Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua
ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä
tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai
herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden
seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän
uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.
Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä,
epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen
vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:
-- Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala
on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden
kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät
veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä
juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea
alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen
nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, _peritus_, hän
on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se
on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa
päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään
silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole
hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä
mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä
mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen.
Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen
viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan
tiedä minne minun on mentävä.
Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa,
ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.
-- Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. -- Jokaisella on joku, johon
hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei
äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.
Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.
-- Herra komendantti, minne me olemme menossa?
-- Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. -- Minnekö?
Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.
-- Kamienieciin, jos niin määrään. Ymmärrättekö, herra vahtimestari.
Vahtimestari kumarsi ja vetäytyi vaieten riveihinsä, lainkaan
ymmärtämättä miksi komendantti oli suuttunut. Mutta hera Zagloba
sinkautti vielä ympärilleen muutaman julman katseen, leppyi sitten ja
mutisi:
-- Jos minä todella saavun Kamienieciin, niin käsken antaa itselleni
sata kepinlyöntiä kantapäähän turkkilaiseen tapaan. Huh, huh,
olisipa joku noista muista nyt luonani, niin tuntuisi kaikin puolin
rohkaisevammalta. Mitä minä teen sadalla miehellä? Mieluummin olisin
aivan yksinäni, sillä silloin luottaa ihminen oveluuteensa, mutta
nyt on meitä liian monta taistellaksemme viekkaudella, ja liian
vähän puolustautuaksemme. Onneton ajatus silloin tuli Skrzetuskin
päähän, kun hän määräsi tiedustelujoukon hajoitettavaksi. Ja minne
minä oikeastaan menen? Tiedän mitä on takanani, mutta kuka sanoo
minulle, mitä on edessäni? Ja kuka minulle takaa, etteivät pirut
ole virittäneet siellä jotakin paulaa minua varten. Krywonos ja
Bohun -- hyvä pari! Nylkisivätpä heidät pirut! Varjele minua, hyvä
Jumala, varsinkin Bohunista. Skrzetuski haluaa kohdata hänet -- kuule
häntä, Herra! Minä toivon hänelle sitä mitä hän itsekin toivottaa
itsellensä, sillä olen hänen ystävänsä, amen. Kulkea rähjään tästä
nyt Zbrucille asti, palaan Jarmolinceen ja tuon heille enemmän
vankeja kuin he itsekään tahtovat. Se ei ole vaikeaa.
Kosmacz lähestyi häntä taasen.
-- Herra komendantti, mäen takana näkyy joitakin ratsastajia.
-- Ratsastakoot hiiteen! Missä, missä?
-- No tuolla vuoren takana. Näin heidän lippunsa.
-- Sotajoukkoko?
-- Luultavasti sotajoukko.
-- Purkoot heitä koirat -- onko heitä paljonkin?
-- En tiedä, sillä he ovat kaukana. Jos me piiloittaudumme näiden
kallioiden taakse, niin voimme äkkiarvaamatta hyökätä heidän
päällensä, sillä tuosta kulkee heidän tiensä. Jos heidän joukkonsa
on liian suuri, niin ei ole herra Wolodyjowskikaan kaukana. Kun hän
kuulee ammunnan, niin hän rientää avuksi.
Herra Zagloban päähän meni rohkeus yhtäkkiä kuin viini. Ehkäpä juuri
epätoivo antoi hänelle toiminnan halun, tai ehkä myöskin toivo, että
herra Wolodyjowski vielä on lähellä ja voi tulla avuksi. Hän väläytti
nyt paljastettua miekkaansa ja tuijotti julmana joukkoonsa:
-- Piiloon kallioitten taa! Hyökkäämme sitten heidän kimppuunsa
äkkiarvaamatta ja näytämme niille konnille...
Ruhtinaan lujakuriset sotamiehet käänsivät heti paikalla
ratsunsa kallioitten suojaan ja asettuivat silmänräpäyksessä
taistelurintamaan, valmiina odottamattomaan hyökkäykseen.
