Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän
kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi,
sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta
maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen
Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja
sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät
laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista,
prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa,
tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia.
Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin
kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia
ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu,
ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli
todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan
aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan
puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli
vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset
piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä
kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia
turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas
Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin
oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta
joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä
koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää
ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.
Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä,
sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun
neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa
ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan
suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen
puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin
tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs
ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia
summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat
Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut
hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan
päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena
oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa.
Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti
lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir
pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti
Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle
oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea,
joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan
vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra
Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen
määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka.
Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken
Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen
oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt
päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.
Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli
toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän
puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten
joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia
kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he
esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa
eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista
tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat
täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia
Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville
mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta
aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän
tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä
kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia
aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa
karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten
ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas
Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin
Bohun ja muutkaan atamanit.
Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että
kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja
tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat
Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja
hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta
kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen
epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin
hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui
riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja
neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan
ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka
oli asetettu _propter securitatem loci_, vaalipaikan turvallisuuden
vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista,
jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat,
tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti
yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta
vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja
tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä
oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut
harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.
Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten
ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman
takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa
tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus
juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä
kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus,
ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin
tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai
telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten
vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa
tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen
esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että
tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella
sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että
häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.
-- Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet
kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään
puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten
tytön käy?
Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota
olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on
mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima.
Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin
suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.
Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan.
Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen
menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa
viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen
seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.
Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri,
ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset
olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota
kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin
lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita.
Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen
päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu
ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän
oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin
humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin
takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa.
Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan
ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi
Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen
häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä
vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he
eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he
olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa,
he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra
Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla
osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että
ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan
hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat
taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin
puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä
vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita,
joilla oli vakiintunut maine.
-- Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, -- minä astun sitten esiin.
Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä
kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan
sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa.
Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun
lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja
kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati
häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:
-- Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi
varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne.
Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties
pidättekö puolianne häntäkään vastaan.
Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän
näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko
hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja
koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien
temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia
huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän
maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien
ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin
minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski
sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet
ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.
Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia
melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten
välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko,
kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi,
että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt
syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä
kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti,
toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan
alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen
mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku
Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt
muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt
tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että
neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne
pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään
sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen
tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu
oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan
valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja
niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa
uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat
kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi,
ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta
komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee
rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä
jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella.
Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi
Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.
Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä
kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne,
joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan,
että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä
yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi
ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja
hän oli sen ansainnut -- sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.
Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas
odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta
se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi
tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin
hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi
kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat.
Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin
tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja
jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista
pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka
taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä
panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin
matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin
vuoro.
Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka
antoi hänelle seuraavan käskyn:
-- Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä
odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne,
valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne
sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä
Varsovassa rahavartialtani.
Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti
samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän
miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat
verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä
aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät
aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka
mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan
asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä
myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä --
kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.
Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan
aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen
matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat
jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra
Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. --
Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, -- oletkin ollut piilossa,
mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei!
hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, -- odottakaappa hiukkasen.
Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin
teitä sanojeni todistajaksi.
Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra
Charlampin.
-- Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä
hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta
mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.
-- Herra Michal, kuiskasi Zagloba, -- kuljette virka-asialla.
-- Muistan, mutisi Wolodyjowski.
-- Asetu oikeuden eteen, ärjyi Charlamp. -- Hyvät herrat, minä olen
luvannut tuolle nulikalle, tuolle maitoparralle, että lyön häneltä
korvat päästä. Ja minä lyönkin, niin totta kuin olen Charlamp!
Molemmat korvat, niin totta kuin olen Charlamp! Olkaa todistajinani,
hyvä herrat, ja sinä nulikka, asetu oikeuden eteen.
-- En voi, taivaan nimessä en voi, sanoi Wolodyjowski. -- Suokaa
minulle edes pari päivää.
-- Kuinka et voi? Onko pelko karannut sinuun? Jollet tottele tällä
hetkellä, niin lyön sinua miekanlappeella, niin että jäät siihen
paikkaan. Senkin koppakuoriainen, myrkyllinen paarma, kyllä sinä
osaat tulla tielleni, tehdä kiusaa ja purra kielelläsi, mutta sapelia
käyttämään et kykene.
Herra Zagloba sekaantui nyt asiaan.
-- Minä huomaan, että teillä on kiire, sanoi hän Charlampille, --
ja katsokaa ettei tuo kiiliäinen pure teitä, sillä silloin eivät
auta mitkään plaastarit. Hitto vieköön, ettekö näe, että tuo upseeri
on virkamatkalla. Katsokaa tuota rahakuormaa, jota me kuljetamme
rykmenttiin ja ymmärtäkää, piru vieköön, että tuo upseeri ollessaan
rahaston vartiana ei ole oman persoonansa herra eikä voi ryhtyä
kanssanne taisteluun. Joka ei ymmärrä sitä, on hölmö eikä sotilas.
