Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa _Te deum laudamus_, ja
kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat
ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja
levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut
sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen
ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia
vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut
hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen
kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun
kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä
toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat,
jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan,
selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli
kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen
uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä,
joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle
sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri
Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia
myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien
huulilla ollut _sota_, niin oli niillä nyt _rauha_. Toivottiin, että
valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden
valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.
Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä
ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät
Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat
rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka
saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä
kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut
maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut
pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin
kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan
kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja
uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän
Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt,
joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset
Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille
maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.
Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta,
mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta
rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista
uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen
ruhtinatarta.
Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä
tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin
humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän
yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt
kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt
palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut
ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten
hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili
niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:
-- Totisesti, herra Michal, sanoi hän, -- me olemme Varsovassa
suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä
kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa
käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka
ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja
juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa
tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka
mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa...
-- No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.
-- Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta
minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä
olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää.
Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua
jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin
varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja;
niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta.
Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen
kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet
pitkiin aikoihin.
-- Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette
anna hänelle rauhaa.
-- Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni
teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka
sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi,
järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän,
niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole
koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan.
Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!
-- Onko hän todellakin niin varakas?
-- Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen
sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä,
vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi
vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle
on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki,
Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie
-- kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli
piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo
Podbipientojen suku.
-- Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?
-- En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä
itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on
liian tyhmä.
-- No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen
väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän
on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi
antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei
Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille.
Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa
sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.
-- Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. -- Siksi minä
hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti
Annasta.
-- Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen
saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan
menettäisi kärsivällisyytensä.
-- Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat,
niinkuin herra Dunczewskilta.
-- Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan
hänen vihamiehekseen.
-- No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban
toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu
Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska
hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien
ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan,
tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.
-- Mitä kuuluu? -- Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti
Zagloba. -- Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä
kuoliaaksi.
Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä
poskille.
-- Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.
-- Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.
-- Varsovaan herra ruhtinaan luo.
-- Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt
Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.
-- Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja
kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään,
Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.
-- Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri
kuljettamassa käskykirjeitä.
Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä
ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen
samaisessa hovissa.
Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.
-- Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken
mietittyään. -- Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä
vien sen.
-- Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.
-- Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.
-- Zamosciin Skrzetuskin luo.
-- Hän ei ole Zamoscissa.
-- Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?
-- Jossakin Choroszczynin tienoilla kukistamassa kapinallisia
joukkoja. Chmielnicki on kyllä perääntynyt, mutta mennessään hänen
päällikkönsä polttavat, ryöstävät ja murhaavat. Heitä vastaan on
Walekin starosta komentanut herra Jakob Regowskin, tuhoamaan heidät...
-- Ja Skrzetuski siis on hänen mukanaan?
-- Aivan oikein, mutta he toimivat itsenäisesti, sillä heidän
välillään vallitsee suuri kilpailu, josta myöhemmin kerron teille.
He olivat tulleet tupaan ja Zagloba käski lämmittää kolme tuopillista
olutta, senjälkeen läheni hän pöytää, jonka ääreen herrat
Wolodyjowski ja Longinus jo olivat istuutuneet. Hän lausui:
-- Te, herra Podbipienta, ette tiedä suurinta ja onnellisinta
uutista, sitä nimittäin, että me yhdessä herra Michalin kanssa olemme
lyöneet kuoliaaksi Bohunin.
Liettualainen hypähti seisoalleen penkiltä. -- Oi, lihalliset
veljekset, onko se mahdollista?
-- Niin totta kuin näette meidät tässä edessänne.
-- Ja te löitte hänet kahtia?
-- Aivan niin.
-- Mikä uutinen, sepä vasta uutinen, hyvä Jumala! puheli
liettualainen, lyöden käsiänsä yhteen. -- Sanoitteko kahtia? Oikeinko
kahtia?
-- Kas, minä sain hänet ensinnä oveluudellani haastamaan meidät
taisteluun -- ymmärrättekö -- ja senjälkeen taisteli Michal
ensimäisenä häntä vastaan niin että vain -- sen sanon teille, hyvät
herrat... Hän leikkeli häntä kuin jouluporsasta, paloitteli kuin
paistettua kukkoa, ymmärrättekö?
