-- Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen,
sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan
Skrzetuskin kortteerissa. -- Selvän ihmeen, sanon minä, sillä
sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja
vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa
sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt
kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on
ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit
ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi
Krywonosin joukossa -- johtakoot hänet pirut hiiteen! -- ja varmaan
hän oli mukana Barin valloituksessa.
-- Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä
siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra
Wolodyjowski.
-- Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi
tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut
tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet
jonnekin.
-- Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä
herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito
olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin
inhoittaviin käsiin.
-- Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut
surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.
-- Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.
-- Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.
Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan:
-- Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa
pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut
kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät.
Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!
-- Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra
Wolodyjowski surullisesta, -- mutta mieluummin olisin suonut, että
onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.
-- Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä
muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.
-- Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen
pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois
kauheasta kuilusta -- entä sitten minusta!
-- Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra
Wolodyjowski.
Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.
Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.
-- Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.
-- Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi
Wolodyjowski.
-- Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että
tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.
Siihen huomautti herra Zagloba:
-- Mutta emmehän me voi jättää tuota raukkaa tällä tavalla, edes
yrittämättä keksiä mitään hänen pelastuksekseen. Olenhan minä
puolestani jo tarpeeksi laahannut vanhoja luitani maailmalla ja
parempihan minun jo olisi saada olla levossa ja maata jollakin
lämpimällä uuninpankolla, mutta tämän tyttöraukan takia olen valmis
lähtemään vaikkapa Stambuliin, olen kuin olenkin, vaikka minun
uudestaan täytyisi käydä talonpojan sarkavaipassa ja ottaa käsiini
teorba, jota totisesti en voi katsella ilman iljetystä.
-- Te olette niin ovela ja kekseliäs mies, että keksikää nytkin pois
jotakin, sanoi herra Podbipienta.
-- Moni keino kyllä jo on välähtänyt päähäni. Jos ruhtinas
Dominikilla olisi edes puolet niitä, niin Chmielnicki jo olisi
nyljetty ja riippuisi takajaloistaan hirsipuussa. Tämän minä jo
olen sanonut Skrzetuskille, mutta eihän hänen kanssaan ole voinut
puhua mistään. Tuska polttaa ja raatelee häntä pahemmin kuin tauti.
Hoitakaa te häntä ettei hän menettäisi järkeänsä. Usein käy sillä
lailla, että ihmisen mieli suurien surujen takia alkaa tehdä samaa
kuin viini, joka loppujen lopuksi happanee.
-- Sellaista sattuu, sellaista sattuu, sanoi herra Longinus.
Herra Wolodyjowski rupesi kärsimättömänä kävelemään ja kysyi:
-- Mitä keinoja teillä sitten on?
-- Jaa minullako? Keinojako? No ensinnäkin täytyy meidän saada
tietää, onko tuo herttainen raukka -- varjelkoot häntä enkelit
kaikesta pahasta! -- vielä elossa. Ja sen me voimme saada tietää
kahdella tavalla: joko valitsemme ruhtinaan kasakoitten joukosta
uskollisia, luotettavia miehiä, jotka ovat pakenevinaan kasakkain
luo, liittyvät Bohunin väkeen ja saavat niiltä tietoja.
-- Minun rakuunojeni joukossa on rusiineja, huomautti Wolodyjowski.
-- Kyllä minä löydän sellaisia miehiä.
-- Odottakaappa vähän... tai otamme vangiksi jonkun noista
roistoista, jotka valloittivat Barin. Ehkäpä he tietävät jotakin.
Kaikki he katselevat Bohuniin kuin sateenkaareen. Hän miellyttää
heidän pirullista mielikuvitustaan: hänestä he laulavat lauluja
-- kunpa heidän kurkkunsa mätänisivätkin! -- ja kertovat
toinentoisilleen kaskuja, kertovat sekä sellaista mitä hän on tehnyt
että sellaista mitä hän ei ole tehnyt. Jos hän vain on ryöstänyt
meidän onnettoman neidon, niin ei se ole voinut jäädä heiltä salaan.
-- Voihan tehdä niinkin, että lähettää miehiä ja koettaa saada
käsiinsä jonkun vangin, huomautti herra Podbipienta.