Me olemme Vähävenäjän vojevodan palveluksessa ja olemme taistelleet
toisempienkin miesten kanssa kuin te olette, mutta tänään emme voi.
Se mikä lykkääntyy tuonnemmaksi, ei karkaa käsistä.
-- Onhan selvää, että he eivät voi taistella kuljettaessaan
rahakuormaa, sanoi eräs Charlampin tovereista.
-- Mitä heidän rahansa minuun kuuluvat! huusi herra Charlamp
hillittömästi. -- Käyköön taistelemaan kanssani, tai muuten lyön
häntä.
-- Taisteluun minä en ryhdy tänä päivänä, sanoi herra Michal, --
mutta annan ritarisanani, että saavun kolmen tai neljän päivän
perästä minne tahdotte, heti kun olen toimittanut virka-asiani.
Jollette tyydy tähän lupaukseen, niin minä käsken liikuttaa
liipasinta. Sillä nyt jo huomaan, etten olekaan tekemisissä
aatelismiesten ja sotilaiden, vaan ryöväreiden kanssa. Määrätkää
siis, piru vie, milloin minun on saapuminen.
Tämän kuullessaan käänsivät saattojoukon rakuunat heti
musketinpiippunsa hyökkääjiä kohden, ja tämä liike, samoin kuin herra
Michalin päättäväiset sanat, tekivät nähtävästi herra Charlampin
tovereihin vaikutuksen.
-- Myönny nyt, sanoivat he, -- olethan itsekin sotilas, tiedät mitä
merkitsee virkapalvelus ja varmaa on, että saat hyvityksen, sillä
tuo on rohkea veitikka, niinkuin kaikki vähävenäläisten lippukuntien
miehet. Hillitse nyt itsesi, kun pyydämme.
Herra Charlamp riuhtoi vielä hetkisen, mutta huomasi lopuksi, että
hän joko suututtaa toverinsa tai saattaa heidät epävarmaan taisteluun
rakuunain kanssa, ja kääntyi sentähden Wolodyjowskin puoleen, sanoen:
-- Annatte siis sananne, että saavutte.
-- Itse etsin teidät, koska niin tahdotte sitä minulta tietää.
Saavun neljän päivän perästä. Tänään on keskiviikko, sanokaamme siis
lauvantaina jälkeen puolenpäivän, kello kaksi. Määrätkää paikka.
-- Täällä Babicessa on niin paljon vieraita, sanoi Charlamp --
voisi sattua esteitä. Ottakaamme Lipkow, siellä on rauhallisempaa
eikä minulla ole sinne pitkä matka, siellä meidän kortteerimme ovat
Babicessa.
-- Tuleeko teitä yhtä lukuisa seura kuin tänäpäivänä? kysyi
varovainen Zagloba.
-- Ei ole tarpeen, sanoi Charlamp, -- minä saavun yksin, mukanani
herrat Sielicki, sukulaiseni. Te, hyvät herrat, saavutte
toivottavasti ilman rakuunoja.
-- Ehkä teillä on tapana mennä kaksintaisteluun sotaväen läsnäollessa
-- meillä ei ole sellaista tapaa.
-- Siis neljän päivän perästä, lauvantaina, Lipkowissa, sanoi
Charlamp, -- krouvin edustalla. Ja nyt Jumalan haltuun.
-- Hyvästi, sanoivat Wolodyjowski ja Zagloba. Riitapuolet ajoivat
tyyninä kukin taholleen. Herra Michal oli tyytyväinen huvista,
joka häntä odotti ja päätteli itsekseen tuoda herra Longinukselle
lahjaksi petyhorilaisen irti leikatut viikset. Niin ajoi hän hyvillä
mielin Zaborowiin, jossa hän tapasi prinssi Kasimirin, joka oli
tullut sinne metsästämään. Herra Michal sai kuitenkin vain kaukaa
nähdä vastaisen hallitsijan, hänellä oli nimittäin kiire. Kahdessa
päivässä hän toimittikin asiansa, tarkasti hevoset, maksoi rahat
herra Trzaskowskille, palasi Varsovaan ja saapui määräaikana, vieläpä
tunnilleen Lipkowiin yhdessä herra Zagloban ja herra Kuszelin kanssa,
jonka viimemainitun hän oli pyytänyt todistajaksi.
Tultuaan juutalaisen krouvin eteen astuivat he tupaan, hiukan
huuhtoakseen kurkkujaan simalla ja huvittelivat keskustelemalla
maljan ääressä.
-- Rupikonna, kuules, onko herra kotona? kysyi Zagloba kapakan
isännältä.
-- Herra on kaupungissa.
-- Onko teillä täällä Lipkowissa majailemassa paljonkin aatelisia?
-- Meillä on aivan tyhjää. Ainoastaan yksi herra on pysähtynyt tänne
meille, hän on tuolla sivuhuoneessa. Rikas herra, jolla on mukanaan
palvelijoita ja hevosia.
