Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi
silmänsä.
Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi
aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli
vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan
kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut
tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko
hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi?
Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä
johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen
kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten,
aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan,
roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri
oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen,
tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon
sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä
lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen
ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa
alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien,
että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat.
Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu
paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko
hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja
jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat
täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset
eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta
peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja?
Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton
upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri
purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien
ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat
ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto,
siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu
persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä,
samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla
hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen
läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien
purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen
lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar
ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin
lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet
häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen
linnaan?
Tyttö pani kätensä vastatusten:
-- Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset
kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän
kasvot!
Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa
kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä
hyräillä tuttua laulua:
Oi lemmen tuskat ovat
kuin tauti kovat,
voi taudistakin päästä
ja tulla terveheksi,
mut uskollinen lempi
se jääpi ainaiseksi.
Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli,
avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin
pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena
tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.
Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien
ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää
itse ilmestyi kynnykselle.
Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät
huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:
-- Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!
Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut
usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan
puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin
tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä,
hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat
soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön
edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista
Ukrainan kasakoista.
Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat
tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei
kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja
surullisella äänellä.
-- Älä pelkää, ruhtinatar.
-- Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa
lomitse.
-- Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu,
olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi
sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon
ketään, sinä yksin pelastuit.
-- Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?
-- Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!
Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin
ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.
-- Minä pelkään teitä kauheasti.
-- Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä
ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja
vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä
siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen
ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit,
että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras
ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen
ruumiiseesi, ruhtinatar!
Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.
-- Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän.
-- Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan
itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.
Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien
ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä,
sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa
puukkonsa tällä kertaa varmemmin.
Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta
akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi
päänsä vaipumaan.
Hiljaisuutta kesti hetken. -- Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. --
Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta
sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin
pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin,
olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas
onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä!
Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.
Ruhtinatar vaikeni.
-- Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja
sitten minä lähden.
-- Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.
-- Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä
tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja
linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan
ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa,
kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka
säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?
Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa
kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä
ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei
kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru
hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on
kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän,
sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen
yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta
päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua
olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus
olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän
nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä
uskaltanut kysyä.
Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.
-- Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. --
Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin
onnettomuus?
Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen
äänensä tuskin kuului.
-- Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän,
että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus
minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa
kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas
kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun
onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni.
Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle
merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut
neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille
mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun
sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin
sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt
ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin
saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen
tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä
vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin,
kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä,
tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen,
niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut
sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt
talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut
järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja
minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen
minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain
tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja
jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut
minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani,
sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman
sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä
enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni!
Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua
kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa
vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä
onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin
sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut
ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt
sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut
jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!
Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän
seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin
punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni
hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja
hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.
Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:
-- Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on
minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella
sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja,
kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin
yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa
minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä
hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa,
sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin
minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän
kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan
vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani,
kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.
Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen
ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja
voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren
kotkan kaltainen.
-- Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, -- niin tietäkää,
että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne,
niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.
-- Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.
-- Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle
häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.
Bohun nousi.
-- Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen
oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä...
-- Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja
vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.
-- Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet?
Kauheaa on ajatella...
-- Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois
käsistäni.
-- Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun
omakseni! huudahti kasakka.
-- En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!
-- Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.
-- En koskaan.
-- No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä
senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti,
vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla
noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin,
ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja
hyväilemättä miestään... Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito,
sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse
asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä
ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut
ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä
olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin
ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä.
Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos
olisin, talonpoika enkä ritari.
-- Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.
Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän
tarttui hiuksiinsa.
-- Minä tiedän, sanoi hän, -- minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua
ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi
toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta
kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu
ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut,
tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan
valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä
minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat
hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan
ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan
alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle
sinun jalkojesi eteen.
Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat,
mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja
tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa
sammuivat ja hän meni tainnoksiin.
Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla.
Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin
retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein
eläimellinen ulvahdus.
-- Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi
maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.
-- Mikä sinun on?
-- Pelasta, pelasta! huusi Bohun. -- Minä olen hänet tappanut, hänet,
sieluni, valoni!
-- Mitä sinä hourailet?
-- Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.
Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän
ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin
oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä
silmänsä.
-- No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. -- Sinä
pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys
palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää
maailmassa ja nauttia onnea.
-- Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.
-- Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.
-- Missä minä olen?
-- Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään
muuta kuin hänet.
-- Asutko sinäkin täällä?
-- Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin
alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja
hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut
komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken
tänne sinua varten.
Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät
vilpittömiltä.
-- Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?
Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.
-- Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. -- Mutta ole sinäkin hyvä
atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle...
Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia
hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.
-- Pois! huudahti ruhtinatar.