-- Te osasitte naulanpäähän. Kun nyt vain saamme tietää, että neito
elää, niin se on pääasia. Jos siis tahdotte vilpittömällä mielellä
auttaa Skrzetuskia, niin antaudutte minun komennettavakseni, koska
minulla on enimmän kokemusta. Me pukeudumme talonpojiksi ja koetamme
sillä lailla urkkia tietoomme minnekä Bohun on hänet piiloittanut, ja
kun meillä kerran on se tieto, niin panen pääni pantiksi että saamme
käsiimme itse neidonkin. Enimmän tässä uskallamme Skrzetuski ja minä,
sillä meidät Bohun tuntee, ja jos hän saisi meidät kiinni, niin
eivät senjälkeen edes meidän omat äitimme tuntisi meitä. Mutta teitä
kumpaakaan hän ei ole nähnyt.
-- Minut hän kyllä on nähnyt, sanoi herra Podbipienta, -- mutta vähät
siitä.
-- Ehkäpä herra Jumala antaa hänet meidän käsiimme, huudahti herra
Wolodyjowski.
-- Minä vain en enään tahdo häntä nähdä, sanoi herra Zagloba. --
Hiisi häntä katselkoon. Meidän täytyy alkaa varovasti, ettemme pilaa
koko yritystä. Sehän on aivan mahdotonta, että Bohun yksin tietäisi
neidon piilopaikan ja minä takaan teille, että on varmempi kysyä
joltakulta muulta.
-- Ehkäpä meidän lähettimmekin saavat tietää jotakin. Jos vain
ruhtinas sallii, niin minä valitsen varmoja miehiä ja lähetän heidät
liikkeelle vaikkapa jo huomenna.
-- Ruhtinas kyllä sen sallii, mutta epäilen, saavatko he mitään
tietoja. Kuulkaa, hyvät herrat, mieleeni johtuu toinen keino, se
nimittäin, että me, sensijaan että lähettäisimme liikkeelle miehiä
tai koettaisimme saada vankeja, itse pukeudumme talonpojiksi ja
viipymättä lähdemme toimeen.
-- Se on mahdotonta! huudahti herra Wolodyjowski.
-- Miksikä se on mahdotonta?
-- Ettekö te tiedä sotapalveluksen sääntöjä? Lippujen alla oleminen
on pyhä asia, silloin ei tehdä poikkeusta kehenkään nähden. Vaikka
isä ja äiti kuolisivat, niin ei upseeri lähde pyytämään lomaa
päästäksensä pois, sillä taistelun edellä olisi se suurin häpeä,
minkä sotamies voi tehdä. Loma on sallittu vasta taistelun jälkeen,
silloin kun vihollinen on hajoitettu, mutta ei ennen. Ja huomatkaa:
Skrzetuskin teki mieli ensimäisenä kiiruhtaa häntä pelastamaan,
-- hän hillitsi kuitenkin halunsa. Ja hänellähän on jo mainetta,
ruhtinashan rakastaa häntä, mutta hän ei edes pyytänytkään päästä,
sillä hän tuntee velvollisuutensa. Sellaista on, nähkääs, hyvät
herrat, valtion palvelus, ja samoin on laita yksityisenkin. En tiedä
kuinka muualla on tapana, vaikka arvelen että kaikkialla vallinnee
sama sääntö. Mutta ruhtinaan palveluksessa ainakin on loma ennen
taistelua kuulumaton asia, ja vielä lisäksi upseerille Vaikka
Skrzetuskilta revittäisiin sielu ruumiista, niin ei hän lähtisi
tekemään ruhtinaalle sellaista ehdotusta.
-- Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra
Zagloba, -- mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin
ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että
hänelle.
-- Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan
lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on
kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko
kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen
huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman -- mikä ei ole
todennäköistä --, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin
Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin
velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle
eikä itsellemme.
-- Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta
sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että
tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se
yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan
aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy
järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja
jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa,
silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä
tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä
muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona.
Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa
marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian
usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen
toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin.
Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?
-- Tulee.
Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.
Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki
kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja
samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut
hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut
enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen
elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti
ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä
täällä hopeinen haiven.
Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka
hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan,
näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin
tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.
-- Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on
meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, -- sillä Jumala
on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi
hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten
vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta,
temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä,
hänen vankeudestaan.
-- Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.
-- Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi
herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.
-- Jumala teitä palkitkoon, toisti herra Jan.
-- Me tiedämme, sanoi Zagloba, -- että te olette vannonut etsivänne
hänet elävänä tai kuolleena ja siksi olemme valmiit lähtemään
vaikkapa tänään.
Skrzetuski istuutui penkille, loi silmänsä maata kohden eikä
vastannut mitään. Herra Zagloba oli suuttumaisillaan. Aikooko hän
todella jättää tytön, ajatteli hän. Jos niin on, niin armahtakoon
häntä Jumala. Maailmassa nähtävästi ei ole olemassa kiitollisuutta
eivätkä ihmiset muista hyviä tekoja. Mutta onpa sentään sellaisiakin,
jotka hänet muistavat, vaikka heidän hänen tähtensä täytyisi heittää
henkensä.
