Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra
Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät
viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään
pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne
rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle,
asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan
sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz
Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien
sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja
Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun
heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt
kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin
vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain
niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa
ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.
He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin
kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä,
kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety
vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen
ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä
ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja
kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti
pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska
ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille
täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta
viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat
kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä
ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun
loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut
melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko
luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi
käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi
kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori.
Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti
keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin
punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.
Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen:
pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla,
sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan.
Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi
herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi
toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.
-- En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, -- hän ei
kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas
kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin
ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty
taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi
kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät
karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt
vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen
ruohon kasvuun asti.
-- Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta.
Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin
vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.
-- Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta
ajanhukkaa.
-- Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse
etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei
hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.
-- Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan
varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.
Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä
siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden
taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa,
keiden lippukuntia ne olivat olleet -- ne saattoivat yhtä hyvin
olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat
ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa
toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria
vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä
huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt
Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin
kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten,
kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet
Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut
Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä
näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin
tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja,
vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin
ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen
veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin
ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin
saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti
haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton
värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä.
Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla
olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka
rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden
murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin
arvoiset.
Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui
taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui
Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan
maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen
Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki,
hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican
ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli
maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi
saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi
jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri
lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset
tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä
tulisi käymään.
Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että
pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin
kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja
pelästyneihin sydämiin.
Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja
vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa
linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi
hämmästyksekseen toimi Wierszul.
-- Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset
tervehdykset olivat vaihdetut.
-- Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.
-- Te siis olette linnaväen päällikkönä?
-- Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja
jätti väen minun komentooni kunnes palaa.
-- Mutta milloin hän sitten lupasi palata?
-- Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi
vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että
hän täällä odottaisi minua.
Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.
-- Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.
-- Kymmenen päivää.
-- Herra Michal, sanoi Zagloba, -- emmekö pyytäisi että herra
Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei
ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.
-- Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin
istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana
upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen
vieraanansa eikä hän minun.
-- Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, --
sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka
tapauksessa lähteä.
Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat
syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli
saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:
-- Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?
Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken
mietittyään:
-- Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää
pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen
läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan
saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan
hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.
-- Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.
-- Kuinka niin?
Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan,
sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin
kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta.
Vihdoin virkkoi Wierszul:
-- Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.
-- Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia
miehiä hän otti mukaansa?
-- Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja
heillä oli kolme hevosta.
-- Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa
tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi
päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan
varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia
he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko
divisiona tai aivan yksin.
-- Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi
Wierszul.
-- Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän
on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja
kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat,
saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut
Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille -- minä kyllä
tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin.
Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti
jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.
-- Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?
-- Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö
hänen jälkeensä vai emmekö lähde?
-- Jätän sen teidän harkintanne nojaan.
-- Hm. Koska siitä jo on kymmenen päivää kun hän lähti matkaan, niin
emme häntä saavuta ja lisäksi hän on käskenyt meidän odottaa itseään.
Vain Jumala tietää, mitä teitä Skrzetuski kulkee. Hän on voinut mennä
Ploskirowin ja Barin suunnalle, vanhaa maantietä pitkin, ja hän on
myöskin voinut mennä Kamieniec-Podolskin suunnalle. Kysymys on vaikea
ratkaista.
-- Muistakaa sitäpaitsi, sanoi Wierszul, -- että olemme tehneet vain
arveluja, varmaanhan me emme tiedä, että hän edes olisi lähtenyt
etsimään ruhtinatarta.
-- Siinäpä se on, sanoi Zagloba. -- Ehkäpä hän on lähtenyt vain
sieppaamaan vankeja saadakseen niiltä tietoja ja palaa senjälkeen
Zbaraziin, sillä hän kyllä tiesi, että meidän piti lähteä yhdessä
ja hän kyllä saattoi odottaa meitä nyt, jolloin meillä on sopivinta
aikaa. Asia on vaikeasti ratkaistava.
-- Minä neuvoisin odottamaan kymmenkunnan päivää, sanoi Wierszul.
-- Kymmenen päivää turhaan -- niin, joko täytyy odottaa tai lähteä
heti.
-- Minä puolestani, sanoi Wolodyjowski, -- olen sitä mieltä, ettemme
odottaisi, sillä mitä me menetämme vaikka heti huomenna lähdemmekin
liikkeelle. Jollei herra Skrzetuski löydä ruhtinatarta, niin ehkä
Jumala antaa meille paremman onnen.
-- Nähkääs, herra Michal, vastasi Zagloba, -- asiaa täytyy punnita
kaikin puolin. Te olette nuori ja haluatte seikkailuja, mutta siinä
piilee se vaara, että jos Skrzetuski omalla tahollaan ja me omalla
tahollamme etsimme tyttöä, niin rahvaassa helposti voi herätä
epäluulo. Kasakat ovat viekkaita ja pelkäävät aina, että joku saisi
ilmi heidän aikomuksensa. Hehän ovat saattaneet tehdä joitakin
salaisia sopimuksia Hotinin tienoilla olevan rajapashan tai Dnieperin
takaisten tatarien kanssa ensi sodasta, -- kuka heidät tietää.
