Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin
se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen
mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja
lähtenyt teille tietämättömille.
Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei
kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että
jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on
vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli
käynyt ilmi -- niin kerrottiin --, että pakolaiset levittivät vääriä
tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla
muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin
kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli
ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää,
ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa.
Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja
olihan kaikki valmiina piiritystä varten.
Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin,
kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui
ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa.
Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon
kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä
kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan
raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille
neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.
Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä
suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo
vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli
saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille
seuraavaan tapaan:
-- Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt
lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas
on lähtenyt eikä palaa -- se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on
vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus,
että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi,
jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat
sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin
suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille -- ja te voitte
luottaa minun kokemukseeni --, että jota suurempi sotajoukko olisi
tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut
kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin
vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin
teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei
ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua
teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu
keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että
ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä
ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko,
puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte
pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin
isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon
muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää
teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos
hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan,
niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi
rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko
isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko,
vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne,
kaupunkia ja koko valtakuntaa.
-- Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.
Grosswajer, joka oli tarmokas ja rohkea mies, lausui:
-- Minua ilahuttaa teidän päättäväisyytenne. Ja tietäkää, että
ruhtinas ei ole lähtenyt pitämättä huolta puolustuksesta. Jokainen
täällä tietää mitä hänen on tehtävä, ja tapahtunut on vain se minkä
täytyi tapahtua. Minulla on puolustus käsissäni ja minä tulen
puolustautumaan kuolemaan asti.
Toivo nousi uudestaan masentuneihin sydämiin. Sen nähdessään lausui
Cichocki lopuksi:
-- Hänen ruhtinaallinen armonsa lähettää teille tiedon, että
vihollinen on lähellä. Päällikönsijainen Skrzetuski on joutunut
kosketuksiin kaksituhantisen tatarilaisjoukon kanssa, jonka hän on
lyönyt. Vangit sanovat, että kauhean suuri sotavoima seuraa heidän
jäljessään.
Tämä tieto teki syvän vaikutuksen. Seurasi hetken, äänettömyys.
Kaikkien sydämet sykkivät kiivaammin.
-- Valleille! huusi Grosswajer.
-- Valleille, valleille! toistivat läsnäolevat upseerit ja porvarit.
Samassa alkoi akkunoiden takaa kuulua hälinää. Tuhannet meluavat
äänet sulivat käsittämättömäksi humuksi, joka muistutti meren
aaltojen kohinaa. Yhtäkkiä aukenivat läiskähtäen salin ovet, sisään
syöksyi toistakymmentä porvaria ja ennenkuin neuvottelijat ehtivät
kysyä, mikä heidän oli, kajahtivat huudot:
-- Taivas kumottaa, taivas kumottaa!
-- Ja sana tuli lihaksi, sanoi Grosswajer. -- Valleille!
Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin
muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien
kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.
Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti
siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.
Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään
joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan
ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka
hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra
Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin,
starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä
varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen
osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi,
niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä
kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja
Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa
taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin,
vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra,
syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina
antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin
myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt
lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin
puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata
vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki
yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa
suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle.
Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti
kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa
Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään
puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä
saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska
Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin
valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki
häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan
mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet.
Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin
Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua
verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn
mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla
mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.
Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien
suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra
Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa
perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille
ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan
saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta
mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän
nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli
matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan
oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He
tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka
ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä
syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt
tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän
oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin
Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi
kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan
hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä,
ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän
päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita,
tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat
kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin,
ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät
häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui
ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon
pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä,
ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin
likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää
ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti
tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle
lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun,
vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi
sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban
ja kertoi hänen urotöistään.
-- Hän on _vir incomparabilis_, verraton mies, sanoi hän. -- Hän ei
ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan
lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin.
Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti
ollut mukana Konstantinovin taistelussa.
Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän
ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi
sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. _Vir incomparabilis_
kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas
otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella
hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta
puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle
kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin
paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta
kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai
ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista
upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma
moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin
useampi heille rakas.
Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta
masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli
hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei
ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten
taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa,
koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä
tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään
hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä
eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki
jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun
sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa
ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski
hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi
kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka
tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti
niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin
pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli
käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas
vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa.
Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara
ollut kuulemassa!
Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin
riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä
tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta
kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen
kohdalleen.
-- Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. -- Onpa siitä pitkä
aika kun viimeksi tapasimme.
-- Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, -- paljon
vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen
näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.
-- Niin, todella emme ole kaikki. Niin monta ritaria on kaatunut.
Anusia huoahti, mutta hetken päästä hän sanoi:
-- Emmekä mekään ole koolla kaikki niinkuin ennen, sillä neiti
Sieniutowna on mennyt naimisiin ja ruhtinatar Barbara jäi Vilnon
vojevodan puolison luo.
-- Ja menee varmaan myöskin naimisiin.
-- Ei, sellaisia hän ei ajattele. Mutta miksi te sitä kysytte?
Sen sanottuaan siristeli Anusia mustia silmiään, niin että niistä oli
näkyvissä vain rako ja katseli vinoon, kulmiensa alatse ritariin.
-- Kohteliaisuudesta perhettä kohtaan vain, vastasi herra Michal.
Mutta Anusia virkkoi:
-- Teette aivan oikein, sillä herra Michalilla onkin ruhtinatar
Barbarassa hyvä ystävä. Useampaan kertaan hän kyseli: missä onkaan
se minun ritarini, joka turnajaisissa Lubniessa heitteli hartioilta
enimmin turkkilaisia päitä, josta urhoollisuudesta annoinkin hänelle
palkinnon? Mitä hän tekee, elääkö hän vielä ja muistaako meitä?
Herra Michal kohotti kiitollisena silmänsä Anusian puoleen. Hänen
tuli hyvä olla ja lisäksi hän huomasi, että Anusia oli tavattomasti
kaunistunut.
-- Sanoiko ruhtinatar Barbara todellakin niin? kysyi hän.
-- Sanoi totta totisesti. Ja senkin hän vielä muisti, kuinka te hänen
tähtensä syöksitte vallihaudan yli ja putositte veteen.
-- Mutta missä Vilnon vojevodan puoliso nyt on?
-- Hän oli meidän seurassamme Brestissä ja lähti viikko sitten
Bielskiin, mistä hän saapuu Varsovaan.
Herra Wolodyjowski katsahti uudelleen Anusiaan eikä enään voinut
pidättäytyä.
-- Mutta neiti Annapa on, sanoi hän, käynyt niin koreaksi, että
oikein silmiin koskee.
Tyttö hymähti kiitollisena.
-- Herra Michal puhuu tuolla lailla vain sanoaksensa jotakin minun
mielikseni.
-- Aikoinani tahdoin sitä tehdä, sanoi ritari ja kohotti olkapäitään,
-- Jumala tietää että tahdoin olla teille mieliksi, mutta en voinut.
Nyt toivon vain, että herra Podbipienta olisi onnellisempi.
-- Vaan missä herra Podbipienta on? kysyi Anusia hiljaa, painaen
silmänsä alas.
-- Zamoscissa Skrzetuskin kanssa. Hänestä on jo tullut lippukunnan
sijaispäällikkö ja hänen täytyy hoitaa virkaansa. Mutta jos hän
tietäisi kenen hän saa nähdä täällä, niin hän pyytäisi lomaa niin
totta kuin Jumala on taivaassa ja rientäisi tänne pitkin askelin. Hän
on suuri kavaljeeri ja ansaitsee kaiken mahdollisen ystävyyden.
-- Eikö hän ole saanut mitään vammaa sodassa?
-- Minusta tuntuu siltä kuin ei neiti oikeastaan tahtoisi kysyä sitä,
vaan tiedustella niitä kolmea päätä, jotka hänen piti katkaista.
-- Minä en usko, että hän todenteolla aikoo sellaista.
-- Kyllä neidin täytyy se uskoa, sillä ilman sitä ei Podbipientan
naimisista tule mitään. Ja ahkeraan hän hakeekin tilaisuutta löytää
nuo päät. Machnowkan luona kävimme katsomassa paikkaa, missä hän
tungoksen keskellä taisteli. Ja itse ruhtinas oli mukanamme, ja
vakuutan neidille, että olen nähnyt monta taistelua, mutta sellaista
ottelua en tule eläissäni näkemään. Kun hän vyöttää ympärilleen
neidin antaman nauhan, niin hän tekee ihmeitä. Kyllä hän löytää nuo
kolme päätänsä, siitä neiti saa olla varma.