-- Miksi hän ei asettunut kartanon herran luo?
-- Nähtävästi hän ei tunne meidän herraa. Kartano on sitäpaitsi ollut
suljettuna kuukauden päivät.
-- Ehkä se on Charlamp, sanoi Zagloba.
-- Ei, sanoi Wolodyjowski.
-- Mutta, herra Michal, minusta tuntuu, että se on hän.
-- Eipä ole.
-- Minä lähden katsomaan, kuka hän on. Juutalainen, onko se herra
ollut täällä kauvankin?
-- Tuli tänään, tuskin kaksi tuntia sitten.
-- Etkö tiedä mistä hän on.
-- En tiedä, mutta varmaan hän on kaukaa, sillä hänen hevosensa
olivat käyneet huonoiksi. Ihmiset kuuluivat sanoneen hänen olevan
Veikselin takaa.
-- Miksi hän sitten pysähtyi tänne Lipkowiin?
-- Kuka hänet tietää.
-- Minä menen katsomaan, toisti Zagloba, -- ehkä hän on tuttavakin.
Ja lähestyen sivuhuoneen suljettua ovea, hän oven haalla koputti
siihen ja lausui:
-- Hyvä herra, saako astua sisään?
-- Kuka siellä on? vastasi ääni sisältä.
-- Omaa väkeä, sanoi Zagloba, raoittaen ovea. -- Teidän luvallanne...
mutta ehkä tulen sopimattomaan aikaan? lisäsi hän, pistäen päänsä
ovesta sisään.
Samassa hän vetäytyi takaisin ja paiskasi oven kiinni, ikäänkuin hän
olisi katsonut kuolemaa silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui pelästys
ja mitä suurin hämmästys. Hän avasi suunsa ja katseli harhailevin
silmin Wolodyjowskiin ja Kuszeliin.
-- Mikä teidän on? kysyi Wolodyjowski.
-- Kristuksen haavain nimessä hiljaa! Tuolla... on Bohun.
-- Kuka? Mitä teille on tapahtunut?
-- Siellä... on Bohun. Molemmat upseerit nousivat pystyyn.
-- Oletteko menettänyt järkenne? Sanokaa: kuka?
-- Bohun... Bohun.
-- Se ei ole mahdollista.
-- Niin totta kuin tässä seison. Minä vannon Jumalan ja kaikkien
pyhien nimessä.
-- Miksi te niin kauhistuitte? sanoi Wolodyjowski, -- jos hän on
siellä, niin on Jumala antanut hänet meidän käsiimme. Rauhoittukaa.
Oletteko varma?
-- Aivan yhtä varma kuin että puhun teidän kanssanne. Minä näin hänen
pukeutuvan.
-- Mutta näkikö hän teidät?
-- En tiedä, mutta luullakseni ei. Wolodyjowskin silmät kipinöivät
kuin kekäleet.
-- Juutalainen, sanoi hän hiljaa, viitaten kiihkeästi kädellään, --
tule tänne. Viekö ulkoa sivuhuoneeseen ovi?
-- Ei vie, täytyy käydä tämän tuvan kautta.
Kuszel akkunan alle! kuiskasi Wolodyjowski. -- Nyt ei hän pääse
meiltä pakoon.
Kuszel lähti tuvasta sanaa sanomatta.
-- Rauhoittukaa, sanoi Wolodyjowski. -- Ei teidän kaulanne, vaan
hänen on vaarassa. Mitä hän voi teille tehdä? Ei mitään.
-- Minä vain en pääse tointumaan hämmästyksestäni, vastasi Zagloba
ja mietti itsekseen: aivan totta, mitä minun tarvitsee pelätä. Onhan
herra Michal luonani. Bohun pelätköön.
Ja ottaen julman muodon, hän tarttui sapelinsa kahvaan.
-- Herra Michal, hän ei saa päästä meiltä karkuun.
-- Mutta onko se sittenkään hän? Minä en vieläkään tahdo sitä uskoa.
Mitä hänellä olisi täällä tekemistä.
-- Chmielnicki on lähettänyt hänet vakoilemaan, se on aivan varma
asia. Odottakaappa, herra Michal, me otamme hänet kiinni ja panemme
hänelle ehdon: joko hän luovuttaa ruhtinattaren, tai me uhkaamme
antaa hänet oikeuden käsiin.
-- Kun hän vain luovuttaisi ruhtinattaren, niin hän saisi mennä
vaikkapa hiiteen.
-- Mutta jos meitä on liian vähän, me kaksi ja Kuszel kolmantena.
Hän tulee puolustautumaan vimmatusti ja hänellä on myöskin muutamia
miehiä.
-- Charlamp tuo mukanaan kaksi, meitä tulee kuusi, siinä on aivan
tarpeeksi.
Samassa avautui ovi ja Bohun astui huoneeseen.