Tuvassa vallitsi täysi hiljaisuus, jonka silloin tällöin vain
herra Longinuksen huokaukset keskeyttivät. Vihdoin lähestyi pieni
Wolodyjowski Skrzetuskia ja löi häntä olkapäälle:
-- Mistä te nyt palaatte? kysyi hän.
-- Ruhtinaan luota.
-- Ja mitä aiotte nyt?
-- Lähden yöksi tiedustelulle.
-- Kauvaksiko?
-- Aina Jarmolinceen asti, jos tie on vapaana. Wolodyjowski katsahti
Zaglobaan ja he ymmärsivät heti toisensa.
-- Siis Bariin päin, mutisi Zagloba.
-- Me lähdemme teidän kanssanne.
-- Teidän täytyy mennä pyytämään lomaa ja kysyä ruhtinaalta, eikö hän
ehkä ole määrännyt teille toista työtä.
-- Lähtekäämme siis yhdessä. Minun täytyy kysyä erästä toistakin
asiaa.
-- Me tulemme teidän kanssanne, sanoi Zagloba. He nousivat ja
lähtivät. Ruhtinaan päämaja oli aika kaukana toisessa päässä
leiriä. Odotushuoneessa kohtasivat he joukon eri lippukuntiin
kuuluvia upseereja, sillä kaikkialta marssi paraikaa sotajoukkoja
Czolhanski-Kamenille ja kaikki riensivät tarjoamaan palvelustaan
ruhtinaalle. Herra Wolodyjowskin täytyi odottaa kauan ennenkuin
hän yhdessä Podbipientan kanssa pääsi ruhtinaan eteen, mutta
sensijaan ruhtinas heti suostui siihen, että he mieskohtaisesti
lähtisivät etsiskelylle sekä että he saisivat ottaa mukaansa
muutamia rusiini-rakuunoja, jotka teeskennellen pakenevansa leiristä
olivat lähtevät Bohunin kasakoitten luo ja siellä tiedustelevat
ruhtinatarta. Wolodyjowskille ruhtinas sanoi:
-- Minä kyllä itse keksin Skrzetuskille kaikenlaisia tehtäviä, sillä
näen, että tuska on sulkeutunut häneen ja kalvaa häntä. Minun on
niin sanomattomasti sääli häntä. Eikö hän ole teille mitään puhunut
ruhtinattaresta?
-- Hyvin vähän. Ensi hetkessä hän tahtoi lähteä suinpäin kasakoita
vastaan, mutta samassa hän muisti, että kaikkien nyt täytyy olla
lippujen alla ja että olemme isänmaan käskyläisiä, isänmaan, joka on
pelastettava ennen kaikkea. Siksi ei hän ole käynyt teidän armonne
luona. Yksin Jumala tietää mitä hänessä tapahtuu.
-- Tuo kaikki todistaa kuinka raskas hänen on olla. Valvokaa te
häntä, sillä näen, että olette uskollinen ystävä.
Herra Wolodyjowski kumarsi syvään ja lähti ulos. Sillä samassa tuli
ruhtinaan luo Kiovan vojevoda yhdessä Stobnikin starostan herra
Denhofin, Sokalin starosta ja muutamien muiden ylempien upseerien
kanssa.
-- Kuinka kävi? kysyi Skrzetuski Wolodyjowskilta.
-- Minä seuraan sinua, mutta ensinnä minun pitää rientää lippukuntani
luo, sillä minun on erääseen paikkaan lähetettävä muutamia miehiä.
-- Menkäämme yhdessä.
He lähtivät ja heidän mukanansa herrat Podbipienta, Zagloba ja vanha
Zacwilichowski, joka viimemainittu oli menossa lippukuntansa luo.
Jonkun matkan päässä Wolodyjowskin rakuunajoukon teltoista tapasivat
he herra Laszcz'in, joka kymmenkunnan aatelismiehen etunenässä
asteli tai pikemmin laahautui eteenpäin. Hän ja hänen toverinsa
olivat nimittäin aivan juovuksissa. Tämän nähdessään alkoi herra
Zagloba huokaella. Hän ja Laszcz olivat näet Konstantinowin luona
oppineet pitämään toisistaan, heidän luonteensa kun muutamissa
suhteissa olivat niin samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Herra
Laszcz, vaikka olikin ankara ritari ja pakanoille julki julma, oli
samalla kuuluisa hurjistelija, juomari ja kortinpelaaja, mies, joka
mieluummin vietti taisteluista, jumalanpalveluksesta ja hurjailusta
vapaat hetkensä sellaisten henkilöiden seurassa kuin herra Zagloba,
tässä seurassa juodakseen hurjasti ja kuunnellakseen hulluja juttuja.