Kului hetkinen. Vihdoin alkoi kuulua lähenevien ihmisten
puheensorinaa, kaiku toi paikalle iloisten laulujen säveliä ja hetken
perästä kuului väijyksissä olevien korviin viulujen, säkkipillien ja
helistimien ääniä. Vahtimestari lähestyi uudelleen herra Zaglobaa ja
sanoi:
-- Herra komendantti, eivät nuo ole sotaväkeä eivätkä kasakoita, se
on hääjoukko.
-- Hääjoukkoko? sanoi Zagloba. -- No, kyllä minä olen heidän
pelimanninaan. Odottakootpa!
Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan. Hänen jäljessään tulivat
sotamiehet ja asettuivat riviin tielle.
-- Seuratkaa! huusi Zagloba kauhealla äänellä. Rivi lähti ajamaan
ravia, sitten täyttä neliä ja, ympäröityään kallion, asettui se
yhtäkkiä hämmästyneen ja odottamattomasta näystä pelästyneen
ihmisjoukon eteen.
Siinä oli todellakin talonpoikainen hääjoukko. Edellä ratsastivat
säkkipillin-, teorban- ja viulunsoittajat sekä kaksi rumpalia, kaikki
hiukan juovuksissa ja vinguttaen kolomyjka-nimisen hyppytanssin
säveltä. Heidän jäljessänsä kulki morsian, upea tyttö tummassa
hameessa, tukka hajallaan hartioilla. Hänen ympärillään ajoivat
morsiustytöt, lauluja laulaen ja heiluttaen käsilleen pujotettuja
seppeleitä. Kaikki tytöt olivat hevosten selässä, istuen miehen
tapaan, yllä parhaimmat pukunsa ja koristettuina kedonkukkasilla.
Kaukaa näyttivät he kasakkaparvelta. Toisessa rivissä ajoi oivallisen
ratsun selässä sulhanen keskellä sulhaspoikia, jotka kuljettivat
seppeleitä pitkien, keihäännäköisten riukujen nenissä. Saattueen
jälkipäässä tulivat morsiusparin vanhemmat ja vieraat, kaikki
ratsain. Viina-, sima- ja oluttynnyrejä kuljetettiin kevyillä
rattailla, joiden pohjalle oli pantu olkia. Ne pitivät epätasaisella,
kivisellä tiellä hauskaa kolinaa.
-- Seis! huudettiin molemmin puolin. Hääsaattue joutui hämmennykseen,
tytöt päästivät kimeän huudon ja vetäytyivät taaksepäin, mutta nuoret
miehet ja vanhemmat sulhaspojat kiidättivät eteenpäin, uljaasti
suojellakseen naisväkeä odottamattomalta hyökkäykseltä.
Herra Zagloba karautti heidän eteensä, heilautti sapeliansa, tuijotti
pelästyneitä talonpoikia silmiin ja ärjyi:
-- Haa, senkin sontiaiset, koiranhännät, kapinoitsijat! Teidän tekee
mielenne nousta kapinaan, pidätte Krywonosin puolta, lurjukset,
eikö niin? Kuljette vakoilulla, suljette sotajoukolta tien ja
nostatte kätenne aatelia vastaan -- kyllä minä teille näytän, te
kunnottomat koiransielut. Minä käsken takoa teidät jalkapuuhun, annan
pistää paaluun, te lurjukset, pakanat! Nyt saatte maksaa kaikista
rikoksistanne.
Sulhasen saattomies, vanhus, joka oli valkea kuin kyyhkynen, hypähti
ratsun selästä maahan, läheni aatelismiestä ja nöyrästi tarttuen
kädellään hänen kannukseensa, alkoi syvään kumarrella ja rukoilla.