Hän ei varmaankaan ollut huomannut sivuhuoneeseen katsahtavaa
Zaglobaa, koska hän nyt hänet nähdessään äkkiä vavahti ja koska
ikäänkuin liekki lensi hänen kasvojensa yli ja käsi tarttui
salaman nopeudella sapelin kahvaan. Tuo kaikki oli kestänyt vain
silmänräpäyksen. Äkkiä sammui leimaus hänen kasvoillaan, ja ne vain
hiukan kalpenivat.
Zagloba katsoi häneen eikä puhunut mitään. Myöskin atamani seisoi
vaieten. Tuvassa olisi saattanut kuulla kärpäsen lentävän. Ja nuo
kaksi miestä, joiden kohtalot olivat niin merkillisellä tavalla
kietoutuneet yhteen, eivät olleet tällä hetkellä tuntevinaan toisiaan.
Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä
kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.
-- Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, -- onko täältä pitkäkin matka
Zaborowiin?
-- Ei ole, vastasi juutalainen. -- Lähteekö herra heti?
-- Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.
-- Sallikaa minun... kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi
äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen
Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.
-- Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.
-- Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet.
Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa
Vähävenäjällä?
-- Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä
sapelinsa kahvalle.
-- No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. -- Tehän lähditte niin
äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.
-- Ja olette kai sitä pahoitellut?
-- Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani
on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri
tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua
teihin lähemmin.
-- Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä
vangitsen teidät.
-- Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.
-- Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja
saapunut tänne vakoilemaan.
-- No, mikäs mies te olette?
-- Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen
sanon vain, että käsistäni et pääse.
-- Saammepa nähdä, sanoi Bohun. -- En minäkään tekisi tiliä
teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua
kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin
osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta
prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden
häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?
Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin.
Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että
riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän
kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.
-- Jahah, sanoi Zagloba. -- Asia on mutkikas. Koska olette
lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua
kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen
edestään paennut, niin että maa tömisi.
Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa
hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat
pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se
oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän
rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.
Leppymätön Zagloba touhusi kuitenkin yhä kylmäverisesti.
-- Olisit kadottanut housusi, jollei tuo ritari olisi säälinyt sinua
ja lahjoittanut sinulle henkeä. Hyi, herra kasakka, naisen kasvot
sinulla on ja myöskin naisen sydän. Kyllä olit rohkea käydessäsi
vanhaa ruhtinatarta ja lapsimaista ruhtinasta vastaan, mutta ritaria
vastaan seistessäsi olet pelkuri. Kirjeitä kuljettamaan ja tyttöjä
ryöstämään kyllä kykenet, mutta et sotaan. Niin totta kuin elän, näin
omin silmin kuinka housusi liehuivat. Hyi, hyi, hyvä on nyt puhua
sapelista, kun kuljetat kirjettä. Mitenkäs me voimme taistella sinun
kanssasi, kun suojelet itseäsi tuolla kirjeellä! Tomua silmiin, tomua
silmiin, herra kasakka. Chmiel on hyvä sotilas, Krywonos myöskin,
mutta paljon on kasakkain joukossa roistoja.
Bohun syöksähti yhtäkkiä Zaglobaa kohden, mutta herra Zagloba
vetäytyi herra Wolodyjowskin taakse niin että nuo molemmat nuoret
sotilaat seisoivat silmä silmää vastaan.
-- Minä en paennut teitä pelosta, vaan pelastaakseni toisten hengen,
sanoi Bohun.
-- En tiedä mistä syystä pakenit, sen vain tiedän, että pakenit,
sanoi herra Michal.
-- Ryhdyn kaikkialla kanssanne taisteluun, vaikkapa heti.
-- Haastatko siis minut taisteluun? kysyi kulmiaan rypistäen
Wolodyjowski.
-- Sinä ryöstit minulta kasakan kunnian, sinä olet häpäissyt minua,
minä tahdon sinun vertasi!
-- Asia on siis sovittu, vastasi Wolodyjowski.
-- _Volenti non fit iniuria_, tahtovalle ei tapahdu vääryyttä, lisäsi
Zagloba, -- mutta kuka toimittaa kirjeen prinssille?
-- Sillä ei teidän tarvitse vaivata päätänne, se on minun asiani.
-- Tapelkaa siis, jollei asiaa muuten voi ratkaista, sanoi Zagloba.
-- Jos onni suosisi teitä, herra kasakka, taistelussa tätä
kavaljeeria vastaan, niin huomatkaa, että minä tulen jatkamaan. Mutta
nyt, herra Michal, lähtekää tuonne porstuan ulkopuolelle, sillä
minulla on jotakin tärkeää teille sanottavana.
Ystävykset menivät ulos ja kutsuivat Kuszelin sivuhuoneen akkunan
alta, jonka jälkeen Zagloba sanoi:
-- Hyvät herrat, meidän asiamme on huonosti. Hänellä on todella kirje
prinssille. Jos me tapamme hänet, niin siitä tulee kriminaaliasia.
Teidän tulee muistaa, että väliaikaisella oikeudella, _propter
securitatem loci'_lla, on tuomiovalta kahden penikulman alalla
vaalikentältä lukien. Ja onhan tuo sentään jonkinlainen edusmies.