-- Ja te taistelitte toisena?
-- No katsokaas, sanoi Zagloba, -- varmaan on suontanne isketty ja
päätänne huimaa verenvuodon jälkeen. Luuletteko että minä rupean
taistelemaan ruumiin kanssa tai että minä leikkelen miestä, joka jo
makaa maassa?
-- Sanoittehan te lyöneenne hänet kahtia. Herra Zagloba kohautti
olkapäitään.
-- Pyhää kärsivällisyyttä kysytään tuon miehen seurassa. Herra
Michal, eikö Bohun haastanut meitä molempia?
-- Haastoi, sanoi Wolodyjowski.
-- Käsitittekö nyt?
-- Olkoon niin kuin sanotte, vastasi Longinus -- mutta herra
Skrzetuski on hakenut Bohunia Zamoscin luota. Eikä hän kuitenkaan
ollut siellä enään.
-- Kuinka sitten Skrzetuski haki häntä?
-- Minun täytyy, näen mä, kertoa teille kaikki tyyni alusta asti,
aivan niinkuin asia oli, sanoi herra Longinus. -- Me jäimme siis
silloin, kuten tiedätte, Zamosciin ja te lähditte Varsovaan.
Kasakoita ei meidän tarvinnut kauvan odottaa. Suurina pilvinä tuli
heitä Lembergin luota, heitä tuli niin paljon ettei silmä, muurilta
katsoen, ulottunut näkemään heidän ylitseen, mutta ruhtinas oli niin
varustanut Zamoscin, että he olisivat saaneet piirittää sitä kaksi
vuotta. Me luulimme, etteivät he ollenkaan hyökkäisi linnaa vastaan
ja olimme sen johdosta jo surullisiakin, sillä jokainen oli heidän
tappiostaan odottanut mieskohtaista nautintoa. Kun heidän joukossaan
myöskin oli tatareja, niin elähytti minua puolestani toivo, että
Jumala armossaan nyt antaa minulle nuo kolme päätä, jotka tarvitsen...
-- Pyytäkää häneltä yhtä, pyytäkää vain yhtä, mutta hyvää, keskeytti
Zagloba.
-- Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te
olette kuuntelemaan. -- Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi
ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan
ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme.
Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut
sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä
ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta
veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja
lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan,
veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja
savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen
täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät
löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien
koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla
ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.
Wolodyjowski hieroi käsiään.
-- Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi
hän ihastuneena.
-- Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba
tyynellä varmuudella.
-- Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski
ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. -- Molemmat oivallisia
ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra
Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut
riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt
kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin
tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua
herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra
Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi
Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia.
Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska
molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja
toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä
sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin,
kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän
aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden
avulla saada käsiinsä kaupungin.
-- Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.
-- Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta.
-- Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi -- nähtävästi ei hän
ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti
hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja
palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle
vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti
Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen
arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän
kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta,
ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa
kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut
läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä.
Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin
osa.
-- Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.
-- Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut
vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun
hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta
minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni:
jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän -- mitä siinä
muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.
-- Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.
-- Hänen alipäällikkönsä hillitsivät häntä kuitenkin ja asettuivat
meidän väliimme, jatkoi herra Longinus. -- Varsinkin oli eräs nuori
mies niin rohkea, että tarttui häntä liepeeseen ja veti hänet pois,
sanoen: et sinä nyt mene mihinkään, isä, sinä olet juovuksissa.
Minä katselemaan, kuka tuo mies on, joka minua niin puolustaa
ja kummastelen hänen rohkeuttaan, kun hän on niin tutunomainen
Chmielnickiä kohtaan. Mutta sehän oli Bohun!
-- Bohunko? huudahtivat Wolodyjowski ja Zagloba.