Näin ollen he valppaasti seuraavat vieraiden ihmisten liikkeitä,
varsinkin, jos he kyselevät tietä. Kyllä minä heidät tunnen. Voimme
helposti antaa itsemme ilmi ja miten sitten käy?
-- Meidän pikainen lähtömme on sitä välttämättömämpi, kun Skrzetuski
saattaa joutua niin vaaralliseen tilaan, että hän tarvitsee apua.
-- Se on sekin totta. Zagloba vaipui ajatuksiinsa ja hänen ohimonsa
värähtelivät.
Vihdoin hän havahtui ajatuksistaan ja sanoi:
-- Punnittuani kaikkia seikkoja huomaan, että meidän sittenkin täytyy
lähteä.
Wolodyjowskilta pääsi helpoituksen huokaus.
-- Ja milloin?
-- Kunhan olemme levänneet täällä kolme päivää, jotta sielumme ja
ruumiimme olisivat virkeät.
Seuraavana päivänä alkoivat ystävykset tehdä valmistuksia matkaa
varten ja heidän lähtönsä aattona saapui odottamatta Skrzetuskin
palvelijapoika, nuori kasakka Cyga tuoden kirjeen Wierszulille ja
viestejä. Kuullessaan lähetin saapuneen kiiruhtivat Wolodyjowski
ja Zagloba heti komendantin kortteeriin. Siellä he saivat lukea
seuraavan kirjeen:
"Olen Kamieniecissä, jonne asti Satanowiin johtava tie on vaaraton
kulkea. Lähden Jahorlikiin armeenialaisten kauppiasten kanssa,
jotka herra Bukowski on minulle osottanut. Heillä on tatarien ja
kasakkain antamat turvakirjat, jotka oikeuttavat matkustamaan aina
Akermaniin saakka. Matkustamme nyt Uszycaa, Mohilowia ja Jampolia
kohti. Kauppaamme sinistä silkkikangasta, pysähtyen tien varrella
missä vain tapaamme eläviä ihmisiä. Ehkäpä Jumalan avulla löydämme
mitä etsimme. Tovereilleni Wolodyjowskille ja herra Zagloballe
pyydän teitä sanomaan, että he odottaisivat minua Zbarazissa, jos
heidän ei välttämättä tarvitse menetellä toisin. Sille tielle, jota
minä kuljin, on mahdoton lähteä suurempana joukkona. Kasakat, jotka
talvehtivat Jampolissa ja Dniesterin varrella aina Jahorlikia myöten,
pitäen hevosiaan lumessa, ovat erittäin epäluuloiset. Jollen minä
suoriudu täällä yksinäni, niin vielä vähemmin suoriutuu täällä kolme.
Minulla on puolellani se etu, että minua pidetään armeenialaisena.
Kiittäkää ystäviäni, herra Kristofer, minun puolestani sydämen
pohjasta heidän päätöksestään, jonka ikäni tulen muistamaan. En
kuitenkaan voinut heitä odottaa, koska jokainen päivä oli minulle
liian tuskallinen enkä tietänyt tulevatko he edes. Lisäksi oli paras
aika lähteä, koska kauppiaat juuri nyt lähtevät hakemaan makeisia ja
sinisiä silkkikankaita. Lähetän luoksenne uskollisen palvelijani ja
pyydän teitä ottamaan hänet suojaanne, pelkään nimittäin että hän
nuorena ja ajattelemattomana voisi puhua liikoja. Herra Bukowski
takaa, että mainitut kauppiaat ovat rehellisiä, jota minäkin heistä
luulen. Uskon että kaikki on korkeimman Jumalan kädessä. Jos Hän
tahtoo, niin Hän osottaa meille armonsa ja lyhentää tuskani. Amen."
Herra Zagloba luki loppuun kirjeen ja katsahti tovereihinsa. Nämä
kuitenkin vaikenivat. Vihdoin sanoi herra Wierszul:
-- Tiesin että hän lähti sinne.
-- Mutta mitä meidän nyt on tehtävä? kysyi Wolodyjowski.
-- Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. -- Meillähän
ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten
mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella
joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään
ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena.
Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski
on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta.
Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne.
Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa... Siunatkoon Jumala
Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy
tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme
nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme
kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän
olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.
Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut
seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus
Zbarazissa.
-- Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.
-- Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba.
-- Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän
täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa
Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja
häärää, pysyy hän nuorena -- herra Zagloba laski tässä surumielisenä
pään rinnalleen --, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on
kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä.
Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen
ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää
siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy
odottaa.
Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen
päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet
tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin
läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään
Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät
ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja
korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja
helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.
Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba
murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.