Ikävä asia. Meidän täytyy taistelun jälkeen piiloutua jonnekin,
jollei mahdollisesti ruhtinas ota meitä suojaansa. Muuten käy
hullusti. Mutta vielä pahempi on toiselta puolen päästää hänet
vapaaksi. Meillä on nyt ainokainen tilaisuus vapauttaa tuo
tyttö-raukka. Kun ei Bohunia enään ole maailmassa, etsimme helpommin
esiin neidon. Jumala itse tahtoo nähtävästi nyt antaa neitosen
Skrzetuskilie. Niin se nyt on, keksitäänpäs nyt jokin neuvo, hyvät
herrat.
-- Ehkäpä te keksitte jonkun viekkaan keinon, sanoi Kuszel.
-- Johan minä toimitin niin viekkaasti, että hän itse vaati meidät
taisteluun. Mutta me tarvitsemme todistajia, vieraitamiehiä. Minun
mielestäni meidän täytyy odottaa Charlampia. Olen varma siitä, että
hän luopuu etuoikeudestaan ja tarpeen tullen todistaa, että me olemme
saaneet haasteen taisteluun ja että meidän on täytynyt puolustaa
itseämme. Bohunilta täytyy niinikään ottaa paremmin selko, minne hän
on piiloittanut tytön. Jos hänen pitää kuolla, niin ei hän enään
pidä kiinni tytöstä, ehkäpä hän ilmaisee tytön olinpaikan, kun me
häntä vannotamme. Jollei hän taas sitä sanoisikaan, niin on joka
tapauksessa parempi, ettei hän jää eloon. Täytyy valmistaa kaikki
varovasti ja huolellisesti. Ihan päätä pakottaa, hyvät herrat.
-- Kuka ryhtyy hänen kanssaan tappelemaan?
-- Herra Michal ensimäisenä ja minä toisena, sanoi Zagloba.
-- Ja minä kolmantena.
-- Se ei käy päinsä, keskeytti herra Michal, -- minä taistelen yksin,
siitä ei pääse mihinkään. Jos hän surmaa minut, niin se on hänen
onnensa, ajakoon sitten terveenä matkaansa.
-- No, minähän jo olen sen luvannut hänelle, sanoi Zagloba, -- mutta
jos te toisin päätätte, niin minä myönnyn.
-- No, riippukoon hänestä itsestään tahtooko hän taistella teidän
kanssanne eikä kenenkään muun kanssa.
-- Menkäämme siis puhumaan hänen kanssaan.
-- Menkäämme.
He menivät ja tapasivat Bohunin suuressa tuvassa juomassa simaa. Hän
oli jo aivan tyyntynyt.
-- Kuulkaappas nyt, sanoi Zagloba, -- meillä on tärkeitä asioita,
joista tahtoisimme puhua kanssanne. Te olette haastanut tämän ritarin
taisteluun -- hyvä. Mutta teidän tulee tietää, että koska teillä on
edustajatehtävä, niin oikeus teitä suojelee. Te olette nimittäin
tullut sivistyneen kansan luo ettekä villien petojen keskelle. Me
emme siis voi taistella teidän kanssanne muuten kuin jos todistajien
läsnäollessa vakuutatte, että olette itse omasta tahdostanne
antanut taisteluhaasteen. Tänne saapuu pian muutamia aatelismiehiä,
joiden kanssa meidän oli määrä täällä ryhtyä kaksintaisteluun.
Te saatte antaa todistuksenne heidän edessään. Me puolestamme
annamme ritarisanamme, että jos teitä onnistaa taistelussa herra
Wolodyjowskia vastaan, niin te saatte kulkea vapaasti edelleen eikä
kukaan pane teille minkäänlaisia esteitä, jollette mahdollisesti
tahdo mittailla miekkaa minunkin kanssani.
-- Minä suostun, sanoi Bohun. -- Tulen ilmoittamaan asian noiden
aatelismiesten kuullen ja annan käskyn miehilleni, että he vievät
perille kirjeen, ja jos kuolen, sanovat Chmielnickille, että
minä itse haastoin teidät taisteluun. Ja jos taas minun onnistuu
taistelussa tuon kavaljeerin kanssa puolustaa kasakkakunniaani, niin
pyydän vielä teidätkin sapelitaisteluun.
Sen sanottuaan hän katsahti Zaglobaa silmiin. Zagloba hämääntyi
hiukan, yskähti, sylkäisi ja vastasi:
-- Minä suostun. Kunhan nyt ensinnä kokeilettte tuon oppilaani
kanssa, niin saatte nähdä, mikä työ minun kanssani tulee olemaan.
Mutta vähät niistä. On vielä toinen tärkeämpi pykälä, jossa vetoamme
omaantuntoonne, koska, vaikka olettekin kasakka, tahdomme kohdella
teitä ritarina. Te ryöstitte ruhtinatar Helena Kurcewiczin, meidän
toverimme ja ystävämme morsiamen ja pidätte häntä salattuna.