-- Aivan niin. Minä tunsin hänet, sillä olinhan Rozlogissa
nähnyt hänet ja myöskin hän tunsi minut. Kuulen hänen sanovan
Chmielnickille: hän on minun tuttavani. Mutta Chmielnicki tekee,
juopuneiden tapaan, pikaisen päätöksen ja vastaa: koska hän on
sinun tuttavasi, poikaseni, niin täytyy hänelle antaa viisikymmentä
taalaria -- minä kyllä annan vastauksen. Ja hän antoi minulle
vastauksen, mutta mitä taalareihin tulee, niin sanoin -- en tahtonut
ärsyttää petoa --, että säästän ne palvelijoitani varten, sillä
eihän upseerien tapoihin kuulu ottaa vastaan juomarahoja. Minut
päästettiin nyt sangen kohteliaasti menemään teltasta, mutta tuskin
olin päässyt ulkopuolelle, kun luokseni astuu Bohun, sanoen: mehän
näimme toisemme Rozlogissa. Niin näimme, vastaan minä, mutta
veliseni, silloin en olisi uskonut näkeväni sinua tässä leirissä.
Tähän vastaa hän: onnettomuus on minut ajanut tänne, eikä oma tahto.
Keskustelussa huomautin hänelle, kuinka me Jarmolincen tuolla puolen
löylytimme häntä. Minä en tietänyt kenen kanssa olin tekemisissä,
vastasi hän siihen. Olin lisäksi saanut iskun käteeni. Mieheni taas
eivät kyenneet mihinkään, sillä he luulivat itse ruhtinas Jareman
taistelevan heitä vastaan. Emme mekään tienneet, kenen kanssa olimme
tekemisissä, sanoin minä, sillä jos herra Skrzetuski olisi aavistanut
sinun olevan siellä, niin jompikumpi teistä ei nyt enään olisi elossa.
-- Varmaan niin olisi käynytkin, mutta mitäs Bohun siihen sanoi?
kysyi Wolodyjowski.
-- Suuttui kovasti ja käänsi puheen toisaalle. Hän kertoi Krywonosin
lähettäneen hänet viemään kirjettä Chmielnickille Lembergin luo,
jotta hän saisi hiukan levätä, mutta Chmielnickipä ei tahtonutkaan
päästää, häntä takaisin, vaan aikoi käyttää häntä muihin
lähettitoimiin, koska hän ymmärsi säilyttää mielenmalttinsa. Vihdoin
hän kysyy, missä herra Skrzetuski on ja kun minä sanon: Zamoscissa,
niin hän virkkaa: silloin ehkä tapaamme. Senjälkeen jätin hänet
hyvästi.
-- Minä arvaan jo, että Chmielnicki heti senjälkeen lähetti hänet
Varsovaan, sanoi Zagloba.
-- Niin lähetti, mutta odottakaappa vielä hiukan. Minä palasin
nyt linnoitukseen tekemään herra Weyherille tiliä toimeni
suorituksesta. Oli jo myöhäinen yö. Seuraavana päivänä hyökättiin
uudelleen, vielä kiivaammin kuin ensi kerralla. En ehtinyt tavata
herra Skrzetuskia. Vasta kolmantena päivänä saatoin sanoa hänelle,
että olin nähnyt Bohunin ja puhunut hänen kanssaan. Mutta silloin
oli läsnä paljon upseereja, niiden joukossa herra Regowski. Tämä
kuultuaan kertomukseni sanoo pisteliäästi: kyllä minä tiedän,
että on kysymys eräästä tytöstä. Jos te todella olette sellainen
ritari kuin maine tietää, niin kyllä saatte Bohunin käsiinne:
haastakaa hänet taisteluun ja minä olen varma, ettei se tappelija
kieltäydy. Saammehan muureilta katsella kaunista näkyä! Teistä
wisniowieckiläisistä puhutaan, jatkaa hän, enemmän kuin te
ansaitsette. Silloin katsahtaa herra Skrzetuski täynnä hämmästystä
herra Regowskiin. Niinkö siis neuvotte? kysyy hän. Hyvä. Mutta
rohkenetteko te, hyvä herra, joka ivailette meidän miehuuttamme,
mennä roskajoukon sekaan puolestani haastamaan Bohunia taistelemaan.
