Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin
välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet,
jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin
saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla.
Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan
Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi
ollut polttava, niin Jeremin vastustajat -- ja heidän etunenässään
kansleri ja ruhtinas Dominik -- varmaan olisivat tästä tapauksesta
takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista
huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa
asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.
Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle
yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin
aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen,
huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla
hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään
rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli
ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa
käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin
tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli
paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin.
Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla
ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan
kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja
antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.
Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä
vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin
jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri
olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan
hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään
kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:
-- Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet
Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri
ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää
Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat
huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte
pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi
teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte
ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa
ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus
muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä
sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.
-- Hänkö? sanoi Zagloba. -- Hän on kuin onkin sellainen, että
hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän
ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin
pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin
ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan
kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.
Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi
hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:
-- Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?
-- Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta
kyllä minäkin häntä -- silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne
pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra
Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset
voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat
silmät.
-- Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, -- ei
kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.
-- No, puolustautuiko Bohun kauvankin?
-- Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.
-- Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.
-- Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, -- että hän
harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä
Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.
-- Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn
vakavana, -- lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki
kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista
tappioista ja huolista.
-- Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain
Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi
Wolodyjowski.
Siihen sanoi ruhtinas:
-- Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta
Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä
tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi,
Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle.
Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai
teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan
on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua.
Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut,
jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että
hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän
tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne
lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin
minun sydämelläni.
-- Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi
Wolodyjowski, -- siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina
palveluksessanne.
-- En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi
leivättömäksi, sanoi ruhtinas, -- jos nimittäin minulta menee koko
Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani
riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.
-- Oi, huudahti herra Michal, -- meidän omaisuuspahaisemme tulee aina
kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.
-- Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.
-- Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. -- Minä
kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee
muistamaan ainakin lapsiani.
Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta
antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen
sen mitä sillä oli parasta -- Puolan kruunun. Mutta sitä ennen
Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.
-- Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin
kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. -- Nyt voitte olla varma
ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta
tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi.
Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä
summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa
-- vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on:
tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten
ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal.
Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa
muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa
niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te
kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria
suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut
maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta
tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas
tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.
Herra Michal hypähti pystyyn.
-- Mistä te tiedätte, että...?
-- Että mitä?
-- Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi
mahdollista.
-- Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö
sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella
suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka
naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille
hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on
joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra
Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska
me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat,
joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia
eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies
sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia
esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria
tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal,
ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää
älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.
-- Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, -- mutta ovathan
Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.
-- No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi
kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin,
ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että
hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen.
Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta
estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme -- syntyperämme ei ole mikään
este.
-- Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.
-- Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme
puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja.
Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin
luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan.
Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme
edes hiukan lohtua suruumme.
Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan,
jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa
juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään,
käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt
tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.
-- Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin
piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.
-- Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde
hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.
-- Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse
Zamosciin.
-- Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.
-- Auttaa, auttaa, sanoi hän. -- Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt
sanon teille.
-- Mitä sitten?
-- Bohun on saanut surmansa.
Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.
-- No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.
-- Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. -- Te tiedätte ja minä
tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja
sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta
tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli
menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan.
Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua,
ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan
teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin
ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun
läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei
jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta
iankaikkiseen, amen.
Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi
aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen
Zagloban syleilyistä, sanoi:
-- Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä
henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.
-- Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. -- Olen valmis
huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat
maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.
-- Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä
tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten
niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa
terveiksi. Sapeli ei ole luoti.
-- Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme
alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen
haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet
rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin
pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa
häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.
-- Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.
-- Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne
rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti
Jumala häntä koettelee, kovasti.
-- Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, -- sillä
minä en voi pidättää kyyneliäni.
-- Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. -- Sellainen kunnon ritari,
sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö -- te ette tunne häntä.
Sellainen herttainen elävä.
Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän
rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä
hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä,
sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat,
kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:
-- Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!
-- Se on totta, sanoi Wolodyjowski.
-- Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt
löydä tyttöä.
-- Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.
-- Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. -- Jos Jumala suo,
niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että
tapoimme Bohunin.
Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että
Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.