Hän oli niin suurpiirteinen mellastaja, hän oli jo saanut aikaan
niin paljon riitoja ja lainrikkomuksia, että hän jokaisessa muussa
valtiossa aikoja sitten olisi ollut pakoitettu panemaan päänsä
teloituspenkille. Hänen niskallaan kyllä jo olikin moni tuomio
ja sakko, mutta niistä ei hän välittänyt edes rauhankaan aikana,
saatikka sitten nyt sodan vallitessa. Jo Rozlowcen luona oli hän
liittynyt ruhtinaaseen ja Konstantinowin tappelussa tehnyt melkoisia
palveluksia, mutta siitä lähtien kun hän oli levännyt Zbarazissa,
oli hän käynyt suorastansa sietämättömäksi, niin paljon mellakoita
hän oli saanut aikaan. Myöskään ei kukaan olisi voinut laskea tai
kirjoittaa muistiin kuinka Paljon viiniä herra Zagloba oli aikojen
kuluessa juonut hänen luonansa ja kuinka paljon valheita ja juttuja
hän kestittäjänsä suureksi huvitukseksi oli laskettanut, josta syystä
tämä olikin joka päivä kutsunut hänet kemuihinsa.
Mutta senjälkeen kun oli tullut tieto Barin valloituksesta, oli
herra Zagloba käynyt synkäksi, menettänyt hyvän tuulensa ja sukkelan
leikinlaskunsa eikä enään käynyt herra Laszczin luona. Tämä oli jo
ajatellut, että leikkisä aatelismies varmaan oli poistunut jonnekin
sotajoukon luota, kun hän nyt yhtäkkiä näki hänet edessään.
Hän ojensi häntä kohden kätensä ja sanoi:
-- Tervetuloa. Miksi ette ole käynyt luonani? Mitä te nykyään teette?
-- Olen herra Skrzetuskin seurassa, vastasi Zagloba synkästi.
Herra Laszcz ei pitänyt Skrzetuskista tämän arvokkaisuuden takia ja
kutsui häntä kirjanoppineeksi. Kuitenkin hän hyvin tunsi Skrzetuskin
onnettomuuden, sillä olihan hän Zbarazissa ollut läsnä niissä
kemuissa, joihin tuli tieto Barin valloituksesta. Mutta luonnoltaan
hillittömänä ja lisäksi tällä hetkellä humalaisena, ei hän
kunnioittanut inhimillistä tuskaa, vaan kysyi, tarttuen Skrzetuskin
viitan nappiin:
-- No, sitä neitoakos te itkette? Se oli sievä, eikö ollutkin?
-- Antakaa minun olla rauhassa, sanoi Skrzetuski.
-- Odottakaappa!
-- Menen täyttämään velvollisuuksiani enkä joudu kuulemaan teidän
käskyjänne.
-- Odottakaa, sanoi Laszcz juopuneen itsepäisyydellä. -- Te
olette palveluksessa, mutta en minä. Minä en ole täällä kenenkään
käskettävänä.
Sitten hän alensi ääntään ja toisti kysymyksensä:
-- Olikos se sievä, häh?
Skrzetuskin kulmakarvat rypistyivät.
-- Minun täytyy sanoa teille, että olisi parempi olla koskettamatta
kipeään kohtaan.
-- Koskettamatta? Älkää pelätkö. Jos hän oli sievä, niin hän elää.
Skrzetuskin kasvot vetäytyivät kuoleman kalpeiksi, mutta hän hillitsi
itsensä ja sanoi ainoastaan:
-- Hyvä herra, jotten unohtaisi kenen kanssa puhun...
Laszcz avasi silmänsä selkosen selälleen.
-- Mitä te uhkailette? Tekö minua... jonkun tyttörääsyn takia...?
-- Menkää tiehenne, hyvä herra! ärjäisi vanha Zacwilichowski, vihasta
väristen.
-- Te olette kelvottomia jäniksiä, suosionhakijoita! karjui Laszcz.
-- Sapelit esiin, hyvät herrat!
Ja vetäen esiin sapelinsa hyökkäsi hän Skrzetuskia kohden. Samassa
silmänräpäyksessä helähti kuitenkin teräs myöskin herra Janin
kädessä, Laszczin sapeli pyrähti kuin lintu ilmaan ja hän itse
horjahti iskusta, kaatuen pitkälleen maahan.
