Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin
ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli
lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua
osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että
ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia
vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi
otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan
heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin
kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut
helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen
ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko
kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle,
tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä
tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään
ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja
pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja
nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä
tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka
pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa,
eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja
valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren
tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri
itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman
etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko
ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt
käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä
samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti
seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta
vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä
ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta.
Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän
ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen
ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat
melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet
kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli
kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan,
oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut
esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt
niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain
roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma
hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen
sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä
hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa
tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta
polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden
ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut
yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan
paitahihaisillaan ja lakitta päin -- ja vielä ilman sapelia, sillä
senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun
pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi
kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on
minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi
hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi
mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle --
sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.
Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä
lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat
he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän
hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan
tervaa heidän kasvoihinsa -- he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.
Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä
tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että
häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään
päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään,
hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan
osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus
Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä
ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät
olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra
Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun,
kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan,
vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja
vankeja saapui Krywonosin luo.
Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun
vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään
suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä
Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä
sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia
kuin silmäterää.
Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille
pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä
he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat
levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra
Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän
oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti
juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen
toistensa uteliaisuutta.
Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei
tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä
hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- minä jouduin vankeuteen, se on aivan
totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt
muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti
sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna
peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että
hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien
päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän
luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta
minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä,
niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita,
joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs
niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme
olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle
tappiota -- sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut
tärkeä osani, _magna pars fui_, sen minä väitän kuolemaani asti, niin
totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis:
jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei
herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin
eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä
tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi
tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?
-- Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, -- täällä heilutatte
häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.
-- Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa
kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko
vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?
-- Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti
lyöty.
-- Entä te, herra Michal?
-- Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.
-- Ja te, herra päällikönsijainen?
-- Yhtä monta kuin herra Longinus.
-- Ja minä kaksi. Sanokaappa itse kuka on paras johtaja. Katsokaappas
nyt: minkätähden me tulimme tänne? Tekemään ruhtinaalle palvelusta,
nimittäin sieppaamaan tietoja Krywonosista. Ja nyt minä sanon
herroille, että minä ensimäisenä sainkin hänestä tietoja, vieläpä
parhaimmasta lähteestä, nimittäin itse Bohunilta. Ja nyt minä tiedän,
että Krywonos on Kamieniecin luona, mutta aikoo jättää piirityksen,
sillä pelkuruus on mennyt hänen luihinsa. Tämä nyt yleisistä
asioista. Mutta minä tiedän vielä muutakin, josta nousee ilo teidän
sydämiinne ja josta en ole vielä tähän saakka puhunut, koska tahdoin,
että yhdessä siitä neuvottelisimme. Sitäpaitsi olen tähän saakka
ollut kipeänä, rasitukset kun olivat minut murtaneet ja sisälmykseni
kun olivat nousseet kapinaan, sentähden että nuo ryövärit olivat
sitoneet minut liekaan. Luulin jo saavani sisuksiini verenvuodon.
-- Kertokaappa Jumalan tähden! huudahti Wolodyjowski. -- Ettehän vain
ole kuullut mitään meidän onnettomasta ruhtinattarestamme?
-- Olenpa niinkin, Jumala häntä siunatkoon, sanoi Zagloba.
Herra Skrzetuski nousi seisaalleen ja istahti taasen samassa. Ja
syntyi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla hyttysten yninän
akkunaa vastaan, kunnes herra Zagloba jälleen alkoi puhua.
-- Hän elää, sen tiedän varmaan, ja hän on Bohunin käsissä. Hyvät
herrat, nuo kädet ovat kauheat, mutta Jumala ei kuitenkaan ole
sallinut vääryyden tai häpeän kohdata neitoa. Hyvät herrat, sen on
itse Bohun sanonut minulle ja hän kyllä olisi ollut valmis mieluummin
kerskaamaan päinvastaisesta asiaintilasta.
