut teille
tärkeintä asiaa: kuulin, että Bohun on saanut surmansa.
Skrzetuski kalpeni.
-- Kuinka? Kuka sen on sanonut?
-- Sama aatelismies, joka kerran jo pelasti ruhtinattaren. Se joka
oli niin urhoollinen Konstantinowin luona. Hän on minulle sen
sanonut. Minä tapasin hänet hänen ollessaan matkalla Zamosciin. Me
sivuutimme toisemme tiellä. Tuskin olin ehtinyt häneltä kysyä mitä
kuuluu, kun hän vastasi, että Bohun on saanut surmansa. Kysyn kuka
hänet surmasi ja hän vastaa: Minä! Senjälkeen me erosimme.
Tuli, joka oli palanut Skrzetuskin kasvoilla, sammui äkkiä.
-- Se aatelismies, virkkoi hän, -- panee mielellään omiaan. Häntä ei
kannata uskoa. Ei, ei, hän ei olisi kyennyt tappamaan Bohunia.
-- Mutta tehän ette ole nähnyt häntä, herra Jan. -- Muistan hänen
myöskin sanoneen, että hän on matkalla teidän luoksenne Zamosciin.
-- En voinut Zamoscissa odottaa hänen tuloansa. Varmaan hän on
Zbarazissa, mutta minulle oli tärkeää saavuttaa komisaarit ja niin
ollen en palannut Kamieniecistä Zbaraziin enkä nähnyt häntä. Jumala
yksin tietää, onko sekään totta, mitähän aikoinaan kertoi minulle
ruhtinattaresta. Hän oli muka ollessaan Bohunin vankina salaa
kuunnellut ja siten saanut tietää Bohunin piiloittaneen ruhtinattaren
Jampolin taakse ja myöhemmin aikovan viedä hänet Kiovaan. Ehkäpä se
ei ollut totta enempää kuin muukaan mitä Zagloba on sanonut.
-- Miksi sitten lähdette Kiovaan?
Skrzetuski vaikeni. Ei kuulunut muuta kuin tuulen vihellys ja ulvonta.
-- Kysyn sitä siksi, jatkoi jahtimestari ja pani sormen otsalleen,
-- että jos Bohun ei ole surmattu, niin voitte helposti joutua hänen
käsiinsä.
-- Siksipä minä lähdenkin häntä hakemaan, vastasi Skrzetuski synkästi.
-- Miten niin?
-- Meidän välillämme tulkoon Jumalan tuomio.
-- Mutta hän ei ryhdy teidän kanssanne taisteluun, -- vaan antaa
yksinkertaisesti panna teidät köysiin ja surmauttaa teidät tai myy
tatareille.
-- Minä olen komisaarien mukana, heidän suojajoukossaan.
-- Suokoon Jumala, että pelastamme edes omat kaulamme, suojajoukosta
ei kannata puhuakaan.
-- Sille, jolle elämä on raskas, on maa kevyt.
-- Olkaa varoillanne, herra Jan, tässä ei ole kysymys kuolemasta,
sillä sitä ei kukaan vältä, mutta he voivat myydä teidät
turkkilaisiin galeereihin.
-- Luuletteko, herra jahtimestari, että minun tulee pahempi olla kuin
nyt on.
-- Näen että olette epätoivoissanne, ette luota Jumalan armoon.
-- Erehdytte, herra jahtimestari. Minä sanon, että minun on
maailmassa paha olla, sillä se on totta. Mutta minä olen jo kauvan
sitten mukautunut Jumalan tahtoon. Minä en pyydä, en valita, en
kiroa, en hakkaa päätäni seinään, tahdon vain täyttää velvollisuuteni
niin kauvan kuin minulla on voimia ja elän.
-- Teitäpä kalvaa tuska, joka on kuin myrkky.
-- Jumala antaa tuskan sitä varten, että se kalvaisi, mutta hän
lähettää myöskin lääkkeen, kun hyväksi näkee.
-- Sitä todistelua vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, virkkoi
jahtimestari. -- Jumalassa on ainoa pelastus, Jumalassa toivo, meille
ja koko valtakunnalle. Kuningas on lähtenyt Czenstochowaan, ehkäpä
hän siellä pyhältä Neitsyeltä saa tietää pelastuksen tien. Muuten me
kaikki hukumme.
Seurasi hiljaisuus. Vain akkunan takaa kuului rakuunain pitkäveteiset
huudot: kuka siellä?
-- Niin, niin, sanoi hetken perästä jahtimestari, -- Kaikki
me pikemmin kuulumme kuolleisiin kuin eläviin. Ihmiset tässä
valtakunnassa ovat jo unohtaneet hymyilemisen. He vain valittavat
niin kuin tuuli tuolla takassa. Minäkin uskoin parempiin aikoihin,
kunnes näiden muiden kanssa tulin tänne. Nyt olen nähnyt, että se
toivo oli turha. Raunioita, sotaa, nälkää, murhaa, ei ole mitään
muuta -- ei mitään muuta.
Skrzetuski vaikeni. Uunissa palavan tulen liekki valaisi hänen
laihoja, vakavia kasvojaan.
Vihdoin hän nosti päänsä ja lausui synkällä äänellä:
-- Tämä ajallinen meno loppuu eikä siitä jää jäljelle mitään.
-- Niinhän te puhutte kuin munkki, sanoi herra jahtimestari.
Skrzetuski ei vastannut. Vain tuuli valitteli liedessä entistä
surullisemmin.