Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat
joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa
26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi
salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen
toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin
epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen
saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä
pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin
jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin
odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka
asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi
vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia
pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa,
ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat
ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan
tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja
mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien
kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo
tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli
kuulunut huutoja: nyt ne tulevat... tulevat! Ja heti ryntäsivät
joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään
eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat
kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon.
Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta
näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet
kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys
silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa,
nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden
hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat
enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos
säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja
vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista
häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä
oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria.
Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten,
tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä
kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja
sekamelskaa.
Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo
takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä,
että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka
ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja:
Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä,
kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet
tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti
pyhä sakramentti.
Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta
tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien
ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen
tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi
jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan
aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle,
tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen
kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä,
eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta
vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.
Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään
upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois
tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät
väistyneet tarpeeksi nopeasti.
Skrzetuski tunsi Kuszelin.
Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.
-- Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.
-- Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.
-- Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä
kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on
Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä
kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden
teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.
-- Kirkossako?
-- Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä
sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia
kenenkään muun johdolla.
-- Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.
Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski
kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty
järjestämään puolustusta.
-- Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. -- Porvarit
tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa
olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto
ja sotamiehet.
-- Entä päälliköt -- miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja
tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?
-- Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi
pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä.
Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti
vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein
tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa
vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä
he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet
palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten
tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt
hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät
häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee
kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan!
Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona,
ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä,
jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.
-- Entä meidän divisiona?
-- Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä.
Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa.
Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät
Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin
belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä
on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut
heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon
Jumala, ettei hän olisi kuollut.
-- No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?
-- Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain
ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan
vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas
on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä
onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.
-- Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.
He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen
niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa
näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli
tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.
-- Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.
-- Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule
puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan.
Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja
lukuunottamatta.
-- Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. -- Parempi meidän
olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä
olemmekin saaneet niin monta voittoa!
-- Kenestä?
-- Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.
-- Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi
hiljaisella äänellä: -- mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään
lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö
ole edes saanut mitään tietää hänestä?
-- Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. -- Mitä
merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut.
Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.
-- Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi
Kuszel.
Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä
oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä,
voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet
nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja
upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin
nuoran.
-- Mennään sisään, sanoi Kuszel, -- puolet koko Puolaa on tuolla
kirkossa.
He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut.
Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat
todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit,
rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen
upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui,
joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä
kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun
juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican
starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra
Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin
että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti,
miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa
tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja,
etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen
käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää
vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä
voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on
päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden
jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi
huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme
mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois
Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin
kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa.
Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko
puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi
holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on
johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa.
Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!
Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät
tärisivät ja akkunaruudut helisivät. -- Ruhtinas Jeremi, ruhtinas
Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!
Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat
ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.
-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen
hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, -- kun cimbrit ja
teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt
konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella
oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä
päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois
vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella
sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska
sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo
olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin
mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin
valtakunnan _podczaszy_... [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan
korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]
Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän
oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien
kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti,
johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului.
"Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi
nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa
läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja
pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki
mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.
Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken
hiljaisuus.
Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei
saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi,
että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta
tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy:
hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat
hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:
-- Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.
Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta
joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes
Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo
puhua.
Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita
häntä kuuntelemaan.
Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin,
että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa
eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on
sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana
olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti
nimitetty päällikkö.
-- Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta,
eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta
rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet,
naiset ja lapset: pelasta, pelasta!
Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen
nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset
koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi
nyyhkyttäen:
-- Me tuomme sinulle omaisuutemme, henkemme annamme sinun käsiisi,
pelasta, pelasta meidät, sillä me hukumme!
Tämän nähdessään purskahtivat senaattorit, sotilaat ja koko joukko
itkuun ja kaikki kirkossa huusivat yhteen ääneen:
-- Pelasta!
Ruhtinas peitti silmänsä käsillään ja kun hän sitten nosti kasvonsa,
niin välkkyi hänen silmäkulmissaan kyynel. Hän oli kuitenkin
kahden vaiheilla. Miten käy Puolan arvovallan, jos hän ottaa tuon
päällikkönuijan?
Nyt nousi valtakunnan juomanlaskija.
-- Minä olen vanha, sanoi hän, -- onneton ja murtunut. Minulla on
oikeus luopua kantamasta taakkaa, joka käy yli voimieni ja siirtää
se nuoremmille hartioille. Ja niin minä nyt tässä ristiinnaulitun
kasvojen edessä ja kaiken ritariston nähden luovutan sinulle
päällikkönuijan: ota se vastaan!
Ja hän ojensi nuijan Wisniowieckille. Seurasi sellainen hiljaisuus,
että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Vihdoin kajahti taasen Jeremin
juhlallinen ääni:
-- Syntieni takia... otan sen vastaan.
Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien,
lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä
kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin
kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti
haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan.
Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat
nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat
vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta
vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan
kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista
uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat
koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin
voitonjuhlaa.
Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen
suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan
keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin
Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.