-- Kuinka se on mahdollista, kuinka se on mahdollista? kysyi
kuumeisesti Skrzetuski.
-- Jos valehtelen, niin salama minut tappakoon! vastasi Zagloba
arvokkaan näköisenä. -- Onhan kysymys pyhästä asiasta. Kuulkaa nyt
mitä Bohun minulle sanoi, kun hän jo ennenkuin olin hänet löylyttänyt
tahtoi kiusoitella minua. "Luulitkos sinä", sanoi hän, "että toit
neidon Bariin talonpoikaa varten ja että minä olisin talonpoika siinä
mielessä, että hänet väkivallalla orjuuttaisin. Hänet vihitään minuun
Kiovan kirkossa ja munkit laulavat ja kolmesataa kynttilää palaa ja
kaikki tämä tapahtuu minua, atamania ja hetmania varten." Ja hän
laski jalkansa minun päälleni ja uhkasi minua veitsellä, luullen
siten peloittavansa minua. Mutta minä sanoin hänelle, että on paras
peloitella koiria.
Skrzetuski oli jo tointunut, hänen munkinkasvonsa kirkastuivat ja
niissä kuvastui vuorottain pelko, toivo, ilo ja epävarmuus.
-- Mutta missä hän sitten on, missä hän on? kysyi hän kuumeisesti. --
Jos olette saanut tietää senkin, niin olette itse taivaan lähettiläs.
-- Sitä hän ei minulle sanonut, mutta minä sen kyllä arvaan.
Huomatkaa, hyvät herrat, että hän aina teki minulle kiusaa, ennenkuin
olin ehtinyt hänet löylyttää ja tuli silloin muun muassa sanoneeksi:
"Ensinnä vien minä sinut Krywonosin luo ja sitten kutsuisin sinut
häihin, jollei nyt olisi sota, mutta nyt siirtyvät häät myöhemmäksi."
Huomatkaa, hyvät herrat: nyt ei vielä ole aika, mutta myöhemmin
asiasta tulee tosi. Toiseksi, huomatkaa myöskin: ensinnä mennään
Krywonosin luo, sitten häihin. Siis: neiti ei ole Krywonosin luona,
vaan jossakin kauvempana, minne sota ei ulotu.
-- Te olette kultainen mies, huudahti Wolodyjowski.
-- Minä ajattelin ensinnä, sanoi Zagloba, hyvillään tunnustuksesta,
-- että ehkäpä Bohun on lähettänyt hänet Kiovaan, mutta sitten
päättelin, että koska hän sanoi lähtevänsä neidon kanssa häihin
Kiovaan, niin se tietysti merkitsee, että neito ei ole siellä, ja
hän tietysti onkin liian viisas viedäkseen tytön sinne, sillä jos
Chmielnicki marssisi Punavenäjälle päin, niin voisivat liettualaiset
joukot helposti vallata Kiovan.
-- Se on aivan totta! huudahti herra Longinus. -- Niin totta kuin
Jumalan nimi on minulle kallis, vaihettaisi moni mies mielellään
järkeä teidän kanssanne.
-- Mutta minäpäs en vaihettaisikaan joka miehen kanssa,
sillä voisihan sattua, että saisin järjen asemasta pelkkiä
valkokaalinlehtiä, joita, kuten tunnettu, löytyy Liettuassa yllin
kyllin.
-- Hän alkaa jo taas entiseen tapaansa.
-- Suvaitkaa minun lopettaa. Kun siis neiti ei ole Krywonosin luona
eikä Kiovassa, niin missä hän sitten on?
-- Jokos tuli solmu?
-- Jos te sen arvaatte, niin sanokaa pian, sillä minä olen kuin
tulessa! huudahti Skrzetuski.
-- Jampolin takana, virkkoi Zagloba ja pyöräytti voitoniloisena
tervettä silmäänsä.
-- Mistäs te sen tiedätte? kysyi Wolodyjowski.