-- Kunpa jokainen löytäisi sen mitä hän etsii, sanoi Anusia huoaten.
Herra Wolodyjowski huokasi yhtaikaa Anusian kanssa ja kohotti
silmiänsä kunnes yhtäkkiä hämmästyneenä tuli katsahtaneeksi tuvan
nurkkaan.
Sieltä katseli häneen vihaiset, tuliset, hänelle aivan tuntemattomat
kasvot, joissa oli jättiläisnenä ja viikset kuin kaksi vihtaa. Nämä
viikset liikkuivat ikäänkuin pidätettyä intohimoa.
Tuo nenä, nuo silmät ja viikset olivat aivan peloittavat, mutta pieni
herra Wolodyjowski ei yleensä kuulunut pelästyväisiin. Hän oli vain
hiukan hämmästynyt ja, kääntyen Anusian puoleen, hän kysyi:
-- Mikä olento tuo on tuolla nurkassa, tuo joka katselee minua aivan
niinkuin aikoisi minut niellä kaikkineni päivineni ja liikuttelee
viiksiänsä niinkuin vanha kollikissa?
-- Tuoko? sanoi Anusia ja hänen valkeat hampaansa näkyivät. -- Se on
herra Charlamp.
-- Mikä pakana hän on?
-- Hän ei ole ensinkään pakana, vaan Vilnon vojevodan lippukunnasta
Petychorin ratsumestari, joka saattaa meitä aina Varsovaan asti ja
jää sinne odottamaan vojevodaa. Herra Michalin ei vain pidä asettua
hänen tielleen, sillä hän on suuri ihmissyöjä.
-- Kyllä minä sen näen. Mutta vaikkapa hän onkin ihmissyöjä, niin
miksi hän hioo hampaitansa juuri minua vastaan eikä muita -- onhan
täällä lihavampiakin kuin minä.
-- Siitä syystä vain... sanoi Anusia ja nauraa hihitti hiljaa.
-- Mistä syystä sitten?
-- Siksi että hän on rakastunut minuun ja itse sanonut minulle, että
hän lyö kappaleiksi jokaisen, joka lähestyy minua. Uskokaa pois, hän
hillitsee itsensä vain ruhtinasparin läsnäolon takia, muuten hän heti
hakisi tilaisuutta käydä kimppuunne.
-- No, jo nyt jotakin, vastasi herra Wolodyjowski iloisesti, -- eikös
niin, neiti Anna. Emmepä me turhaan laulaneet rakkauden mahdista,
muistatteko, neiti? Ei siis neitikään voi ottaa askeltakaan ilman
että joku heti rakastuu.
-- Sellainen vastushan minulla aina on, sanoi Anusia, tähdäten
katseensa maahan.
-- Mikä farisealainen te olettekaan, neiti Anna, ja mitä siihen sanoo
herra Longinus!
-- Olenkos minä vikapää siihen, että tuo herra Charlamp minua vainoo?
Minä en siedä häntä enkä tahdo katsoa häneen.
-- No no, katsokaa vain, ettei teidän tähtenne tulisi
verenvuodatusta. Podbipientaa voi koskettaa vaikkapa haavaan, mutta
tunteen asioissa ei hän siedä leikkimistä.
-- Kunpahan hän löisi tuolta mieheltä korvat päästä, niin olisin
iloinen.
Sen sanottuaan Anusia kieppui ympäri kuin ampiainen ja pyrähti
toiselle puolelle tupaa herra Carbonin, ruhtinattaren lääkärin luo,
jolle hän alkoi kuiskutella jotakin. Italialainen tuijotti kattoon,
ikäänkuin hän olisi ollut jonkun innoituksen vallassa.
Sillä välin lähestyi Zagloba Wolodyjowskia ja alkoi veitikkamaisesti
räpytellä tervettä silmäänsä.
-- Herra Michal, mikäs leivonen tuo on?
