Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan
sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla
jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.
-- Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen
uhrinsa oli avannut silmänsä.
Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä
tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut
viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet
hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin
hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime
hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja
samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen
näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa
ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille
pysähtynyt huudahdus:
-- Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti
tyynesti:
-- Hyvää iltaa, hyvä herra!
-- Brrrrr, ajatteli Zagloba. -- Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet
raivon vallassa.
-- Ettekö tunne minua, herra aatelismies? -- Nöyrin palvelijanne.
Kuinka jaksatte?
-- Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani
kyllä pidän huolta.
-- En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja
epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka
tapauksessa Jumalan tahto.
-- No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä
puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä,
muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?
Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien
viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.
-- Muistan, sanoi Zagloba, -- että minä olisin saattanut sysätä
veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.
-- Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko
edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku
lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin
silmäterääni.
-- Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi
Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka
pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua
varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä
tule kuolemaan tavallista kuolemaa.
-- Oikein sanoit, virkkoi Bohun, -- sinä olet sinäkin kunnon ritari!
Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.
-- Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä
sanoistasi.
-- Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä
puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista
Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni
kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää
tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies
ehket enään elä siihen asti.
Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.
-- Häihinkö? mutisi hän.
-- No kuinkas muuten? sanoi Bohun. -- Olenko minä talonpoika että
orjuuttaisin hänet ilman pappia enkä vaatisi häntä vihille Kiovaan.
Ethän suinkaan sinäkään moukkaa varten pelastanut häntä Bariin, vaan
atamania ja hetmania...
-- Niin kai, mietti Zagloba.
Sitten hän käänsi päänsä Bohunia kohden ja sanoi:
-- Käske päästää irti siteeni.
-- Makaa sinä vain hiukkasen ennenkuin lähdetään, sinähän olet vanha
ja tarvitset lepoa. Koska nyt kerran olet minun ystäväni, niin saatan
sinut toisen ystäväni Krywonosin luo. Sitten me yhdessä pidämme
huolta siitä, että sinun on kaikin puolin hyvä olla.
-- Kyllä minun vain tästä tulee lämmin ollakseni, mutisi Zagloba
itsekseen ja pelon pöyristykset kävivät uudelleen ja uudelleen pitkin
hänen selkäänsä. Vihdoin hän alkoi:
-- Tiedänhän minä, että sinä vihaat minua, mutta aivan suotta
syyttä, sen tietäköön Jumala. Mehän oleskelimme yhdessä Czehrynissä
ja tyhjensimme siellä yhdessä monta tuopillista, sillä minulla oli
isän rakkaus sinua kohtaan sinun ritarillisen uljuutesi takia,
jonka vertaa ei ole koko Ukrainassa. Ja entä kuinka kävi? Asetuinko
minä ehkä sinun tiellesi? Jollen silloin olisi lähtenyt kanssasi
Rozlogiin, niin me yhä vieläkin eläisimme hyvässä ystävyydessä. Ja
miksikäs minä lähdin kanssasi, jollen myötätunnosta sinua kohtaan.
Ja jollet sinä olisi tullut raivoihisi, jollet olisi murhannut
onnettomia ihmisiä, niin -- Jumala on todistajani -- minä en ikinä
olisi astunut poikkiteloin tiellesi. Mitä varten minä sekaantuisin
vieraitten asioihin? Tietysti minä olisin suonut tytön sinulle
mieluummin kuin kenellekään muulle. Mutta huolimatta tatarilaisista
avuistasi, muistutti omatunto minulle, että oltiin aatelistalossa.
Ethän sinä itsekään minun sijassani olisi menetellyt toisin. Olisin
minä puolestani voinut lähettää sinut pois tästä maailmasta, siitä
olisi ollut minulle vain etua, mutta miksikäs en tehnyt sitä? Siksi,
että olen aatelismies ja että minua hävetti. Häpeä nyt sinäkin, sillä
minä kyllä tiedän, että sinä tuossa tahdot kiusotella minua, Onhan
tyttö joka tapauksessa käsissäsi. Mitä siis tahdot minusta? Enkö ole
varjellut aarrettasi kuin silmäterääni. Koska olet jättänyt hänet
koskemattomaksi, niin osottaa se, että sinussa on ritarin kunnia
ja omatunto. Mutta kuinka sinä voit tarjota hänelle kättä, jonka
tahraat minun viattomassa veressäni? Voitko hänelle sanoa: minä
annoin miehen, joka pelasti sinut talonpoikien ja tatarien käsistä,
kidutettavaksi. Häpeä nyt ja päästä minut irti näistä kahleista ja
vankeudesta, johon petoksella sait minut! Sinä olet nuori etkä tiedä
mikä sinua saattaa kohdata, mutta minun kuolemastani voi Jumala
rangaista sinua sen kautta mikä sinulle on rakkainta.
Raivosta kalpeana nousi Bohun rahilta, läheni Zaglobaa ja alkoi
läähättäen puhua:
-- Sinä likainen sika, minä käsken tästä nylkeä sinut nöyremmäksi.