Tietäkää, että jos me haastaisimme teidät oikeuteen tästä teosta,
niin silloin ei ensinkään auttaisi että Chmielnicki on valinnut
teidät edustajaksensa, sillä tässä on kysymyksessä _raptus
puellae_, tytön ryöstö, kuoleman rikos, josta te heti tulisitte
tuomituksi. Mutta koska te nyt menette taisteluun ja mahdollisesti
saatte surmanne, niin miettikää omassatunnossanne, miten käy
tuon tyttöraukan, jos te kuolette. Vai tahdotteko te, joka häntä
rakastatte, hänelle pahaa ja hänen turmiotansa? Tahdotteko riistää
häneltä kaiken turvan ja jättää hänet häpeään ja onnettomuuteen?
Tahdotteko vielä kuolemannekin jälkeen olla hänen pyövelinsä?
Tätä lausuessaan kaikui herra Zagloban ääni tavattoman arvokkaana.
Bohun kalpeni ja kysyi:
-- Mitä te minulta tahdotte?
-- Osoittakaa meille hänen vankeutensa paikka, jotta me, siltä
varalta että kuolette, voisimme etsiä hänet ja antaa hänet takaisin
hänen sulhaselleen. Jumala on armahtava teidän sieluanne, jos te sen
teette.
Kasakka painoi päänsä käsiinsä ja vaipui syviin ajatuksiin. Nuo
kolme toverusta seurasivat tarkoin hänen ilmehikkäiden kasvojensa
vaihtelua. Niille valautui äkkiä niin kipeä suru ikäänkuin ei niillä
koskaan olisi leikkinyt viha, raivo tai muut julmat tunteet ja
ikäänkuin tuo mies olisi syntynyt vain rakkautta ja kaihoa varten.
Vaitioloa kesti kauvan. Vihdoin sen keskeytti Zagloban väräjävä ääni.
Hän sanoi:
-- Mutta jos te jo olette hänet häpäissyt, niin rangaiskoon teidät
Jumala ja saakoon hän suojapaikan vaikkapa jossakin luostarissa...
Bohun kohotti kosteat, kaihoisat silmänsä ja lausui:
-- Josko minä olen hänet häpäissyt... Niin, minä tosin en tiedä
kuinka teidän on tapana rakastaa, teidän herrojen aatelisien,
ritarien ja kavaljeerien, mutta minä kasakka, minä olen Barissa
suojellut hänet kuolemasta ja häpeästä ja sitten vienyt hänet
erämaahan, jossa olen varjellut häntä kuin silmäterää. Minä en ole
käyristänyt hiuskarvaakaan hänen päässään, hänen jalkojensa juureen
olen langennut, otsani olen lyönyt maahan kuin pyhimyskuvan edessä.
Jos hän on käskenyt minun mennä pois, niin olen mennyt enkä ole häntä
senjälkeen nähnyt, sillä Sota -- emo on minut siitä pidättänyt.
-- Jumala teidät oikeudessansa tuomitkoon, sanoi Zagloba syvään
hengittäen. -- Mutta onko hän siellä turvassa? Siellä on Krywonos ja
tatarit.
-- Krywonos on Kamieniecin luona, mutta minut hän lähetti
Chmielnickiltä kysymään, onko hänen mentävä Kudakia vastaan, ja hän
on jo varmaan mennytkin. Mutta siellä missä neito on, siellä ei ole
kasakoita, ei ljaheja eikä tatareja. Hän on siellä turvassa.
-- Missä hän sitten on?
-- Kuulkaa siis, herrat ljahit, tapahtukoon niinkuin tahdotte, minä
sanon teille, missä hän on ja käsken luovuttaa hänet teille, mutta
antakaa te puolestanne minulle ritarisananne, että jos Jumala suo
minulle taistelussa onnen, niin te ette enään tule häntä etsimään.
Luvatkaa te se itsenne ja herra Skrzetuskin puolesta ja minä sanon
teille missä hän on.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa.
-- Emme voi sitä tehdä, sanoi Zagloba.
-- Emme, niin totta kuin elämme, emme voi! huudahtivat Kuszel ja
Wolodyjowski.
-- Vai niin, sanoi Bohun ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn
ja silmät iskivät tulta. -- Miksette te, herrat ljahit, voi sitä
tehdä?
-- Siksi, että herra Skrzetuski ei ole saapuvilla ja sitäpaitsi tulee
teidän tietää, ettei kukaan meistä lakkaa häntä etsimästä, vaikkapa
piiloittaisitte hänet maan alle.
Te olette siis hieroneet minun kanssani vaihtokauppaa: anna sinä
kasakkasielusi tai me surmaamme sinut. Ah, sitä te ette tule
näkemään! Vai luuletteko te, ettei minun kasakkasapelini ole terästä.
Luuletteko te, että te jo rääkytte ylläni kuten korpit haaskan yllä?
Ja miksi pitäisi minun sortua eikä teidän? Te haluatte minun vertani
ja minä teidän. Katsokaammepa, kumpiko meistä osansa saa.
-- Ettekö siis sano?