Herra Skrzetuski ei jatkanut taistelua, hän seisoi kalpeana kuin
ruumis ja ikäänkuin tukahtuneena. Samassa nousi mellakka. Toiselta
puolelta karkasi esiin sotamiehiä Laszczin ympärille, toiselta puolen
tulvi Wolodyjowskin rakuunoita kuin mehiläisiä pesästä. Kaikui
huutoja: Lyö, lyö! Monet riensivät paikalle tietämättä mistä oli
kysymys. Sapelit alkoivat kalista ja mylläkkä saattoi minä hetkenä
hyvänsä muuttua yleiseksi taisteluksi. Onneksi Laszczin upseerit,
nähdessään että Wisniowieckin sotilaita tuli yhä enemmän paikalle,
toipuivat pelästyksestään, tempasivat Laszczin mukaansa ja veivät
hänet pois.
Varmaankin hänet olisi hakattu säpäleiksi, jos hän olisi ollut
tekemisissä jonkun toisen ja vähemmin kuriatuntevan sotajoukon
kanssa. Mutta vanha Zacwilichowski säilytti mielenmalttinsa, vain
huutaen: Seis! Ja sapelit pistettiin takaisin tuppeen.
Siitä huolimatta oli koko leiri käynyt levottomaksi ja kaiku
mylläkästä tuli ruhtinaankin korviin, varsinkin kun herra Kuszel,
joka ollen palveluksessa, kiireesti ryntäsi tupaan, jossa ruhtinas
neuvotteli Kiovan vojevodan, Stobnikin starostan ja herra Denhofin
kanssa, ja huusi:
-- Armollinen ruhtinas, sotamiehet tappelevat keskenään sapeleilla!
Samassa hetkessä tuli herra Laszcz sisään kuin pommi, kalpeana ja
vimman vallassa, ollen kuitenkin jo selvänä.
-- Oikeutta, herra ruhtinas! huusi hän. -- Tässä leirissä tuntuu
olevan aivan niinkuin Chmielnickin luona: ei välitetä syntyperästä
eikä arvosta. Sapeleilla hakataan korkeita kruunun arvomiehiä. Jos
armollinen ruhtinas ei itse mittaa oikeutta ja tuomitse rikollisia
teloitettaviksi, niin rupean minä mittaamaan.
Ruhtinas hypähti pystyyn pöydän takaa.
-- Mitä on tapahtunut? Kuka on hätyyttänyt teitä?
-- Teidän upseerinne Skrzetuski.
Todellinen hämmästys kuvastui ruhtinaan kasvoilla.
-- Skrzetuskiko?
Samassa avautui ovi ja Zacwilichowski astui sisään.
-- Herra ruhtinas, minä olin todistajana.
-- En ole tullut tänne tutkintoon, vaan vaatimaan rangaistusta, huusi
Laszcz.
Ruhtinas kääntyi häntä kohden ja tuijotti häneen.
-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.
Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz,
vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi
mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.
-- Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi
asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle
viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli
alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen
hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle
tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä
aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:
-- Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen
vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin
elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa
tiedonannossani.
Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja
lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan
vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa.
Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.
-- Oikeus mitataan teille, sanoi hän.
Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat
takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi
ylpeästi tuvasta.
-- Zelenski, sanoi ruhtinas, -- anna tämä kirje herra Skrzetuskille.
Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan
surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän
oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan
eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään
sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.
-- Lue, sanoi hän.
Herra Wolodyjowski luki läpi kirjeen ja huudahti:
-- Nimitys toiseksi päälliköksi!
Hän tarttui Skrzetuskia kaulaan ja suuteli häntä molemmille poskille.
Varsinainen eli toinen päällikkö husaarilippukunnassa oli miltei
korkea sotilaallinen arvohenkilö. Siinä lippukunnassa, jossa herra
Skrzetuski palveli, oli ratsumestarina eli ensimäisenä päällikkönä
itse ruhtinas ja nimellisenä toisena päällikkönä herra Suffczynski,
jo vanha mies ja vakinaisesta palveluksesta aikoja sitten eronnut.