Poltatan sinut hiljaisella tulella, ruoskitan sinut, revitän
kappaleiksi.
Raivon vallassa tarttui hän vyöllään riippuvaan puukkoon ja pusersi
sitä hetken suonenvedontapaisesti kädessään. Jo välkkyi terä herra
Zagloban silmien edessä, mutta kasakka hillitsi mielensä, painoi
puukon jälleen tuppeen ja huudahti:
-- Pojat!
Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.
-- Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin
silmäterää.
Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni
käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet
pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle
navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi
pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne
tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo
olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että
navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului
muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko
talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta
välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.
Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt
veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen
viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan
haltuun -- tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli
nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa
varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti
tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä
hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja
verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra
Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala,
mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän
on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta
siellä pannaan piinapenkkiin -- sanalla sanoen, että hänellä siis on
muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa
itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia
keinoja.
Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat
hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä
hänen selkäänsä. Ovelat keinot!...
-- Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, --
niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla,
sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse
Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia
roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä
sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin
minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on
kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan
vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi
saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja
sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut,
niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut
ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä
jalkaa, hyvä Jumala!
Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja
jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin
ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen
onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi
helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi
kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.
Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä
ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen
tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua.
Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas
keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku
kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla,
päästen vihdoin seinälle asti.
Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei
pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla
hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien
alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.
Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä
keino tepsii.
Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin
suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit
kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään
ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei
enään voinut työntää sitä sisäänpäin.
Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi
osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.
Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa
tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän
alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen
ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan.
Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli
vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän
päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä
lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja
hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.
Sapeli höltyi irralleen tupesta.
Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä
vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän
kiinni jaloin ja veti ulos terän.
Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.
Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra
Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä
ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät
poikki.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan
myöskin asestettu.
Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.
Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin
käsistä -- siihen oli vielä pitkä matka.
-- Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.
Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu
kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi
päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin
paksu mies kuin herra Zagloba.
-- Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen,
-- mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen,
että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta
totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä
minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille.
Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään
puhtaudessa niinkuin herra Longinus.
Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen
mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa
vastaan.
Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat
kuuluivat ihan selvästi.
-- Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.
-- En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.
-- Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään.
Eivät ne jaksa sinne asti.
-- Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat
levänneet.
Syntyi hetkisen vaitiolo. Sen jälkeen puhui ensimäinen ääni hiljemmin
kuin edellinen:
-- Mutta minusta tuntuu, että atamani marssii Kamieniecin luota
Jampolin taakse.
Zagloba pidätti henkeään.
-- Vaikene, jos pääsi on sinulle kallis! kuului vastaus. Taasen
syntyi hetken vaitiolo. Vain toisten seinien takaa kuului kuisketta.
-- Kaikkialla niitä on, kaikkialla vaanivat, murisi Zagloba.
Ja hän meni vastakkaista seinää kohden.
Nyt kuului rouskutusta, hevoset kun söivät rehuaan, sekä korskunaa.
Hevoset nähtävästi olivat pystyssä, mutta kasakat keskustelivat,
maaten niiden välillä, sillä äänet tulivat alhaalta päin.
-- Hohhoh, sanoi yksi, -- me ratsastimme tänne syömättä, nukkumatta
ja syöttämättä hevosiamme, vain sitä varten, että joutuisimme
pantaviksi paaluun Jareman leirissä.
-- Onko varmaa, että hän jo on täällä?
-- Ihmiset, jotka pakenivat Jarmolincesta olivat nähneet hänet aivan
niinkuin minä nyt näen sinut. Kauheita he kertovat hänestä. Hän
kuuluu olevan iso kuin honka, otsassa on kaksi palavaa hiiltä ja
lohikäärme on hevosena hänen allaan.
-- Jumala armahtakoon!
-- Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja
lähteä pakoon.
-- Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.
-- Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani,
niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin
Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.
-- Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme
leikkiä hänen kanssaan.
-- Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.
Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri
siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa
kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos
hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.
Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja
läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan
jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.
-- Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta
istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. -- Onhan yö ja ennenkuin
huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän
näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa
takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle
tilaisuuden.
Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi
täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan
voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta
silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi
otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.
Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet
keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään
esiintynyt selvänä.
-- Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli
hän.
Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä
jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei
ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet
pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana!
Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.
Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös
perässään.
-- No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. -- Vaikkapa
löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä.
Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne
ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön,
sanoi hän samassa, -- he voivat todellakin minut sekä kärventää että
paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain!
Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota
minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko
korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden
rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä
jollakin keinoin onnistuu.
Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon.
Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi
ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut
paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa
saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin
kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla
odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.
-- Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi,
varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia
avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.
Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa
yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi
puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi
katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.
Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja
rupesi katselemaan ympärilleen.
Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen
päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan
täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi
viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja
näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen
oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit
käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.
-- Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi
Zagloba. -- Äh, lisäsi hän, -- jospa ne olisivatkin minun eikä
ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät
koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa
minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut?
Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät
naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin
koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta,
simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha
maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi
hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja
sulkenut Bohunin navettaan.
Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja
hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.
-- Nuku, varas, mutisi hän, -- nuku ja näe unta, että pirut nylkevät
sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä
minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin
saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa
kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa
pääsisikin! Mutta kuinka?
Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli
ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba
olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin
hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin
tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta
edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin
taakse.
Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman
puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla
kuin linnoituksessa.
-- Mitä hittoa, arveli hän, -- sitävartenkos minä olen irroittanut
itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?
Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta
niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.
Sillaikaa oli taivas hämärtymistään hämärtynyt. Majan ympäristö
alkoi tulla näkyviin varjosta ja katto kävi kuin hopean peittämäksi.
Herra Zagloba saattoi jo selvemmin eroittaa eri ryhmät pihamaalla.
Hän näki jo kaivon ympärillä makaavien miestensä punaiset värit ja
lammasnahat, joilla kasakat nukkuivat likellä majaa. Yhtäkkiä nousi
nukkuvien rivistä muuan hahmo, alkaen verkalleen astella pihan poikki
ja pysähtyen silloin tällöin miesten ja hevosten luo. Hetken puheli
hän vankeja vartioitsevien kasakoitten kanssa ja läheni vihdoin
navettaa. Herra Zagloba luuli häntä ensi hetkessä Bohuniksi, sillä
hän oli huomannut vartioiden keskustelleen hänen kanssaan kuin
alaiset esimiehensä kanssa.
-- Äh, mutisi Zagloba, -- jos minulla nyt olisi kivääri kädessä, niin
opettaisin kuinka heittäydytään pitkälleen.
Samassa hetkessä kohotti hahmo päätään ja kasvoille lankesi
aamunkoiton harmaa valo. Se ei ollutkaan Bohun, vaan sadanpäämies
Holody, jonka herra Zagloba heti tunsi. Holody oli nimittäin hänelle
tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin Zagloba seurusteli Bohunin kanssa
Czehrynissä.
-- Pojat, sanoi Holody, -- ettehän nuku!
-- Emme, isä, vaikka nukuttaakin. Olisi kai jo aika vaihtaa vartioita.
-- Heti vaihdetaankin. Eihän tuo paholainen vain ole päässyt pakoon?
-- Eipä olekkaan, jollei vain henki ole hänestä paennut, sillä hän ei
ole liikahtanutkaan.
-- Se on viekas kettu. Pitäkää vain silmällä mitä hän tekee, sillä
hän saattaa mennä vaikkapa maan sisään.
-- Heti! vastasivat muutamat kasakat, läheten tallin ovea.
-- Pudottakaa samalla heiniä parvelta ja harjatkaa hevosenne,
auringon nousussa lähdemme liikkeelle.
-- Hyvä on, isä.
Herra Zagloba vetäytyi heti paikalla pois katon aukosta ja
piilottautui ullakon luukun viereen. Samassa kuuli hän puisen salvan
kolisevan ja olkien kahinan kasakkain jalkojen alla. Hänen sydämensä
takoi kuin vasara, hän painoi kätensä sapelin kahvaan, uudistaen
itsekseen lupauksen, että hän pikemmin antaa polttaa itsensä ja koko
navetan tai hakata itsensä kappaleiksi kuin antautuu elävänä. Hän
luuli myöskin, että kasakat minä hetkenä hyvänsä nostavat aika melun.
Mutta hän erehtyi. Hetken perästä saattoi kuulla heidän kiireisesti
kävelevän pitkin navettaa. Vihdoin virkkoi yksi heistä:
-- Missä hitossa hän on? Minä haen ja haen enkä löydä. Ja tuohon me
kuitenkin hänet heitimme.
-- Oletko tullut hulluksi, vai mitä? Iske tulta, Vasil, täällä on
pimeä kuin metsässä.
Syntyi hetken äänettömyys. Vasil haki nähtävästi taulaa ja piitä,
mutta toinen kasakka huusi hillityllä äänellä:
-- Herra aatelismies, vastatkaa!
-- Suutele koiraa korville, mutisi Zagloba. Samassa sähähti rauta
piitä vastaan. Siitä lensi parvi kipinöitä, jotka hetkeksi valaisivat
navetan pimeän sisustan sekä kasakkain päät, joiden yli oli heitetty
kukkeli. Mutta sitten syntyi entistä syvempi pimeys.
-- Ei ole, ei ole, huusivat äänet tuskaantuneina. Nyt hypähti yksi
kasakoista ovelle.
-- Isä Holody, isä Holody!
-- Mikä on? kysyi sadanpäämies, tullen ovelle.
-- Ljahi ei ole täällä.
-- Kuinka ei ole?
-- Hän on mennyt maan sisään. Häntä ei ole missään. Jumal'avita, me
iskimme tulta eikä ole.