Regowski vastaa: rohkenen kyllä, mutta en ole teidän puhemiehenne
enkä liioin veljenne, enkä lähde. Nyt rehahtavat muut nauramaan
herra Regowskille. Ohoh, sanovat he, kylläpä nyt olette pieni, mutta
kun oli kysymys toisen miehen nahasta, silloin olitte suurellinen.
Silloinpas Regowski, kunniastaan arkana, sydämystyy ja nousee.
Seuraavana päivänä lähti hän viemään haastetta, mutta ei enään
tavannut Bohunia. Me emme aluksi uskoneet hänen tietoonsa; nyt,
kuultuani teidän kertomuksenne, kuitenkin huomaan sen todeksi.
Varmaan oli Chmielnicki lähettänyt Bohunin matkalle ja sillä tiellä
te hänet löitte kuoliaaksi.
-- Aivan niin, sanoi Wolodyjowski.
-- Sanokaappa meille, sanoi Zagloba, -- mistä me nyt löydämme
Skrzetuskin. Meidän täytyy hänet löytää voidaksemme heti lähteä hänen
kanssaan hakemaan neitosta.
-- Tuolla puolen Zamoscin saatte helposti hänestä tiedon, sillä
siellä tuntevat hänet kaikki. Kasakkapäällikkö Kalinan hän yhdessä
Regowskin kanssa kokonaan tuhosi. Myöhemmin Skrzetuski yksinänsä löi
kaksi kertaa tatarilaisjoukot, tuhosi Burlazn sekä hajoitti muutamia
parvia.
-- Mutta että Chmielnicki salli sellaista!
-- Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne
ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei
kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen
majesteettiaan kuningasta kohtaan.
-- Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.
-- Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi,
jatkoi liettualainen, -- sillä etujoukot tulivat aina sinne asti
ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin
ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala
arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on
lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa,
terveyteensä katsomatta.
Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja
jatkoi hetken päästä:
-- Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava
herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut
itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret.
Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee
vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet,
jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan
morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän
hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt
työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.
-- Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.
-- Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.
-- Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa
isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.
-- Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen
silmänsä taivasta kohden.
-- Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut
palkinnon, sanoi Zagloba, -- sekä myöskin sillä, että hän
valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä
pelastuksen keinoa.
-- Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi
liettualainen.
-- Entä ettekö sitten te?
-- Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin
starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja
kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää
siinä lomaa.
-- Me viemme hänelle juuri lomaa.
-- Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?
-- Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.
-- Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin
retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla
sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan
omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan
pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän
kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä
hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi
te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te
Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.
-- Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.
-- Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. --
Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö,
missä häntä pidetään piiloitettuna?
-- Bohun ei suostunut sanomaan sitä. Tiedämme vain sen, mitä minä
salaa kuulin, kun Bohun oli kytkenyt minut vangiksi läävään, mutta se
riittääkin.
-- Kuinka te saatatte hänet löytää?
-- Sitä vartenhan minulla on pää, sanoi Zagloba. -- Olen minä toki
ollut vaikeammissakin tiloissa. Nyt täytyy vain mitä pikemmin päästä
Skrzetuskin luo.
-- Tiedustelkaa häntä Zamoscissa. Herra Weyher varmaan tietää
missä hän on, sillä hän on kirjevaihdossa hänen kanssaan ja herra
Skrzetuski lähettelee hänelle vankeja. Jumala teitä siunatkoon.
-- Samoin teitä, vastasi Zagloba. -- Kun tulette Krakovaan ruhtinaan
luo, niin sanokaa meiltä terveisiä herra Charlampille.
-- Kuka se on?
-- Se on muuan erinomaisen korea liettualainen, joka pani kaikkien
ruhtinattaren hovineitien päät pyörälle.
Herra Longinus vavahti.
-- Onhan tämä pilaa, hyvä ystävä?
-- Jääkää hyvästi. Kauhean huonoa on olut täällä Konskowolassa,
virkkoi herra Zagloba, räpytellen silmiään herra Wolodyjowskille.