-- Mistäkö tiedän? Kuulkaa nyt: minä istuin navetassa, sillä tuo
ryöväri oli käskenyt sulkea minut navettaan -- söisivätpä hänet
senkin teon takia siat! -- ja seinän takana juttelivat kasakat
keskenään. Minä panen korvani seinää vastaan ja mitä minä kuulenkaan?
Yksi sanoo: "Nyt nähtävästi atamani lähtee Jampolin tuolle puolen."
Ja toinen lisää: "Pidä suusi kiinni, jos pääsi on sinulle rakas."
Annanpa pääni pantiksi, että tyttöä säilytetään Jampolin tuolla
puolen.
-- Toden totta, siellä hän on! huudahti Wolodyjowski.
-- Villeille Kentille Bohun varmaankaan ei ole vienyt neitoa, vaan
on hän minun järkeni mukaan piiloittanut hänet jonnekin Jampolin
ja Jahorlikin välille. Olen minäkin kerran käynyt niillä tienoin,
silloin kun kuninkaalliset ja khanin tuomarit siellä kokoontuivat.
Jahorlikissahan, hyvät herrat, niinkuin tiedätte, istutaan oikeutta
anastettuja karjoja koskevista rajariidoista, jollaisista riidoista
ei koskaan tule puutetta. Pitkin koko Dniesterin vartta on paljon
rotkoja, piilopaikkoja ja tiheikköjä, ihmiset elävät siellä
taloissaan tuntematta kenenkään yliherruutta, ympärillään aro ja
lähin naapuri jossakin näkymättömän matkan päässä. Tuollaisten
villien erakkojen luo Bohun varmaan on tytön kätkenyt, sillä sinne
hän turvallisimmin saattoi hänet jättää.
-- Hyvä, mutta mitenkä nyt pääsemme sinne, kun Krywonos sulkee meiltä
tien? sanoi herra Longinus. -- Jampolkin on, kuten juuri sain kuulla,
ryövärien pesänä.
Tähän vastasi Skrzetuski:
-- Vaikka minun pitäisi menettää kaulani kymmenen kertaa, niin minä
pelastan hänet! Lähden sinne valepuvussa ja Jumalan avulla minä
löydän hänet.
-- Minä lähden kanssasi, Jan, sanoi herra Wolodyjowski.
-- Ja minä seuraan kerjäläisukkona, teorba matkassani. Uskokaa pois,
hyvät herrat, että minulla teidän joukossanne on enimmän kokemusta,
_experientiaa_. Mutta koska teorba jo inhoittaa minua, otan ehkä
sensijaan säkkipillin.
-- Enköhän minäkin kelpaa johonkin, hyvät veljet? sanoi herra
Longinus.
-- Varmaan, vastasi herra Zagloba. -- Koska meidän täytyy kulkea
Dniesterin yli, niin te saatte kantaa meidät joen poikki, niinkuin
pyhä Christophorus.
-- Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, -- ja otan
mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule
parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen,
kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita
teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.
-- Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. --
Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän
kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.
-- Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä
Skrzetuski, -- kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo
ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin
Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme
kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu -- tai
ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei
valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan
lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä
tulevat toimeen ilman meitäkin.
-- Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, --
Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis
saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.
-- Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, --
mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta
meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee
olemaan meihin tyytyväinen.
-- Varsinkin teihin.
-- Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa
pois: minä toivon palkintoa.
-- Lähdemmekö siis matkaan?
-- Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. --
Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja.
Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee
hevosistamme kerrassaan loppu.
-- Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, -- mutta
luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme
lähteä liikkeelle.
Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten
mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti
Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä
vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta
huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka
sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia
metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen
selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.
Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt
päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat
ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään
tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä.
Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti
Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään
keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan
peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:
-- Wierszul!
-- Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.
-- Ruhtinaan luotako?
-- Niin, olen aivan tukahtumaisillani.
-- Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?
-- Puola... on... mennyttä.
-- Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet
tappion?
-- Tappio... häpeä... Ilman taistelua... Pakokauhu... oi, oi!
-- Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä?
Ylipäällikötkö...?