-- Sehän on mahdotonta. Kyllä atamani teille näyttää. Paennut vai
mitä? Oletteko te torkkuneet?
-- Ei, isä, emme me ole torkkuneet. Tältä puolelta ei hän ole päässyt
navetasta.
-- Hiljaa, älkää herättäkö atamania. Jos hän ei ole lähtenyt pakoon,
niin hän varmaan on jossakin täällä. Oletteko hakeneet kaikkialta?
-- Olemme.
-- Entä ullakolta?
-- Mitenkä hän olisi voinut sinne kiivetä, kun hän oli köysissä.
-- Hölmö, jollei hän olisi päässyt köysistä irti, niin hän olisi
täällä. Hakekaa parvelta, iskekää tulta.
Jälleen säkenöivät kipinät. Sanoma levisi nopeasti kaikkien
vartioiden kesken. Kasakat juoksivat navettaa kohden kiireellä, joka
näin erinäisissä tapauksissa oli tavallinen. Kuului nopeita askelia,
nopeita kysymyksiä ja vielä nopeampia vastauksia. Neuvot risteilivät
toisiaan niinkuin miekat koskettavat toisiaan taistelussa.
-- Parvelle, parvelle!
-- Mutta vartioikaa ulkoa.
-- Älkää herättäkö atamania, sillä silloin käy hullusti.
-- Ei ole tikapuita.
-- Tuokaa sitten.
-- Ei ole missään.
-- Juoskaa tuvasta hakemaan, eiköhän siellä ole. Kirottu ljahi.
-- Kiivetkää nurkkia myöten katolle ja menkää katon kautta sisään.
-- Sinne ei pääse. Ja katto on jyrkkä ja altapäin laudoitettu.
-- Tuokaa keihäitä, menemme keihäitä myöten. Senkin koira, se on
vetänyt portaat ylös.
-- Tuokaa keihäitä! kaikui Holodyn ääni.
Kasakat juoksivat hakemaan keihäitä ja toiset kurkistelivat sillaikaa
ullakkoa kohden. Aamun ensi kajastus tunki jo avonaisesta ovesta
navettaan ja sen epämääräisessä valossa saattoi nähdä mustan,
neliskulmaisen, äänettömän ullakonaukon.
Alhaalta kuului lepytteleviä ääniä:
-- No, herra aatelismies, päästäkää alas portaat ja tulkaa itsekin.
Ettehän voi sinne noin sulkeutua. Mitä te kiusaatte ihmisiä, tulkaa
alas.
Hiljaisuus.
-- Sinä olet viisas mies. Jos se sinut pelastaisi, niin jäisit
sinne istumaan, mutta koska se ei sinua pelasta, niin tulethan alas
vapaaehtoisesti, olethan sinä hyvä mies.
Hiljaisuus.
-- Tulitpa alas tai et, niin kyllä me sinun kallosi nyljemme ja
heitämme sinut suinpäin lantakasaan.
Herra Zagloba pysyi yhtä mykkänä kuunnellessaan uhkauksia kuin
mielistelyjäkin. Hän istui pimeydessä kuin myyrä kuopassaan,
valmistautuen vimmastuneena puolustamaan itseään. Sapeliaan hän vain
yhä lujemmin pusersi käsissään, hiljalleen läähättäen ja lukien
itsekseen rukouksia.
Samassa tuotiin kolme keihästä, jotka sidottiin yhteen ja asetettiin
piikit aukkoa kohden. Herra Zagloban päähän pälkähti ajatus temmata
ne ylös, mutta samassa hän huomasi että katto saattaa olla liian
matala eikä hän kuitenkaan voi vetää niitä ylös koko pituudessaan.
Sitäpaitsi olisi heti tuotu uusia keihäitä.
Tämän kestäessä oli koko navetta tullut täyteen kasakoita. Toiset
näyttivät päreillä valoa, toiset toivat riukuja ja vankkurien aisoja,
jotka kaikki kuitenkin osottautuivat liian lyhyiksi. Ne sidottiin
hihnoilla toisiinsa, sillä keihäitä myöten oli todella mahdoton
kiivetä ylös. Halukkaita ilmaantui heti.
-- Minä lähden! huusi jokin ääni.
-- Odotetaan tikapuita, sanoi Holody.
-- Koetetaanpa, isä, ensinnä keihäitä myöten.
-- Vasil kiipee, hän on kuin kissa.
-- No, yritä sitten!
Toiset alkoivat laskea leikkiä.
-- Hei, varovaisesti! Hänellä on sapeli, saattaa panna sinulta pään
poikki, saatpa nähdä.
-- Hän ottaa sinua kallosta kiinni, vetää ylös luokseen ja
nuuhistelee sinua siellä kuin karhu.
Vasil ei pelästynyt.
-- Hän tietää, sanoi hän, -- että jos hän koskee minuun vaikkapa
sormellaan, niin atamani ja te, veljet, kyllä tulette hänelle
kostamaan.