Herra Jan oli todellisuudessa jo kauvemman aikaa hoitanut näitä
molempia virkoja, mikä muuten tapahtui useasti tämänkaltaisissa
lippukunnissa, joissa molemmat ensimäiset upseerinvirat olivat
melkein vain nimellisiä arvoja. Kuninkaallisen lippukunnan
ratsumestarina oli itse kuningas, Puolan ensimäisen piispan eli
primaksen lippukunnassa itse primas, toisen päällikön virkaa
kummassakin lippukunnassa hoitivat korkeat hovin arvohenkilöt. Mutta
todellisuudessa johtivat lippukuntia niinsanotut luutnantit eli
päällikönsijaiset, joita sentakia tavallisessa puheessa nimitettiin
kapteeneiksi tai eversteiksi. Tällaiseksi todelliseksi toiseksi
päälliköksi oli herra Jan nyt tullut. Mutta todellisen viran
haltiuden ja tavallisessa puheessa käytetyn arvonimen välillä oli
kuitenkin suuri eroitus. Nyt tuli nimityksensä perustuksella herra
Skrzetuski olemaan ruhtinaan ja Vähävenäjän vojevodan ensimäisiä
upseereja.
Mutta kun ystävät, toivottaessaan hänelle onnea uuden
kunnianosoituksen johdosta, olivat ilosta sulaa, niin Skrzetuskin
kasvot eivät hetkeksikään muuttuneet vaan pysyivät yhtä ankaroina ja
kivisinä, sillä kunnianosoituksia ja arvoja, jotka olisivat voineet
ne kirkastaa, ei enään ollut maailmassa.
Hän nousi kuitenkin ja läksi kiittämään ruhtinasta. Mutta sillaikaa
käveli pikku Wolodyjowski hänen kortteerissaan käsiään hieroen.
-- Niin, niin, puheli hän, -- nimitetty toiseksi päälliköksi
husaarilippukuntaan. Sellainen on niin nuorena tuskin vielä tullut
kenenkään osaksi.
-- Kunpa Jumala vain antaisi hänelle takaisin hänen onnensa, sanoi
Zagloba.
-- Niin, siinäpä se on, siinäpä se on. Huomasitteko, ettei mikään
hänessä edes värähtänyt.
-- Hän olisi mieluummin luopunut koko kunniasta, sanoi herra Longinus.
-- Hyvät herrat, huokasi Zagloba, -- onko se kummaa! Minä olisin sen
tytön tähden antanut kaikki ne viisi sormeani, joilla valloitin lipun.
-- Aivan niin.
-- Mutta varmaan on herra Suffczynski kuollut, huomautti Wolodyjowski.
-- Varmaan hän on kuollut.
-- Kukas nyt saa luutnantinviran? Vänrikki on vielä nuori, hänhän on
ollut virassa vasta Konstantinowin taistelusta lähtien.
Tämä kysymys jäi ratkaisematta, mutta vastauksen siihen toi
palatessaan Skrzetuski itse.
-- Hyvä herra, sanoi hän herra Podbipientalle, -- ruhtinas on
nimittänyt teidät päällikönsijaiseksi, luutnantiksi.
-- Herra Jumala! vaikeroi herra Longinus, pannen kätensä yhteen kuin
rukousta varten.
-- Yhtä hyvin hän olisi voinut nimittää sille paikalle hänen
inflantilaisen tammansa, murisi Zagloba.
-- No entä tiedusteluretki? kysyi herra Wolodyjowski.
-- Lähdemme viipymättä, vastasi herra Skrzetuski.
-- Montako miestä ruhtinas käski ottaa mukaansa?
-- Yhden kasakka- ja yhden valakialaisen lippukunnan, yhteensä
viisisataa miestä.
-- No sehän on sotaretki eikä mikään tiedustelu. Mutta jos kerran
niin on määrätty, niin lähtekäämme matkalle.
-- Matkalle, matkalle, toisti herra Zagloba. -- Ehkäpä Jumala auttaa
meitä myöskin saamaan jostakin tietoja.
Kaksi tuntia myöhemmin, aivan auringon laskiessa, ratsastivat nuo
neljä ystävystä Czolhanski-Kamenista etelää kohden ja melkein samaan
aikaan jätti herra Laszcz'kin joukkoinensa leirin. Lähtöä katselivat
useat upseerit eri lippukunnista. Moittivia huutoja ja sättimistä
ei puuttunut. Upseerit kerääntyivät herra Kuszelin ympärille, joka
kertoi mistä syystä Laszcz oli ajettu pois ja miten kaikki oli
tapahtunut.
