Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa
raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.
-- Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois
silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon
ulkopuolelle?
-- Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa
tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä
pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä
keksin keinon päästäkseni ulos täältä.
-- Milläs te täällä elätte?
-- Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja
pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin
paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä
pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen
olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että
hän on täällä.
-- Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä
mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta
sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä
pyytämään sinua povaamaan.
-- Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä,
mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon,
sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden
luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.
-- Oletko sinä murhannut heidät?
-- Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa
rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä
näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä,
näkyykö mitään, sillä ei aina näy.
-- Kun et vain näkisi mitään pahaa?
-- Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja
muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.
-- Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja
sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt
käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin
yhtyä.
-- Ja milloin palaat?
-- En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut.
Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin
piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan
käköstäni ja vien hänet Kiovaan.
-- Mutta jos saat surmasi?
-- Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.
-- Mutta jos saat surmasi?
-- Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.
-- No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat
nurin, vai kuinka?
-- Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä
raastaa sinut paaluun!
Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. -- Jos minä saan surmani, niin sano
hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.
Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta
sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en
panisi sinua vastaan.
Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja
hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.
-- Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.
-- No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun
katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse
tahtonut povata.
-- Horpyna, sanoi hän hetken perästä.
-- Mikäs on?
-- Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?
-- Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on
parempi, että lähdet tiehesi.
-- En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.
-- Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän
näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu
kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt
hänelle rakkaammaksi.
-- Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä
tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni.
Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan
itsekin nähnyt hänen tilansa.
-- Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla
ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne
tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia.
Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin
vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on
pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.
-- Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus
äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.
Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka
pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta
kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä
nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen
peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.
Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni
palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:
-- Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa,
selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!
Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.
-- Jo näen, huusi noita.
-- Mitä sinä näet?
-- Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.
-- Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan
toista.
Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.
-- Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat,
jatkoi noita.
-- Mitä sinä vielä näet?
-- En mitään -- oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä,
valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses -- nyt näen!
-- No mitä?
-- On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä
ajan takaa... Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin,
hu-hur-hur-... Varo sinä pientä ritaria!
-- Entä ruhtinatar?
-- Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku
joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.
Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla
oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.
-- Mikä ystävä?
-- En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.
-- Vanha, varmaan vanha.
-- Ehkäpä se on vanha.
-- Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha
aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet
periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.
-- Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo
ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja
hänen yläpuolellaan on haukka.
-- Se olen minä.
-- Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista... niin, haukka.
-- Se olen minä.
-- Odotappas... Nyt ei enään näy... Tammipyörässä, valkeassa
vaahdossa... Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi
paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja
sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea
hevoshäntälippua...
-- Onko ruhtinatar minun luonani?
-- Ei ole, sinä olet leirissä.
Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.
-- Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita
ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden
yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä
ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.
Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa
ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu
hartioillaan.
-- Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.
Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa.
Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.
Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.
-- Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.
-- Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.
-- Ethän vain valehtele?
-- Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan
paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli,
mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon
ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa
syttyy suuri sota.
-- Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?
-- Niin näin.
-- Ja hänellä oli seppele päässä?
-- Seppele päässä ja valkea puku yllä.
-- Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän
kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se
on hän?
Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.
-- Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, -- jos, se olisi
ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.
-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja
käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.
-- Sinä siis todella lähdet?
-- Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit
oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut
Barissa Chmielin kirjeestä.
Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän
ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.
-- Lähde siis, sanoi noita. -- Sinä olet onnellinen, sinusta tulee
hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi,
näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.
-- Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni
enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.
-- Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta
tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.
-- Enhän minä ole huonompikaan.
Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti
keittämään ruokaa.
Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut
helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba
käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan
ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan,
kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä
olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään
seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen
huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi
hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen
kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden
ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä
ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi
samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen
mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen
pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä,
ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa
ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän
oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten
mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä
Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet
todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei
ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän
soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että
Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt
on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä,
tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä
häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään
likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli
Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan
käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen.
Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön
herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle
mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota
säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen
tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin
tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa
ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut
ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin
vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee
tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa
tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi
hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan
katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen.
Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa
hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain
ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi
enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota
hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa
pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä
hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän
tuntee rohkeutta lähestyä häntä.
Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat
varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan
vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen
upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito -- kunpa hän edes
katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä
ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän
pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän
haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.
Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama
ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään,
mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi,
sitä rakkaampi...
Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.
Bohun rohkaisi mielensä.
-- Ruhtinatar, sanoi hän, -- nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.
-- Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?
-- Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.
Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi,
mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.
-- No niin, minä tiedän, sanoi hän, -- että sinä olet minulle
suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että
joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä
olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa
minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee,
niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo,
ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun
vallassani.
-- Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella
kuin äskenkin. -- Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette
itseänne minun läheisyydessäni.
-- Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä
lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.
-- Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, -- sääli on lähteä
pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit
ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä
lepyttääkseni sinut?
-- Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki
anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.
-- No niin, sanoi kasakka, -- ehkäpä kerran vielä on mielesi paha
siitä, että olit minulle niin julma.
Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken
vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän
onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus
hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja
tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.
-- Jospa sinä...
-- No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti
yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. -- Tällä hetkellä minä en voi, en
mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee
kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä
pelkään puolestasi. Mutta kun palaan... Minähän olen sinun
läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä,
en tiedä...
-- Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua,
mene Jumalan nimeen.
Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja
painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi
tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen
ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen
kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.
Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja
laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:
Kunnia ja maine
kasakoitten maassa
seuraa urhon töitä
vuosisatain taakse.
Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.