Tämä oli varoitus herra Zagloballe, joka istui niin hiljaa ettei edes
mutissut.
Mutta kasakat olivat, niinkuin tavallisesti käy sotamiesten kesken,
äkkiä tulleet hyvälle tuulelle, sillä koko kysymys oli alkanut heitä
huvittaa ja he laskivat yhä leikkiä Vasilista.
-- Jääpähän maailma yhtä hölmöä vähemmälle.
-- Ei hän tuolla ylhäällä välitä siitä, kuinka paljon me hänelle
maksamme sinun kaulastasi. Hän on rohkea mies.
-- On kuin onkin. Hän on täysi hullu ja piru tietää mikä hänestä
siellä ylhäällä jo on tullut. Hän on noita. Etpä tiedä, Vasil,
kehenkä sinun kourasi siellä osuu.
Vasil, joka jo oli sylkenyt kämmeniinsä ja tarttunut keihäisiin,
pysähtyi äkkiä.
-- Ljahia vastaan lähden, mutta en pirua. Sillävälin oli kuitenkin jo
sidottu yhteen tikapuut ja asetettu ne aukolle. Niitä myöten oli paha
kiivetä, ne kun heti alkoivat taipua liitteistään. Ohuet poikkipuut
ritisivät jalkojen alla, heti kun niille alhaalla kokeeksi astuttiin.
Itse Holody astui nyt tikapuille, sanoen:
-- Saatpa nähdä, herra aatelismies, että tämä ei ole leikkiä. Koska
itsepäisesti tahdot istua siellä, niin istu vain, mutta älä koetakaan
puolustaa itseäsi, sillä kyllä me saamme sinut käsiimme, vaikkapa
meidän täytyisikin hajoittaa koko navetta. Ole nyt järkevä.
Vihdoin tuli hänen päänsä aukon kohdalle ja kohosi verkalleen
ylemmäksi. Samassa kuului sapelin suhahdus. Kasakka kirkaisi
kauheasti, horjahti ja kaatui miestensä väliin, pää halki.
-- Lyö, lyö! kiljuivat kasakat. Navetassa nousi kauhea melu. Kuului
huutoa ja kirkunaa, mutta läpi tämän kaiken jyrisi herra Zagloban
ääni:
-- Haa, te varkaat, ihmissyöjät ja basiliskit! Minä tuhoan
teidät, te rupikonnat. Saatte tuntea ritarin käden, kun yöllä
käytte kunniallisten ihmisten kimppuun ja telkeätte aatelismiehen
navettaan. Senkin lurjukset, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani,
kaksintaisteluun, vaikkapa teitä tulisi kaksi yhtaikaa, tulkaappa,
niin lennätte suinpäin lantaan, sillä minä lyön pään poikki niin
totta kuin elän.
-- Lyö, lyö! huusivat kasakat.
-- Pannaan navetta tuleen!
-- Minä sytytän sen itse, te häränhännät, ja poltan teidät yhdessä
kanssani.
-- Kiivetkää useampia yhtaikaa! huusi eräs vanha kasakka. -- Pitäkää
kiinni tikapuista ja tukekaa keihäillä. Ottakaa olkilyhde päänne
ympäri ja sitten eteenpäin. Meidän täytyy saada hänet.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän ylöspäin ja hänen kanssaan kaksi
toveria. Poikkipuut alkoivat luhistua, tikapuut taipuivat entistä
enemmän, mutta noin kaksikymmentä voimakasta kättä tarttui niihin,
tukien niitä keihäillä. Toiset hosuivat keihäänkärjillä aukkoon,
ehkäistäkseen sapelinlyöntejä.
Muutaman hetken perästä putosi kolme uutta ruumista, päät alaspäin,
navettaan.
Herra Zagloba, jota voitto oli innostuttanut, mylvi kuin puhvelihärkä
ja päästeli suustaan sellaisia kirouksia, ettei niiden kaltaisia
maailma vielä ollut kuullut ja että niitä kasakatkin varmaan olisivat
pelästyneet, jolleivät olisi olleet raivon vallassa. Muutamat
pistelivät keihäillään ullakon lattiaa, toiset kiipesivät ylös
tikapuita, vaikka aukossa odotti varma kuolema. Yhtäkkiä kuului
ovelta huuto ja navettaan ryntäsi itse Bohun.
Hän oli lakitta päin, yllään ainoastaan paita ja roimahousut, kädessä
paljas sapeli. Hänen silmänsä kiiluivat.
-- Menkää katon kautta, senkin lurjukset! huusi hän. -- Repikää
olkikatto ja ottakaa hänet vangiksi elävänä.