-- Minä vein hänelle ruhtinaan käskyn, sanoi herra Kuszel -- ja
uskotteko, hyvät herrat, että se oli aika vaarallinen tehtävä, sillä
kun hän oli lukenut kirjelmän, niin alkoi hän mylviä kuin härkä, kun
sen kylkeen raudalla poltetaan merkkiä. Hän tarttui rautanuijaansa,
muttei, kumma kyllä, lyönyt, luultavasti siksi, että hän akkunasta
näki herra Koryckin saksalaiset, jotka ympäröivät taloa, ja samoin
minun rakuunani kivääreineen. Hän alkoi vain huutaa: "Hyvä, minä
lähden, koska minut ajetaan pois, lähden ruhtinas Dominikin luo,
hän kyllä ottaa minut kiitollisuudella vastaan. En tahdo palvella
kerjäläisten kanssa, vaan kostan niin totta kuin olen Laszcz, niin
totta kuin olen Laszcz. Ja minun täytyy kuin täytyykin saada tuolta
konnalta hyvitys." Luulin hänen joutuneen ihan suunniltaan ja hän
kyllä hakkailikin suutuksissaan nuijalla pöytään. Mutta sen teille
sanon, että pelkään Skrzetuskin puolesta, sillä tuon Laszczin kanssa
ei ole leikkimistä. Hän on itsepäinen ja ylpeä mies, joka ei vielä
koskaan ole jättänyt loukkausta kostamatta, lisäksi hän on rohkea ja
korkeassa virassa.
-- Mitäs sitten Skrzetuskille voi tapahtua, kun hän on herra
ruhtinaan suojeluksessa? virkkoi eräs upseereista. -- Ja Laszcz,
vaikka onkin valmis kaikkeen, tulee kuitenkin kavahtamaan sellaista
kättä.
Sillävälin ratsasti Skrzetuski, lainkaan tietämättä mitä
kostonlupauksia Laszcz hänen varaltaan oli tehnyt, joukkonsa
etunenässä yhä kauvemma leiristä, suunnaten kulkunsa Ozygowiecin,
Bugin ja Medwiedowkan puolelle. Vaikka syyskuu jo olikin punannut
lehdet puissa, oli yö yhä leppeä ja lämmin kuin heinäkuussa, sillä
tuo vuosi oli miltei kauttaaltaan sellainen, ettei ollut talvea juuri
ollenkaan ja kaikkialla oli kevään kasvullisuus jo puhjenneena siihen
aikaan, jolloin tavallisina vuosina vielä syvä lumi peitti arot.
Sangen märkää kesää seurasivat syksyn kuivat ja kauniit kuukaudet,
jolloin päivät olivat kalpeat ja yöt kuutamoiset. Siksi olikin nyt
helppo ratsastaa, ei tarvinnut paljoakaan vartioida turvallisuuttaan,
sillä vielä oltiin liian lähellä leiriä jotta hyökkäys olisi
voinut tulla kysymykseen. Ratsastus kävi reippaasti, Skrzetuski ja
kymmenkunta sotilasta ajoi edellä ja heidän jäljessään Wolodyjowski,
Zagloba ja herra Longinus.
-- Katsokaappa, kuinka kirkkaana kuunvalo lankeaa tuolle kunnaalle,
kuiskasi herra Zagloba. -- Voisi melkein vannoa, että on päivä. Mutta
sanotaankin, että vain sota-aikoina tulee tällaisia öitä, sitä varten
etteivät ruumiista lähteneet sielut pimeässä löisi otsaansa puihin
niinkuin varpuset tallin hirsiin, vaan että ne helpommin löytäisivät
tiensä. Tänään on myöskin perjantai, Vapahtajan päivä, jolloin
myrkylliset nesteet eivät nouse maasta eivätkä pahat vallat pääse
ihmisen kimppuun. Minusta oikein tuntuu helpommalta ja toivo herää
sielussani.
-- Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me
jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.
-- Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen
Zagloba, -- mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo
hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi
hölkkyy aivan pois.
-- En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski -- että kaikkea voi
noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä
kuin pihdeissä.
-- Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, -- niin kyllä se
vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin
karhu.
Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta
rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta.
Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien
tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.
Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja
ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten
hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:
Alkavi ankara retki,
Lyönyt on hetki,
Vaarass' on synnyinmaamme,
Tapella kohta me saamme.
-- Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä
enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.
-- Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi
Zagloba.
-- Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun
kipinä, huoahti herra Longinus.
Zagloba alkoi nyt nyökytellä ja käännellä päätään niinkuin ihminen
tekee, joka ei mitenkään saa torjutuksi luotaan määrättyä ajatusta.
Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
-- Aivan toinen ajatus on kuin onkin iskenyt päähäni ja minun täytyy
nyt päästää se irralleen teidän eteenne, koska se on minulle aivan
sietämätön: ette suinkaan te ole huomanneet, että Skrzetuski jo
jonkun aikaa on käyttäytynyt -- jollei hän teeskentele -- ikäänkuin
hän vähimmin meistä kaikista ajattelisi tyttöraukan pelastamista.