-- Armahtakaa meitä, jalosukuinen ritari, älkää tuhotko
ihmisraukkoja. Jumala on todistajamme, että olemme viattomia. Me emme
ole matkalla kapinallisten luo, me tulemme Husiatynin kirkosta, jossa
olemme vihityttäneet sukulaisemme, seppä Dimitrin tynnyrintekijän
tyttären Ksenian kanssa. Me kuljemme hääsaatossa ja menemme
hääpitoihin.
-- Ne ovat viattomia ihmisiä, kuiskasi vahtimestari.
-- Mitä vielä, konnia ne ovat, ovat tulleet Krywonosin luota pitämään
häitään! karjui Zagloba.
-- Surmatkoon hänet kuumetauti! huusi ukko. -- Me emme ole häntä
nähneetkään, olemme köyhiä ihmisiä. Armahtakaa meitä, jalosukuinen
herra, sallikaa meidän mennä, emme tee kenellekään pahaa, vaan
tiedämme oman velvollisuutemme.
-- Te lähdette niiniköysiin sidottuina Jarmolinceen...
-- Me lähdemme minne käskette, herra. Teidän asianne on käskeä,
meidän totella. Mutta osoittakaa meille armo, jalo ritari: sanokaa
herroille sotamiehille etteivät tekisi meille pahaa. Ja meille,
yksinkertaisille ihmisille, suokaa anteeksi, me pyydämme teiltä
kaikkein nöyrimmästi: tulkaa ja juokaa kanssamme äskenvihittyjen
onneksi. Juokaa, teidän armonne, yksinkertaisten ihmisten iloksi,
niinkuin jumala ja pyhät evankeliumit opettavat.
-- Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin
kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.
-- Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, -- emme sellaista luule.
Hei soittajat, huusi hän musiikille, -- soittakaa jalosukuiselle
ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa
noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille
ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra...
Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat
rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti
poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat
heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat
sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään,
hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen
joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa
sieltä täällä iloisia huutojakin -- u-haa, u-haa!
Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet,
vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän
itsekseen mutisi:
-- Senkin konnat ja lurjukset!
Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman
tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista
päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi
maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys
että suuttumus.
-- Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, -- moukat juovat tuollaista
simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.
Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.
Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään
herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi
heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia,
ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin
aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja
sanoi:
-- Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista
saapasta.
Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.
Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset
kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä
sanoi Ksenialle:
-- Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea
viattomuutta.
Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka,
tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra
Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja
varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt
aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja
veljeilemään hänen kanssansa.
Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa,
laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa
helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi,
antaa dukaatteja, ei tee pahaa... hyvä herra... hänen onnekseen ja
menestyksekseen!"
Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin
puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan
väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka
tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli
yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa
kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille
olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä
enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat
sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin
yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä
auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana
eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä
kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti
sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä
huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja.
Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti
herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori
väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo
ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies.
Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja
herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin
alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja
sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten
he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen
ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon:
Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat:
Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja
jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven
edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba,
osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi
puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen
vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella
Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa
olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko
tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat
pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen
tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja
melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan.
Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat
tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät
häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä,
kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on
antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin
silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan.
He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja
Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä
taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät
palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän
jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas
ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa.
Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko
hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista
ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat
vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään
kuin parhaimman taistelun aikana.
Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan
unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli.
Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka
hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä
nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta
kenen häissä? Aa -- varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus
tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula
hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi
kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet... rakastakaamme toinen
toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi,
herra veli... meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi
hyvin... kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta...!"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä
tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa
makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä
Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä
maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on
Zagloba. Mutta kaikki muut -- hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena
silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan
kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen
kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat
hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet
tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra
Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi:
"Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"
Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja
herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä
unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen,
ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä
ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia.
Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi
ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä,
avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu
jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin
häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi
käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla.
Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä
puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä
koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun
ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja
avasi silmänsä.
Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti
häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat,
että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli
itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa
taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja
hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.
Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi
valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät
kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.