-- Miksikä minä sen sanoisin? Surma teidät kaikki periköön.
-- Surma sinut periköön. Sinä ansaitset tulla hakatuksi kappaleiksi.
-- Koettakaappa! sanoi kasakka, nousten pystyyn. Kuszel ja
Wolodyjowski hypähtivät hekin penkiltä.
Uhkaavat katseet alkoivat risteillä. Vihan paisuttamat rinnat
hengittivät yhä mahtavammin ja epävarmaa oli, mitä tästä olisi
seurannut, jollei Zagloba, joka katsahti akkunasta, olisi huudahtanut:
-- Nyt Charlamp saapui todistajineen.
Hetken perästä astuikin Petyhorin ratsumestari yhdessä toveriensa,
kahden herra Sielickin kanssa tupaan. Ensinnä tervehdittyään heitä,
vei herra Zagloba heidät syrjään ja alkoi selittää asiaansa.
Ja hän selitti niin kaunopuheisesti, että hän heti sai heidät
vakuutetuiksi. Hän ilmoitti heille, että herra Wolodyjowski pyytää
vain lyhyttä lykkäystä ja että hän heti taisteltuaan kasakan
kanssa on valmis esiintymään heidän asiassaan. Herra Zagloba
kertoi heille kuinka vanha ja julma viha Bohunia kohtaan vallitsi
kaikkien ruhtinaan soturien kesken, kuinka Bohun on koko valtakunnan
vihollinen ja kauheimpia kapinoitsijoita, kuinka hän ryösti
ruhtinatar-neidon aatelisesta talosta ja kuinka neito on sellaisen
aatelismiehen morsian, joka on kaikkien ritarihyveiden kuvastin.
"Ja jos te, hyvät herrat, olette aatelia ja tunnette kuuluvanne sen
veljesyhteyteen, niin on meille yhteinen se vääryys, joka kohtaa
koko säätyä yhden persoonassa. Voitteko siis kärsiä, ettei sitä
kostettaisi?"
Herra Charlamp esteli aluksi, sanoen, että vaikkapa näin onkin ja
vaikkapa Bohun sentähden olisikin hakattava kappaleeksi, niin "on
herra Wolodyjowskin vanhan lupauksensa mukaan taisteltava minua
vastaan". Herra Zagloban täytyi uudestaan selittää miksi tämä ei ole
mahdollista sekä että ei olisi edes ritarillista selästä päin hyökätä
yhden miehen kimppuun. Onneksi auttoivat häntä herrat Sielicki,
molemmat järkeviä kunnon miehiä, ja niin myöntyi vihdoin itsepäinen
liettualainen sekä suostui lykkäykseen.
Sillä välin oli Bohun mennyt miestensä luo ja palasi esauli
Eljaszenkon seurassa. Hän ilmoitti tälle vaatineensa taisteluun kaksi
aatelismiestä. Sitten hän ääneen toisti saman asian herra Charlampin
ja herrojen Sielickien kuullen.
-- Me taas vakuutamme, sanoi Wolodyjowski -- että jos te suoriudutte
voittajana taistelusta minun kanssani, silloin riippuu teistä,
tahdotteko vielä taistella herra Zagloban kanssa, mutta missään
tapauksessa ei kukaan enään vaadi teitä taisteluun eikä myöskään
joukolla hyökätä teidän päällenne, vaan saatte te vapaasti lähteä
minne tahdotte. Tämän vakuudeksi annamme teille ritarisanamme ja
pyydämme teitä nyt saapuneita herroja omasta puolestanne niinikään
lupaamaan samaa.
-- Lupaamme, sanoivat juhlallisesti Charlamp ja molemmat Sielickit.
Silloin jätti Bohun Chmielnickin prinssille osoitetun kirjeen
Eljaszenkon käsiin ja sanoi:
-- Sinä annat tämän kirjeen prinssille ja jos minä kuolen, niin
sinä sanot hänelle ja Chmielnickille, että minä itse olin syypää
kuolemaani eikä minua surmattu petoksella.
Zagloba, joka tarkasti seurasi kaikkea, pani merkille, ettei
Eljaszenkon synkillä kasvoilla kuvastunut pienintäkään levottomuutta.
Hän oli liian varma atamanistansa.
Bohun kääntyi nyt vuorostaan ylpeästi aatelismiesten puoleen.
-- No, toiselle kuolema, toiselle elämä, saatamme lähteä.
-- Onkin aika, vastasivat kaikki, kääntäen kontushin liepeet vyön
alle ja ottaen sapelit kainaloonsa.
He lähtivät nyt krouvin eteen ja kulkivat puroa kohden, joka virtasi
orapihlajoiden, villien ruusujen, kriikunapensaiden ja mäntyjen
välissä. Lokakuu varisteli jo lehtiä pensaista, mutta viidakko
häämöitti tiheydessään kuin mikäkin musta kangaskaistale, joka
läpi autioiden kenttien on vedetty metsiä kohden. Päivä oli tosin
kalpea, mutta leppeä ja täynnä syksyn alakuloista suloa. Aurinko
paarmasi ystävällisesti kullallaan puitten paljastuneet oksat ja
valaisi keltaiset hiekkasärkät puron oikealla rannalla. Juuri noita
hiekkasärkkiä kohden astelivat taistelijat ja heidän todistajansa.