-- Hänen luontonsa, vastasi Wolodyjowski, -- on kuin onkin nyt kerta
kaikkiaan sellainen, ettei hän ilmaise sydämensä asiaa kenellekään.
Hän ei koskaan ole ollut toisenlainen.
-- Olkoonpa niin, mutta muistattehan, että kun me osoitimme hänelle
toivon tien, niin hän vain sanoi: Jumala teitä palkitkoon! Ja sanoi
sen sekä minulle että teille niin välinpitämättömästi, _negligenter_,
ikäänkuin olisi ollut kysymys mistä pikku asiasta hyvänsä. Tällainen
olisi, Jumala nähköön, hänen puoleltansa kiittämättömyyttä, sillä
ei edes yhdelle härännahalle mahtuisi kirjoitettuna, kuinka paljon
tuo raukka on itkenyt ja kaivannut häntä. Minä olen omin silmin sen
nähnyt.
Wolodyjowski pudisteli päätään. -- On aivan mahdotonta, ettei
Skrzetuski välittäisi hänestä. Ensi kerralla, kun tuo paholainen oli
ryöstänyt tytön Rozlogista, oli Skrzetuski niin epätoivoissaan, että
me pelkäsimme hänen järkeänsä. Tällä kertaa hän kyllä on osoittanut
suurempaa malttia. Ja hyvä onkin, että Jumala on valanut levon hänen
sieluunsa ja antanut hänelle lisää voimia. Vilpittöminä ystävinä
täytyy meidän siitä iloita.
Sen sanottuaan kannusti Wolodyjowski hevostaan ja ratsasti lähemmä
Skrzetuskia, mutta Zagloba jäi vaieten ajamaan herra Podbipientan
vieressä.
-- Ettekö tekin ole samaa mieltä kuin minä, että jollei olisi
rakkautta, niin ei maailmassa tapahtuisi mitään pahaa.
-- Ihminen nyt kerta ei pääse kohtalosta, minkä Jumala on hänelle
määrännyt, vastasi liettualainen.
-- Te ette ensinkään puhu siitä asiasta mitä minä tarkoitan. Niin, se
on eri asia ja tuo toinen on eri asia. Miksi Troija hävitettiin, häh?
Eikös sitäkin sotaa käyty vaalean hiuspalmikon takia. Chmielin teki
mieli Czaplinskin rouvaa, tai ehkä mahdollisesti Czaplinski halusi
Chmielnickin rouvaa, ja me saamme tapella heidän syntisten himojensa
takia.
-- Niin, siinä oli kysymys luvattomasta rakkaudesta, mutta on myöskin
oikeaa rakkautta, joka tulee Jumalan kunniaksi.
-- No nyt osuitte vähän paremmin asiaan. Mutta ettekö itsekin ala
pian tehdä työtä samassa viinamäessä. Olen kuullut, että sotaan
lähtiessänne saitte nauharuusun.
-- Veliseni, veliseni...
-- Mutta nuo kolme päätä ovat esteenä.
-- Ah, niin ovat.
-- No minäpä sanon teille: heilauttakaa lujasti ja lyökää ne poikki
yhdellä kertaa, nimittäin Chmielnickiltä, khanilta ja Bohunilta.
-- Kunpa he vain suvaitsisivat asettua eteeni, vastasi herra
Longinus, innostuneena nostaen silmänsä taivasta kohden.
Sillaikaa oli Wolodyjowski kauvan ratsastanut Skrzetuskin rinnalla,
vaieten katsellen kypäränsä alta tämän tuskaantuneita kasvoja.
Vihdoin kosketti hänen jaluksensa Skrzetuskin jalusta.
-- Jan, sanoi hän, -- sinä elät aivan muissa maailmoissa.
-- En, mutta minä rukoilen, vastasi Skrzetuski.
-- Rukous on pyhä ja kiitettävä asia, mutta ethän toki ole munkki,
että noin kokonaan unohtuisit rukoukseen.
Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden
ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen
tunnetta:
-- Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin
munkkikaapu?
-- Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.
-- Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa
minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian
myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki
mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni.
Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista
kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle
etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun
rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.
Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa
Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät
irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat
eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat
rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita
ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa
katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan
täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet
paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.
Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:
Sodasta mies-parka palaa,
kotiinsa halaa.
Kylmä on kotiliesi,
haavoja täynnä miesi.