Mutta Zagloba mylvi hänet nähdessään:
-- Tule vain tänne, moukka, minä lyön sinulta pois sekä nenän että
korvat, kaulaasi en ota, sillä se kuuluu pyövelille. No, joko olet
käynyt pelkuriksi. Sitokaa köysiin tuo konna, niin saatte minulta
armon. Kuule sinä, hirtehinen, senkin juutalaissämpylä, pistäppä vain
pääsi tänne, no yritäppä, tervetuloa vain! Kyllä minä sinua kestitän
niin että muistat, sekä sinä että sinun isäsi perkele ja hänen
ystävättärensä sinun äitisi.
Samassa alkoivat kattohirret rytistä. Nähtävästi olivat kasakat
päässeet katolle ja repivät juuri pois olkipeittoa. Zagloba kuuli
sen, mutta pelko ei vähentänyt hänen voimiaan. Hän oli ikäänkuin
juopunut tappelusta ja verestä.
-- Minä siirryn nurkkaan ja kuolen siellä, ajatteli hän. Mutta
samassa alkoi pihamaalta kuulua laukauksia ja kymmenkunta kasakkaa
riensi navettaan.
-- Isä, isä, huusivat he minkä jaksoivat, -- kuule... Herra Zagloba
ei ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja ällistyi. Hän
katsoi alas aukosta: navetassa ei enään ole ketään. Kattokaan ei
enään rytissyt.
-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? huusi hän ääneensä. -- Haa, minä
ymmärrän: he aikovat sytyttää navettaa ja ampuvat sitävarten kattoon.
Ulkoa kuului yhä kauheampaa melua ja kavioiden töminää. Laukauksiin
sekaantui ulvonaa ja teräksen helinää. Hyvä Jumala, eihän siellä vain
ole taistelu? mietti herra Zagloba, kurkistaen ulos lävestä, jonka
oli tehnyt kattoon.
Hänen jalkansa nytkähtivät ilosta.
Pihamaalla kiehui taistelu, tai oikeammin sanoen sai herra Zagloba
nähdä Bohunin kasakkain kauhean tuhon. He olivat joutuneet
äkkiarvaamattoman hyökkäyksen alaisiksi, heitä ammuttiin aivan
läheltä sekä päähän että rintaan, senjälkeen kun heidät ensin oli
tungettu aitoja, rakennusta ja latoja vastaan. Heitä iskettiin
miekoilla, hevosrintojen aalto työnsi heidät maahan, kaviot
tallasivat heidät ja niin sortuivat kasakat, voimatta tehdä juuri
ensinkään vastarintaa. Punaisiin väreihin puetut sotamiesrivit
hakkasivat hurjasti eteensä ja löivät pakenevat maahan, sallimatta
heidän järjestyä, käyttää sapeliansa, hengähtää tai edes päästä
satulaan. Vain muutamat yksityiset ryhmät puolustautuivat, toiset
koettivat keskellä mellakkaa ja savua sitoa irralle päästettyjä
satulavöitä, mutta heidät tuhottiin ennenkuin he ehtivät astua
jalukseen. Toiset taas, heittäen käsistään keihäät ja sapelit,
pakenivat hirsiaitaa kohden, takertuivat pölkkyjen väliin tai
hyppelivät yli aidan, rumasti huutaen ja ulvoen. Nuo onnettomat
luulivat, että itse ruhtinas Jeremi äkkiarvaamatta oli hyökännyt
heidän päällensä kuin kotka ja että koko hänen sotavoimansa
hakkaa heidät maahan. He eivät ehtineet tointua eivätkä katsella
ympärilleen. Voittajien huudot, sapelien kalske ja laukausten pauke
ajoivat heitä edellään kuin myrsky, ratsujen kuuma hengitys tuntui
heidän niskassaan. "Miehet, pelastakaa itsenne!" kuului joka taholta.
"Lyö, hakkaa!" vastasivat hyökkääjät.
Vihdoin näki herra Zagloba pienen herra Wolodyjowskin seisovan
portilla kymmenkunnan sotamiehen etunenässä ja jakavan käskyjä
sekä äänellään että komentonuijallaan. Tuontuostakin ryntäsi hän
harmaan ratsunsa selässä keskelle mellakkaa ja minne hän vain oli
ehtinyt hevosensa kääntää siellä kaatui jo mies, ääntä päästämättä.
Mestarien mestari oli totisesti herra Wolodyjowski, sotilas vereltään
ja hengeltään. Hänen silmänsä hallitsivat kaiken aikaa taistelun
kulkua, välistä teki hän siellä täällä korjauksia, palasi entisille
jäljilleen ja tarkasti, sekä antoi samassa taasen ohjauksia, aivan
niinkuin soittokunnan johtaja välistä itse ottaa osaa soittoon,
välistä taasen lakkaa soittamasta, herkeämättä valvoakseen
kokonaisuutta ja sitä että jokainen yksityinen pitäisi huolta
osastaan.
Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba tömistellä lautoja
navetanparvella niin että tomupilvet nousivat. Hän taputti käsiään ja
mylvi.
-- Hakkaa niitä koiria, lyö ja surmaa, nylje, huitaise pää poikki,
kaada maahan, lyö, surmaa! Ryntää eteenpäin vain, lyö niitä
sapelilla, tuhoa ne!