-- He ovat paenneet.
-- Missä on ruhtinas?
-- Hän poistuu... Ilman sotajoukkoa...! Minä tulen ruhtinaan
lähettinä... Hän käski... heti lähteä Lembergiin... Meitä ajetaan
takaa.
-- Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?
-- Chmielnicki -- -- tatarilaiset...
-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. -- Maa
halkeaa.
Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.
-- Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. -- Nyt ratsun selkään!
-- Satulaan, satulaan!
Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden
edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet,
lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi
kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja,
äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta,
komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä
pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden
eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari
muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän
lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta
herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen,
sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä
Lembergin.
He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi
Wierszul mitä oli tapahtunut.
-- Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, -- ei se
ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä
Korsun ole mitään tämän rinnalla.
Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta
vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat
päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.
-- Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. -- Missä oli
ruhtinas?
-- Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut
vallassaan edes oma divisionansa.
-- Kenellä oli komento?
-- Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja
sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja
ja sellaisia päällikköjä.
Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä
vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta
hän virkkoi:
-- Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän
silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi
tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.
-- Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla
antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi,
että olen erehtynyt.
-- Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte
Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte
livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne
pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet
ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.
Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut
tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut
ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:
-- Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat
Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska
hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut,
jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti
minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka
ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi
avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai
lyöty hajalle.
-- Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.
-- Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä
vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen.
-- Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset
joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen
tuomio.
-- Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, -- antakaa hänen kertoa
kaikki.
Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului
vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi
yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa
kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:
-- Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin
menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin
luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa
vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä
mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä,
niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin
silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi
meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto
Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden,
jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa.
Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan
siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona
ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt
ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka
ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä
vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta
ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu
neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea
yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä
eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan,
niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle
ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä
Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja
eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin
joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin
että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä
rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan
ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt
ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas
Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida
sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja
ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin
tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi
hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria.
Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon,
että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin
valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta
paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta
jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko
siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan
teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään
verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen
höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa
ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat
vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla,
vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki.
Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa.
Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle
kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me
rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat,
jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo,
nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa.
Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan -- hän oli muka
petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva
senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet,
leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä,
jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla,
pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia
juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin
laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa
tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon
valtakunnan onni ja menestys.
-- Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.
-- Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.
Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:
-- Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä
meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa.
Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan
minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut...
-- Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. -- Te tulitte siis Pilawcen
luo, ja kuinka sitten?
-- Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä
neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä
vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun,
niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on
taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme,
mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin
jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki
ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo
pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili
ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme!
Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä
kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi
sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat -- khani ja kaksisataa
tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas
sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty.
Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt
ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut
olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin
saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä
päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra
Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika
lailla selkäänsä. Mutta sitten...
Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.
-- Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.
-- Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin
vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan
villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä
leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima
kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej
osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä
nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo
saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin
mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan
tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän
ruhtinas Dominikin luo -- häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen
päällikön luo -- en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa
käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät
pitkin kenttää... Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään.
"Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat:
"Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa
itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin,
kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he
tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään
ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään
kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä
ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen
panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo
jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt
tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi.
Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja
vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset!
Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää
koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen
nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki,
hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole
päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa -- on vain kuulumaton häpeä ja
meidän niskallamme kasakan jalka...
Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli
vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he
ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.
He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:
-- Ilman taistelua -- oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia!
Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin
syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!
-- Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan
ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa
jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.
-- Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. -- Mutta varmaan
tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava
selville...
-- Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta
tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan
helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon
teurastettavaksi.
-- Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. -- Kerrotaanpa juuri, että
he tekivät sen tahallaan.
-- Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!
-- Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi -- kuka sen
arvannee.
-- Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja
vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.
-- Amen, lausui Skrzetuski.
-- Amen, lausui Wolodyjowski.
-- Amen, toisti herra Longinus.
-- Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan
päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi
mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo
kuulla puhuttavan.
-- Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.
-- Aivan niin.
-- Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön
Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.
-- Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni
pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui
luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.
Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.