-- Neiti Anna Borzobohata-Krasienska, rouva ruhtinattaren
kunnianarvoisa hovineiti.
-- Mukava elävä, silmät kuin kilvet ja turpa kuin maalattu, ja kaula
-- uijui!
-- Menee mukiin, menee mukiin!
-- Onnittelen teitä.
-- Jättäkää minut rauhaan, hän on herra Podbipientan kihlattu, tai
melkein kuin kihlattu.
-- Herra Podbipientan! No Jumala varjelkoon, eikös hän ollut
luvannut säilyttää elinkautisen puhtautensa? Mutta tuollaisten
mittasuhteiden vallitessa heidän välillään Podbipienta voisi kantaa
häntä kauluksensa alla. Tyttö voisi istua Podbipientan viiksillä kuin
kärpänen.
-- Mitä vielä, tyttö kyllä pitää Podbipientan kurissa. Herkules oli
väkevämpi, mutta kuitenkin sai nainen hänet pauloihinsa.
-- Kunpa tyttö vain ei pettäisi häntä. Vaikka minä kyllä siinä kohden
koetan parastani, niin totta kuin olen Zagloba.
-- Kyllä niitä yrittäjiä tulee muitakin kuin te, mutta se tyttö on
hyvästä pesästä ja kunniallinen. Hän on vain ajattelematon, sillä hän
on nuori ja sievä.
-- Te olette rehellinen kavaljeeri ja siksi häntä kiitätte. Mutta kun
hän on leivonen, niin hän on leivonen.
-- Kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Tuo ratsumestari esimerkiksi on
kauheasti häneen rakastunut.
-- Kyllä kai. Ja katsokaappa tuotakin korppia, jonka kanssa tyttö nyt
keskustelee, mikä paholainen se on?
-- Se on italialainen Carboni, ruhtinattaren lääkäri.
-- Katsokaappa, herra Michal, kuinka lyhdyt hänen päässään palavat.
Hänhän kääntelee silmäteräänsä kuin houreissa. Huonosti ovat herra
Longinuksen asiat. Tunnenhan minäkin tällaisia hiukan, sillä olen
nuoruudessani kokenut yhtä ja toista. Jossakin toisessa tilaisuudessa
kerron teille kaikki vaiheet, missä minäkin olen ollut mukana, tai
jos teitä haluttaa, niin saattepa kuulla vaikka heti.
Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä
silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät
kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin
vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella
kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit
nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi
hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska
seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain
mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta
Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan
tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä
eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin,
ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti.
Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet
liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät
haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä
seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista,
milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean
näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen
huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean
ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten
ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain
pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin
yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla
nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui
aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai
pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella
istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai
entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana
keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että
niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan
herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista
valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita
tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten
suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat
vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja
joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että
herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin,
paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme
tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä
täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta,
varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä
ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea
korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa,
melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei
tahtonut olla toistaan huonompi.
Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan
saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle
herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän
korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen
herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai
jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän
saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet
ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan
ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin
kohotettiin silloin tällöin _vivat_ (eläköön) huutoja, joihin
ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja
lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi
Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen
puolelleen.
Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia,
"rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään
olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin
taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille
uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin
merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen
asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin
myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia
sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka
Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta
ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat
saaneet villeiltä naapureiltaan.
Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa,
joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti
ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin
tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista.
Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista,
tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä
puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää
sisällistä tyydytystään.
Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen
hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista
raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha
olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään
herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta
ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli
Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät
ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin
taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta.
Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi,
sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin
tulvi nyt aatelistoa -- joka pitkän matkan takia ei olisi tullut
pelkästään kuninkaanvaalia varten -- Varsovaan turvaa hakemaan.
Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun
tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta
aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä
sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä
syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen
itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.
Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä
ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia
ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan
muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä
on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas,
joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi
tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa?
Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla,
jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo
rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin
ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli
ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja
sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä
sodan vaivoja!
Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan
puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka
tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista
vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin,
kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta
puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä
hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä,
valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.
Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan
suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän
jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei
Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti
herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli
ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo
pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt
ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen
takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan
kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.
Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä
varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista.
Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut
mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi
hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:
-- Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.
-- Palvelijanne, herra ratsurenki.
-- Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi
hampaitaan purren herra Charlamp, -- minua, joka olen upseeri ja
ratsumestari, häh?
Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen
kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että
joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän
ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:
-- Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.
-- Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.
-- Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.
-- Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.
-- Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, -- vaikka minä
palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä
edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te
voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman
kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut
mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin
komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan
kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä
koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla
myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra
Wolodyjowski.]
Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä
niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei
sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin
kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:
-- Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?
-- Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.
-- Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä
Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön
teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!
Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa,
ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja
lausui vakuuttavalla äänellä:
-- Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.
-- Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp,
tarttuen nuoren ritarin hihaan.
-- En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal,
-- mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan
paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani,
päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä
johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja
keikauttaa teidät hevosen selästä.
Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi
myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä
katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.
-- No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä
kyllä pidän huolen.
-- En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää,
kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en
ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas,
mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään
menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan
tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.
-- Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette
yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä
tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin,
jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei
minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.
-- Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska
näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt
vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä
substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin -- josta Jumala minua
varjelkoon -- sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin
paljon, että sanoisin latinaksi _stultus_ enkä _stulta_ tai _stultum_.
Sen sanottuaan alkoi herra Wolodyjowski taasen heitellä tapparaansa
niin että herra Charlamp oli aivan ällistyksissään, mutta sitten
syöksyi veri hänen kasvoihinsa ja hän veti sapelin ulos tupesta.
Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin oli pieni ritari pannut pois
tapparansa ja väläytti sapeliaan. Hetken he katselivat toisiaan
kuin kaksi villisikaa, sieraimet levällään ja silmät palaen, mutta
ensinnä huomasi sitten herra Charlamp, että hän joutuisi tekemisiin
itse vojevodan kanssa, jos hyökkäisi hänen upseerinsa kimppuun
tämän viedessä hänen käskyänsä. Siksi hän myöskin ensimäisenä pisti
miekkansa takaisin tuppeen.
-- Äh, kyllä minä sinut vielä löydän, senkin vietävä...
-- Löydät, löydät, kaalinpää, sanoi pieni ritari.
Ja he ajoivat kumpikin eri taholle, toinen ratsusaattueeseensa,
toinen lippukuntien luo, jotka sillävälin olivat ehtineet melkoista
lähemmäksi, niin että tomupilvien joukosta jo selvästi kuului
kavioiden kapse kovalla maantiellä. Herra Michal järjesti nyt heti
ratsuja jalkaväen säännölliseen marssiin ja asettui itse ratsastamaan
etunenässä. Hetken perästä karautti hänen luoksensa herra Zagloba.
-- Mitä tuo merihirviö tahtoi sinusta? kysyi hän Wolodyjowskilta.
-- Herra Charlampko? Ei mitään. Vaati minua vain taisteluun.
-- No siinä sitä ollaan, sanoi Zagloba. -- Lennossahan hän noukkaisee
teidät nokallansa. Katsokaa, herra Michal, kun tappelette hänen
kanssaan, ettette lyö poikki Puolan valtakunnan suurinta nenää,
sillä sitä varten täytyisi luoda erityinen kumpu. Onnellinen Vilnon
vojevoda! Toisten täytyy lähettää tiedustelujoukkoja vihollista
kohden, mutta hänelle nuuskii tuo upseeri vihollisen jo kaukaa.
Miksikä hän sitten vaati teidät taisteluun?
-- Siksi että minä ratsastin neiti Anna Borzobohatan vaunujen
kohdalla.
-- Ah, hänelle olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi herra
Longinuksen puheille Zamosciin. Hän kyllä olisi kestittänyt häntä
pippurilla ja inkiväärällä. Huonosti kävi tuolle kaalinpäälle, hänen
onnensa on nähtävästi pienempi kuin hänen nenänsä.
-- En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi
Wolodyjowski, -- sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut
rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa,
mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla
jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan
työtä.
-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra
Zagloba. -- Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä
lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan,
mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.
-- Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?
-- Ei kannata verratakaan.
-- Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän
lisäsi: -- Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne
ovat hänellä liian pitkät.