Näin huusi herra Zagloba ja huhtoi käsillään. Hänen silmänsä olivat
ponnistuksesta aivan veristyneet, hetkeksi tummeni maailma hänen
edessään, mutta kun hän taasen sai näkönsä takaisin, oli hänen
edessään vieläkin kauniimpi näytelmä. Tuolla, muutaman kymmenen
kasakan keskellä kiiti hevosen selässä Bohun kuin salama, lakitta
päin, paitahihoillaan ja roimahousuissa, hänen jäljessään taas
sotamiestensä etunenässä pieni herra Wolodyjowski.
-- Lyö, huusi Zagloba, -- se on Bohun!
Mutta ääni ei kantanut sinne asti. Bohun oli kasakkoineen päässyt
aitauksen tuolle puolen ja samoin herra Wolodyjowski. Muutamat
kasakat olivat jääneet jälkeen, toisten hevoset olivat ajossa
kompastuneet. Herra Zagloba näki Bohunin päässeen tasangolle ja
samoin herra Wolodyjowskin. Yhtäkkiä he menivät hajalle, kasakat
pakenivat ja sotamiehet ajoivat heitä takaa. Alkoi mieskohtainen
takaa-ajo. Zagloba pidätteli henkeänsä, hänen silmänsä olivat
pullistumaisillaan ulos kuopistaan, sillä mitä hän näkeekään? Tuolla
ajaa herra Wolodyjowski Bohunin kintereillä aivan kuin ajokoira
villisian niskassa, kasakka kääntää päätään, vetää esiin sapelinsa...
"He tappelevat!" huutaa Zagloba. Hetki vielä ja Bohun kaatuu
hevosineen, mutta herra Wolodyjowski ratsastaa hänen ylitsensä,
kiitäen toisten perässä.
Bohun on kuitenkin hengissä, sillä hän nousee maasta ja juoksee
tiheiden pensaiden peittämiä kallioita kohden.
-- Ota kiinni, ota kiinni, se on Bohun! huutaa herra Zagloba.
Samassa kiitää esiin uusi kasakkajoukko, joka tähän asti on
piiloitellut kallioiden toisella puolen ja nyt, menetettyään
suojansa, hakee uutta pakotietä. Sen jäljessä, muutaman sadan
askeleen päässä ryntäävät sotamiehet. Kasakkajoukko saavuttaa
Bohunin, ympäröi hänet ja vie muassaan. Vihdoin se katoaa näkyvistä
syvänteen mutkiin ja samaa tietä katoavat näkyvistä myöskin
sotamiehet.
Herra Zagloba laski alas tikapuut, lähti pois ullakolta ja, päästyään
navetasta pihamaalle, virkkoi:
-- Olen vapaa...
Sen sanottuan hän alkoi katsella ympärilleen. Pihalla makasi paljon
kasakoitten ruumiita ja kymmenkunta sotamiestä. Zagloba asteli
verkalleen ruumiiden välitse, tarkoin katsellen jokaista. Vihdoin
polvistui hän erään ruumiin ääreen.
Hetken perästä hän nousi, lakkinen kenttäpullo kädessä.
-- Täynnä! mutisi hän.
Ja vietyään pullon huulilleen hän taivutti päätään.
-- Ei ole hullumpaa!
Hän katsoi jälleen ympärilleen ja toisti, mutta paljon lujemmalla
äänellä:
-- Olen vapaa!
Senjälkeen meni hän majaan. Kynnyksellä hän kohtasi kasakkain
murhaaman vanhan tynnyrintekijän ruumiin. Hän katosi tupaan. Kun
hän tuli ulos, loisti hänen kupeillaan lantaan tahraantuneen viitan
ympärillä Bohunin runsaasti kullalla ommeltu vyö, vyössä riippui
puukko, jonka kahvassa välkkyi suuri rubiini.
-- Jumala on kuin onkin palkinnut miehuuden, sillä vyökukkarokin
on aika täynnä. Ah, sinä senkin likainen ryöväri! Minä toivon kuin
toivonkin, että hän ei pääse pakoon. Mutta se pieni veitikka --
kuulat hänet tappakoot! -- se on äkäinen kuin vapsahainen. Kyllähän
minä tiesin hänen olevan hyvän sotamiehen, mutta että hän sillä
lailla ahdistaisi Bohunia -- sitä minä en olisi uskonut. Siinä
pienessä ruumiissa asuu suuri rohkeus ja voima. Bohunhan olisi voinut
kantaa häntä kainalossaan kuin vuohenpoikasta. Sellainen hiton mies!
Suokoon Jumala hänelle onnea, varmaan ei hän tuntenut Bohunia, sillä
kyllä hän muuten olisi tehnyt hänestä lopun. Hyi olkoonkin, kuinka
täällä haisee ruudilta, aivan sieraimia kutittaa. Mutta totisesti
minä nyt selvisin sellaisesta pälkähästä, etten koskaan ole mokomassa
ollut. Jumalan kiitos! Mutta että hän sittenkin saattoi sillä tavalla
ahdistaa Bohunia. Minunpa täytyy kuin täytyykin lähemmin tarkastaa
tuota Wolodyjowskia, sillä siinä miehessä piilee itse piru.