-- Tuolla pysähdymme, sanoi Zagloba.
-- Hyvä, vastasivat kaikki.
Zagloba kävi yhä levottomammaksi. Vihdoin lähestyi hän Wolodyjowskia
ja kuiskasi:
-- Herra Michal...
-- No, mikä on?
-- Jumalan tähden, herra Michal, pitäkää nyt puolianne. Teidän
käsissänne on Skrzetuskin kohtalo, ruhtinattaren vapaus, teidän oma
ja minun elämäni. Varjelkoon Jumala teitä tappiosta, sillä minä en
tule toimeen tuon murhamiehen kanssa.
-- No miksi te sitten haastoitte hänet taisteluun?
-- Sana pääsi suustani. Minä luotin teihin, herra Michal. Minähän
olen jo vanha, minulla on hengenahdistusta, minun henkeni salpautuu.
Mutta tuo maitoparta voi hyppiä kuin heinäsirkka. Senkin harjoitettu
ajokoira!
-- Minä koetan parastani, sanoi pieni ritari.
-- Jumala teitä auttakoon. Älkää menettäkö rohkeuttanne.
-- Tuolla siis.
Samassa läheni heitä toinen herroista Sielicki.
-- Aika röyhkeä mies tuo teidän kasakkanne, kuiskasi hän. -- Hänhän
esiintyy meidän seurassamme kuin samanarvoinen, milteipä kuin
parempi. Mikä kopeus! Varmaankin hänen äitinsä oli iskenyt silmänsä
johonkin aatelismieheen.
-- Äh, sanoi herra Zagloba, -- pikemmin oli joku aatelismies iskenyt
silmänsä hänen äitiinsä.
-- Niin minustakin tuntuu, sanoi Wolodyjowski.
-- Pysähtykäämme! huudahti yhtäkkiä Bohun.
-- Pysähtykäämme, pysähtykäämme.
He pysähtyivät. Aateliset asettuivat puoliympyrään, Wolodyjowski ja
Bohun vastapäätä toisiaan.
Wolodyjowski, joka, niin nuori kuin olikin, oli tällaisissa asioissa
kokenut mies, koetti ensinnä jalallaan, onko hiekka kovaa, sitten
hän silmillään tutki ympäristöänsä, tutustuakseen kaikkiin maapohjan
epätasaisuuksiin. Huomata saattoi, että hän otti asian vakavasti.
Olihan hän tekemisissä koko Ukrainan kuuluisimman ritarin kanssa,
josta rahvas lauloi lauluja ja jonka nimi oli tunnettu yli koko
laajan Etelä-Venäjän aina Krimille asti. Herra Michal, yksinkertainen
rakuunaluutnantti, odotti paljon tästä taistelusta, joko mainehikasta
kuolemaa tai yhtä mainehikasta voittoa. Siksi hän ei laiminlyönytkään
mitään ollakseen tällaisen vastustajan arvoinen ja siksi kuvastui
hänen kasvoillaan tavaton vakavuus. Sen nähdessään Zagloba aivan
pelästyi. Jos hän menettää kurssinsa, ajatteli hän, niin hän on
hukassa ja hukassa olen minäkin.
Wolodyjowski alkoi nyt, tarkasti tutkittuaan tantereen, napittaa auki
takkiaan.
-- On viileää, mutta kyllä tästä lämpiämme.
Bohun seurasi hänen esimerkkiään ja molemmat heittivät pois
päällysvaatteensa, niin että ylle jäi vain housut ja paita. Lopuksi
he käärivät ylös oikean hihan.
Kuinka mitättömältä näyttikään pieni herra Michal vastapäätä kookasta
ja väkevää atamania. Hänet tuskin näki. Todistajat katselivat
levottomina kasakan leveää rintaa ja jättiläislihaksia, jotka
näkyivät ylös käärityn hihan alta kuin mitkäkin oksan myhkyrät.
Näytti siltä kuin pieni kukko aikoisi käydä taisteluun mahtavan
arokotkan kanssa. Bohunin sieraimet laajenivat ikäänkuin jo etukäteen
vainutakseen verta. Hänen kasvonsa lyhenivät, niin että musta harja
näytti ulottuvan kulmakarvoihin asti. Sapeli värisi hänen kädessään.
Hän iski saaliinhimoiset silmänsä vastustajaan ja odotti komentosanaa.
Mutta herra Wolodyjowski katsahti vielä valoa vastaan sapelinsa
terään, väänteli keltaisia viiksiään ja asettui asentoon.
-- Näyttääpä tästä tulevan oikeat teurastajaiset, mutisi Charlamp
Sielickille.
Samassa kajahti Zagloban ääni hiukan värähtävänä:
-- Jumalan nimeen: alkakaa!