Näin puhuessaan istuutui herra Zagloba navetan kynnykselle
odottamaan. Vihdoin tulivat kaukaa tasangolta näkyviin löylytyksestä
palaavat sotamiehet ja heidän etunenässään ratsasti herra
Wolodyjowski. Nähdessään Zagloban kiiruhti hän kulkua ja riensi,
hypättyään hevosen selästä maahan, häntä kohti.
-- Vieläkö minun silmäni todella näkevät teidät täällä? kysyi hän jo
kaukaa.
-- Minut omassa persoonassani, sanoi herra Zagloba. -- Jumala teitä
palkitkoon, että tulitte avukseni.
-- Jumalan kiitos että ehdin ajoissa, vastasi pieni ritari, iloissaan
painaen herra Zagloban kättä.
-- Mutta mistä te saitte tietää, että täällä olin joutunut kiipeliin?
-- Talonpojat tästä asumuksesta toivat minulle sanan.
-- Ja minä kun luulin, että he olivat minut pettäneet.
-- Mitä vielä, he ovat kunnon ihmisiä. Tuskinpa täältä jäi eloon
muita kuin sulhanen ja morsian. Miten muun hääväen on käynyt, sitä en
tiedä.
-- Jos he eivät ole pettureita, niin kasakat ovat heidät surmanneet.
Isäntä itse makaa kuolleena majansa edessä. Mutta vähät siitä,
sanokaappa onko Bohun hengissä vai pääsikö hän pakoon?
-- Olikos se Bohun?
-- Juuri sama -- lakiton mies, paitahihaisillaan ja roimahousuissa,
se jonka kaadoitte hevosineen päivineen.
-- Minä iskin häntä kämmeneen. Olipa, Jumala paratkoon, paha, etten
tuntenut häntä. Mutta te, hyvä herra Zagloba, mitäs te olette tehnyt
täällä?
-- Mitäkö minä olen tehnyt? toisti herra Zagloba. -- Käykääppä
katsomaan, herra Michal.
Sen sanottuaan otti hän Wolodyjowskia kädestä ja vei hänet navettaan.
-- Katsokaappas, sanoi hän.
Herra Wolodyjowski ei hetken aikaan nähnyt mitään, sillä hän tuli
valosta. Mutta kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeyteen,
niin hän huomasi ruumiit, jotka liikkumattomina makasivat lannassa.
-- Ja kuka on tappanut nuo miehet? kysyi hän hämmästyneenä.
-- Minä, sanoi Zagloba. -- Koska kysytte mitä olen tehnyt, niin
tahdoin näyttää.
-- Jopa nyt jotakin! sanoi nuori upseeri, käännellen päätään. --
Mutta miten te olettekin menetellyt?
-- Puolustin itseäni tuolla ylhäällä ja he rynnistivät minua vastaan
alhaalta ja katon kautta. En tiedä kauvanko sitä kesti, sillä
ihminen ei taistelussa laske aikaa. Bohun oli täällä, Bohun julmine
joukkoineen, kaikki valittua väkeä. Kyllä hän muistaa teidät ja kyllä
hän muistaa minutkin. Toisella kerralla saatte kuulla kuinka jouduin
vangiksi, mitä olen saanut kestää ja kuinka minä haukuin Bohunin.
Kyllä me kiistelimme myöskin kielillämme. Mutta nyt olen niin uupunut
ja _tatigatus_, että tuskin pysyn pystyssä.
-- No, toisti herra Wolodyjowski, -- täytyy tunnustaa, että olette
ollut miehuullinen. Mutta sen minä sanon, että te olette parempi
sapelinheiluttajana kuin päällikkönä.
-- Herra Michal, sanoi Zagloba, -- nyt ei ole väittelemisen aika.
Kiittäkäämme mieluummin Jumalaa siitä, että hän on tänään suonut
meille niin suuren voiton, voiton, jonka muisto ei äkkiä himmene
mielistämme.
Herra Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan. Hänestä oli näet
tähän asti tuntunut siltä kuin hän olisi saanut tuon voiton, jonka
herra Zagloba nähtävästi nyt tahtoi jakaa hänen kanssaan.
Mutta hän, kuten sanottu, vain loi katseen Zaglobaan, käänsi päätään
ja sanoi:
-- Olkoon niin.
Hetken perästä ratsastivat molemmat ystävät yhdistyneitten
osastojensa etunenässä Jarmolinceä kohden.
Zagloban miehistä oli tuskin keitään kaatunut, koska he, yllätettyinä
nukkumassa, eivät tehneet vastarintaa ja koska Bohun, joka oli
lähetetty vartavasten ottamaan vankeja, käski ottaa heidät elävinä,
murhaamatta ketään.